tiistai 29. maaliskuuta 2022

Kirjastot ja kaupallisuus

Kirjastot ja kaupallisuus, toim. Tuomas Kilpi
92 s., Oppian 2021

Luen nykyään aika harvoin niin sanottua ammattikirjallisuutta, kun opinnot eivät enää ole kannustamassa siihen. Kirjastot ja kaupallisuus, jonka on toimittanut Tuomas Kilpi, kuitenkin halusin lukea, sillä aihe kiinnostaa. Miten kirjastojen maksuttomuus ja avoimuus asettuu suhteessa kaupallisiin toimijoihin? Siihen liittyviä ajatuksia ja pohdintoja löytyy tästä kirjasta. Asiaa pohditaan eri näkökulmista ja eri kirjoittajien toimesta.

Ensiksi täytyy sanoa, että nautin tämän kirjan lukemisesta. Tuntuu, että tulin suorastaan imaistuksi tämän aihepiirin keskelle. Oli ilahduttavaa huomata, miten oma ammatillinen tieto ja osaaminen prosessoitui suhteessa tämän kirjan kirjoituksiin.

Tekstien kirjoittajien joukossa on varmasti jokaiselle kirjastolaiselle tuttuja nimiä, kuten Heikki Poroila ja Juri Nummelin. Mika Kähkönenkin lienee tuttu kaikille Kirjastolehden lukijoille, ja pidin hänen kirjoituksestaan tässä teoksessa yhtä paljon kuin hänen kolumneistaan Kirjastolehdessä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa vaikka jokaisesta tämän kirjan kirjoituksesta erikseen, mutta nostan nyt kuitenkin vain muutamia poimintoja, koska muuten tämä postaus venyy helposti ties kuinka pitkäksi.

Mielestäni oli mielenkiintoista lukea Ilari Reuhkalan kirjoitusta kirjastojen musiikkiosastoista. Muistan, että graduseminaarissani joku lähti tekemään musiikkikirjastoista gradua ja silloin keskusteluissa nousi esiin joidenkin kirjastojen päätös luopua cd-aineiston hankinnasta ja poistaa olemassaolevat levyt kokoelmasta melko minimiin. Mielestäni Reuhkala käsittelee aihetta niin, että itselleni ainakin aukesi sen suhteen uusia näkökulmia. Heikki Poroilan kirjoitus kirjastojen e-kokoelmien ja suoratoistopalveluiden valikoiman eroavaisuuksista täydentää mielestäni Reuhkalan kirjoitusta.

Hyvin mieleenpainuvana ja kiinnostavana koen myös Mika Kähkösen kirjoituksen Laatua vai lainauslukuja?, jossa pohditaan aineistohankinnan problematiikkaa. Varmaan lähes jokaisessa kirjastossa on arkipäivää pohtia mihin yleensä varsin pienet hankintamäärärahat käytetään. On olennaista pohtia, että mihin panostetaan, kun toisaalta lainausluvut osoittavat päättäjille kirjaston tekemää "tulosta", mutta toisaalta kokoelman riittävä monipuolisuus ja sitä myöden laadullisuus tulisi myös huomioida.

Myös Juri Nummelinin teksti Kirjastot, tekijyys, perustulo ja Heikki Poroilan Julkinen kirjasto on luonnostaan ei-kaupallinen tarjosivat kiinnostavia pohdintoja. Nummelinin kirjoituksessa pohditaan paitsi kirjan ikää myös sitä miten kirjojen saama julkisuus kasautuu hyvin pienelle osalle kaikista ilmestyvistä kirjoista. Nummelin kirjoittaa, että myös kirjablogeissa kirjojen saama julkisuus tuntuu kasautuvan näin. Hän arvelee, että bloggaajat tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita ajankohtaisista kirjoista. Minä kuitenkin taidan uskaltaa sanoa koko kirjabloggaajaporukan puolesta, että me kirjoitamme niistä kirjoista, joita aidosti haluamme lukea. Bloggaaminen on meille harrastus ja blogit ensisijaisesti omia lukupäiväkirjojamme, jotka palvelevat meidän omia tarkoituksiamme.

Heikki Poroilan kirjoituksessa pyöritellään ajatuksia kirjaston maksuttomuudesta. Kirjoituksesta huokuu pitkän linjan asiantuntijuus kirjastoasioista. Hän osaa nähdä asiat monessa valossa, mutta summaa kuitenkin: "Maksullinen kirjasto ei ketään välittömästi surmaisi, kuten vedestä peritty kiskurihinta. Mutta pidemmällä aikavälillä vaikutus olisi samantyyppinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen näivettyminen. Ei-kaupallinen kirjasto on parempi kaikille.". Niin minäkin sen näkisin, mutta Poroila osasi pukea asian sanoiksi mitä parhaiten.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Lukupiirikirja: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa
217 s., Like 2018
alkup. Petit pays 2016
suom. Einari Aaltonen

Luimme maaliskuun lukupiirikokoontumiseen Gaël Fayen omista kokemuksistaan ammentaman Pienen pienen maan. Kirja sijoittuu Burundiin ja kertoo maan ajautumisesta sisällissotaan poliittisen kuohunnan seurauksena. Tapahtumia tarkastellaan 10-vuotiaan Gabyn kautta.

Kirja oli jo valittu ja osalla varmasti lukemisvaiheessakin, kun sotatoimet Ukrainassa alkoivat. Vaikka tilanne Ukrainassa on sikäli eri, että siellä kaiken alkujuuri on vieraan vallan hyökkääminen maahan, niin tämä kirja tuntui silti pelottavan ajankohtaiselta: ihmiset pakenevat kodeistaan, missään ei voi olla täysin turvassa ja sotatoimien myötä kaikki hajoaa. Ehkä juuri siksi tätä kirjaa tulin lukeneeksi jotenkin eri tavalla tarkastellen. Aika monta lausetta kolahti niin kovasti, että ne jäivät mieleen pyörimään.

Burundi on kansanmurhasta tunnetun Ruandan pieni naapurimaa, josta ainakaan minä en tiennyt yhtään mitään ennen tämän kirjan lukemista. Faye nostaa romaanillaan pienen pienen synnyinmaansa uudella tavalla ihmisten tietoisuuteen, tuo sen pitkän sisällissodan ja sitä edeltäneen elämänmenon lähelle lukijaa. Tämä lukukokemus jää vahvasti mieleen, sillä vaikka Pienen pieni maa on melko nopealukuinen ja kielellisesti helpon tuntuinen kirja, sen tarina tekee siitä paljon painavamman.

Kun lähdemme jostain, hyvästelemme rauhassa rakastamamme ihmiset, asiat ja paikat. En lähtenyt Burundista, vaan pakenin sieltä. Jätin oven selälleen ja poistuin taakseni katsomatta. Muistan vain isän pienen käden vilkuttamassa Bujumburan lentokentän parvekkeelta. (s. 210) 

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Ruskea tyttö unelmoi

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
288 s., Kustantamo S&S 2021
alkup. Brown Girl Dreaming, 2014
suom. Katja Laaksonen
kansi: Theresa Evangelista

Bloggaamattomien kirjojen listani on tällä hetkellä jo muutaman kirjan mittainen, kun jotenkin vain tuntuu, että ei ehdi tai jaksa istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Ennen kuin lista kasvaa ylittämättömän pitkäksi, on aika tarttua toimeen.

Jacqueline Woodsonin omaelämäkerrallinen Ruskea tyttö unelmoi on nuortenkirja, joka puhuttelee paljon myös aikuista lukijaa. Kyseessä on säeromaani, joten sen puolesta kirja olisi nopealukuinen. Sisältö saa kuitenkin viipyilemään sivuilla ja miettimään, että onpas ollut melkoinen elämä.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo Jacquelinesta, joka varttui ruskeana tyttönä 1960-1970-lukujen Yhdysvalloissa, jossa rotuerottelulakien jäljet näkyivät edelleen. Jacquelinen elämä keskittyi Etelä-Carolinaan ja New Yorkiin, joissa kummassakin hän tunsi olevansa vain puolittain kotona. Lähipiiriin mahtui monenlaisia traagisia ihmiskohtaloita. Kaikesta kokemastaan huolimatta tyttö jaksoi unelmoida. Hän löysi tarinoiden kautta rakkauden kirjoittamiseen, eikä antanut lukihäiriön estää unelmaansa oman kirjan kirjoittamisesta.

Mielestäni tässä tarinassa oli niin paljon lämmintä ja hyvää, että tätä voi pitää hyvin valoisana kirjana, vaikka elämä näyttikin Jacquelinelle ja hänen perheelleen monesti traagisimmat puolensa. Tämä jos jokin on tulevaisuuden uskoa henkivä tarina, muistutus siitä, että tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, niin mikään ei voi estää meitä unelmoimasta.