Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

190 s., Kirjapaja 2021

Lukeminen on harrastuksistani epäilemättä pitkäaikaisin ja rakkain. Useat lapsuus- ja nuoruusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin olen riemuinnut hyvän kirjan löytämisen ilosta ja nauttinut lukemisesta. Mieleen muistuu hetkiä, jolloin minulle on luettu ääneen ja minuun on istutettu pääosin äitini toimesta rakkaus tarinoita ja kirjoja kohtaan. Ne ovat voimakkaita muistoja, ja usein jos mietin vaikka teinivuosien kesälomia, mieleeni palaa ensimmäisenä se ihana autuus, kun sai vain lukea päivät pääksytysten.

Tiedän siis mitä on lukemisen ilo. Hannu Mäkelä on kirjoittanut aiheesta kokonaisen omakohtaisen kirjan, ja lukemisen ilosta lukeminen oli myös ilo. Teoksessa on kiinnostavia muistoja ja näkökulmia kirjallisuuden vaikutuksesta ihmiseen. Mäkelä ulottaa ajatuskulkunsa myös kirja-alaan ja kielen kehitykseen. Lukemisen ilo on siis hyvin kattava teos, joka tarjoaa näköaloja laajasti.

Hannu Mäkelä on selvästi lukenut mies. Hän tuntee kirjallisuuden ja kielet, kulttuurit ja historian sen ympärillä. Olen aiemminkin lukenut hänen teoksiaan, joten asia ei toki tullut yllätyksenä, mutta tässä teoksessa se kuitenkin entisestään korostuu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka myös tietävät, mitä on lukemisen ilo.

Krimiturkkinen karhu: Venäjää kotikäyttöön

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön

187 s., Kirjapaja 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Maaliskuu on kohta ohi ja vasta nyt sain luettua tälle kuulle edes yhden kirjan lisää Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen. Hannu Mäkelän Krimiturkkinen karhu on jotain novellikokoelman ja esseiden väliltä. Hän kirjoittaa tarkkanäköisiä havaintoja itänaapuristamme, sen asukkaista, yhteiskunnasta ja elämästä yleensä. Hannu Mäkelällä on vahvat sidokset Venäjään, hän on matkustellut siellä runsaasti, hänellä on sielä ystäviä ja myös hänen nyttemmin edesmennyt Svetlana-vaimonsa oli venäläinen.

 

Krimiturkkinen karhu ei ole kovin paksu kirja, mutta sen lukeminen otti silti aikansa. Teos tuntuikin minusta vähän hidaslukuiselta, vaikka todella mielenkiintoinen se oli. Mäkelä on oikeassa siinä, että usein suomalaisessa mediassa Venäjä esitellään lähinnä mörkönä ja venäläiset ihmisinä, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin keitellä kaalisoppaa. Teoksellaan Mäkelä pyrkii tuomaan naapurimme lähemmäksi meitä, murtamaan heitä ympäröivän arvoituksellisuuden muurin.

 

Krimiturkkinen karhu oli silmiä avaava lukukokemus, vaikka minulla ei itselläni olekaan ollut mitään tiettyä mielipidettä Venäjästä. Haluaisin kyllä joskus matkustaa sinne ja ammattikorkeakoulussa opiskelin pari kurssia venäjän kieltäkin. Hieman harmittaa, että se taito ruostuu koko ajan entisestään, kun kieltä ei tule missään tarvinneeksi. Krimiturkkisessa karhussa lyhyehköistä kertomuksista välittyy venäläistä arkipäivää ja venäläisen elämänmenon pikantteja yksityiskohtia. Tekstit kertovat aidoista ihmisistä.

 

Krimiturkkisen karhun parissa oli kiintoisaa piipahtaa Venäjällä. Mäkelä peilaa asioita mielestäni todella hyvin niihin mielikuviin ja uskomuksiin, joita maasta ja sen asukkaista yleisesti on. Vasta saatesanoista havaitsin, että Mäkelä on kirjoittanut myös aiemmin vastaavantyyppisen teoksen Venäjää aikuisille, jossa hän kuvaa avioliittonsa alkutaipaletta ja sitä kautta tulleita kokemuksia Venäjällä. Taidan jossain vaiheessa tutustua siihenkin, sillä olen todella alkanut pitää Mäkelän ehkä vähän kuivakkaan humoristisesta ja tietyllä tavalla mielestäni jaarittelevasta tavasta sanoa asioita kuitenkin nasevasti.

Elävät ja kuolleet

Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet

275 s., Tammi 2008

kannen valokuva: Keskusrikospoliisi / Rikosmuseo

 

Lukupiirimme joulukuun aiheeksi valikoitui Hannu Mäkelän teokset, joista valkkasin kaksi vaihtoehtoa valittavaksi - tai tietysti sai lukea vaikka molemmat, jos halusi. Piirin vetäjänä luin molemmat, jotta pystyisin keskustelemaan molemmista. Toinen vaihtoehto oli kanssabloggaajien suosituksesta Äiti, jonka luin jo marraskuussa, ja toiseksi vaihtoehdoksi valitsin ihan takakannen perusteella Elävät ja kuolleet.

 

Kirjan kannessa oleva valokuva on aito rikospaikkakuva Keskusrikospoliisin arkistosta. Hannu Mäkelä näki sen esillä Rikosmuseon valokuvanäyttelyssä ja kuva jäi kiinnostamaan häntä. Kuva on vuodelta 1928 ja siinä on kaksi kuollutta, mies ja nainen. Mitä heille on tapahtunut? Sitä arvoitusta Mäkelä lähti ratkomaan paitsi kuvan myös tiedossa olevien faktojen kautta. Tiedossa oli tapahtumapaikka ja henkilöiden nimet. Nainen oli Matilda, mies Yrjö.

 

Teoksen ensimmäinen puolikas koostuu Mäkelä luomasta tarinasta, jonka hän muodosti faktojen ympärille. Tuo tarina on niin todentuntuinen, että sitä lukiessa unohti lukevansa fiktiota eikä faktaa. Tarinan lukeminen oli miellyttävää ja kuvan ihmiset heräsivät siinä jälleen eloon: millaisia he ovat olleet, mistä he ovat ehkä haaveilleet ja mitä ihmettä heille oikein tapahtui, jotta he päätyivät kuolleena poliisin rikospaikkakuvaan.

 

Teoksen toinen puoli on faktaa, tutkimustyötä. Saatuaan fiktiivisen tarinansa kirjoitetuksi, Mäkelä ryhtyi selvittämään mitä Matildasta ja Yrjöstä voisi todella saada selville. Tutuiksi hänelle tulivat erilaiset arkistot, joista joskus löytyi jotain kiinnostavaa, joskus taas tutkimus päättyi vesiperään. Lopulta molemmista muodostuu tosiseikkoihinkin nojaava tarina kuvitelman rinnalle. Hetken oli vaikea uskoa, että ensimmäinen tarina ei ole tosi, vaan tämä jälkimmäinen on. Ensimmäinen oli melkeinpä parempi. Mielikuvituksella on mahtava voima.

 

Elävät ja kuolleet on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin romaani, koska siinä yhdistyy kaksi puolta eli fakta ja fiktio. Tämä teos osoittaa sen, miten perusteellista kirjailijan työ voi olla ja miten paljon vaivaa nähdään, jotta teoksesta saataisiin aidon tuntuinen. Tutkimuksen seuraaminen on myös mielenkiintoista, mutta mielestäni Mäkelä olisi voinut säästää lukijansa diaarinumeroiden toistelulta ja terminologisilta selityksiltä tekstissä ja liittää ne asiat sitten vaikka lähdeluetteloksi kirjan loppuun. Hän myös eksyy henkilöistä maalailemaan ajankuvaa ja paikkaa, mikä toisaalta rakentaa viitekehyksen henkilöille, mutta on siinä mittakaavassa jopa hieman puuduttavaa.

 

Mäkelä on kirjoittanut tämän kirjan ollessaan vielä naimisissa Anna Kortelaisen kanssa. Kortelainen tunnetaan tutkijana, taidehistorioitsijana ja kirjailijana, ja uskon hänen olleen merkittävä tuki tämän kirjan synnylle. Mäkelä myös kirjoittaa menneensä vaimonsa kanssa erilaisiin arkistoihin ja saaneensa tältä käytännön neuvoja. Olisiko tämä kirja voinut jäädä jopa syntymättä ilman asiantuntevaa tsemppiä? Niin tai näin, mutta tutkijamainen ote kirjan loppupuolella on selvä.

 

Kahden kirjan ja muista kuulemani perusteella näyttää siltä, että Mäkelä antaa teoksiinsa ainakin palan myös omasta itsestään. Äiti-kirjassa se on ihan selkeää, tässä taas viittaukset kotiin ja arkielämään ovat näennäisesti pienessä roolissa, vaikka niiden merkitys onkin keskeinen myös hänen työnsä kannalta.

 

♠♠♠♠

Äiti

Hannu Mäkelä: Äiti

5 cd-levyä, 5 h 30 min.

Otava 2005, alkup. 1999

lukija: Hannu Mäkelä

 

Lukupiirissämme on joulukuussa aiheena Hannu Mäkelän kirjat, joista valitsin tarjolle kaksi vaihtoehtoa. Äiti on toinen niistä, ja se olisi voinut olla ainutkin, mutta arvelin aiheen saattavan olla joidenkin mielestä liian herkkä. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja sen jälkeen voin todeta, että tarina ei ole niin riipaiseva kuin oletin. Tässä kirjassa Mäkelä kertoo äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuoleman jälkeisistä viikoista, mutta siinä on mielestäni päällimmäisenä lempeyden ja kiitollisuuden tuntu ennemmin kuin surun ja kaipuun.

Hannu Mäkelän äiti Eevi sairasti muistisairautta ja asui elämänsä viimeiset vuodet hoitokodeissa. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Mäkelälle ja tämän sisarelle ilmoitetaan, että äidin viimeiset hetket ovat käsillä. Tuosta hetkestä äiti kuitenkin sinnittelee vielä kuukausia eteenpäin. Mäkelä ja hänen sisarensa käyvät sairaalassa päivittäin. Hannua äiti kyselee, ei muista vieressä istuvan miehen olevan juuri Hannu. Katossa käydään enkelten näytelmää, sitä äiti seuraa joskus levottomanakin. Vierailuillaan Mäkelä kirjaa ylös äidin juttuja, mutta samalla kelaa mielessään omaa lapsuuttaan ja suhdetta äitiinsä.

Kuvittelin ennen kirjan lukemista, että tämä olisi todella riipaiseva ja tunteet pintaan nostava teos. En tiedä mistä johtui, mutta tämä ei juurikaan herättänyt minussa tunteita. Osasyyn uskon olevan se, että Mäkelä lukee kirjansa melko raskaaseen sävyyn. Se ei latista teoksen lempeyden ja kiitollisuuden tuntua, mutta toisaalta se ei tuo teokseen sellaisia sävyjä kuin ehkä itse lukiessa voisi siinä nähdä.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut molemmista vanhemmistaan romaanit, mikä on mielestäni melko poikkeuksellista: harva kirjailija tekee niin. Isää en ole lukenut, mutta tätä kirjaa pidän kirjailijan kunnianosoituksena äidilleen. Tämän kirjan kirjoittaminen on varmastikin ollut myös tärkeää surutyötä - muistisairaudestaan huolimatta äiti on kuitenkin ollut olemassa.

Hattu

Hannu Mäkelä (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Hattu

32 s., Tammi 2001

Olen palannut muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo sunnuntaina, mutta en sitten ehtinytkään. Maanantaina kaatui netti ja tiistaina en taas ehtinyt, mutta nyt vihdoin olen koneen ääressä. Halusin ehdottomasti esitellä tämän kirjan, koska se teki minuun jonkin asteisen vaikutuksen.

Bongasin tämän kirjan kirjastosta hyllyn päältä, jonne se oli nostettu esille. En edes tiennyt, että Kristiina Louhi on kuvittanut tällaisenkin teoksen, joten oli ilo löytää sattumalta hänen kuvittamansa teos. En paljon edes takakantta vilkaissut, kuvitus riitti vakuuttamaan ainakin minut.

Hattu kertoo ala-asteikäisestä Hannasta, jonka kotitalo myydään ja perhe muuttaa pienempään asuntoon. Hanna joutuu vaihtamaan koulua ja Otto-kissa viedään pois. Tytöllä on vaikeaa ja on kamalaa kohdata se, että kissa on viety pois, lopetettavaksi ilmeisesti. Kamalaa on myös luopua kavereista ja omasta kodista. Mutta sitten Hannan huoneeseen  ilmestynyy salaperäinen hattu, joka auttaa tyttöä vaikean ajan läpi. Hattu kommentoi asioita ja on muutenkin juttukaverina, kun kellekkään muulle ei voi kertoa sitä miltä tuntuu.

Kristiina Louhen kuvitus täydentää lämpimästi ja aidosti Hannu Mäkelän empaattista tekstiä. Kokonaisuus on toimiva ja se jää mieleen pitkäksi aikaa. Mäkelä kirjoittaa uskottavasti siitä, miltä lapsesta tuntuu, kun tuttu ympäristö muuttuu ja omaan kotiin tulee asumaan vieraita ihmisiä ja oma huone kuuluu sitten jollekin toiselle lapselle. Uskon, että tästä kirjasta voi olla apua lapselle, joka on samankaltaisen elämäntilanteen edessä. Mäkelä osoittaa teoksessaan, että loppujen lopuksi kaikki alkaa sujua, vaikka välillä olisikin todella paha mieli ja kaikki surettaisi. Ja että äiti ja isä ymmärtävät kyllä, että Hanna ei tahtoisi muuttaa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ole.

♠♠♠♠