Tarvaatar

Hilja Valtonen: Tarvaatar

300 s., Otava 1995, isotekstinen

1.p. 1935

Syyskuun tavoin myös lokakuu alkoi Hilja Valtosen teoksen parissa. Tällä kertaa otin lukuvuoroon Tarvaattaren, joka kertoo opettajatar Marjukka Tarvaisesta, josta oli määrä tulla karjakko, mutta jonka näyttämisenhalu ajoi hänet opettajakouluun.

Marjukka on Tarvaisen isännän iltatähti, jonka äiti on kuollut. Isän kuoltua Marjukan velipuolet ovat valmiit potkaisemaan tämän pellolle ja Antti-veljen vaimo keksiikin lähettää Marjukan karjakkokouluun. Sisukkaasti Marjukka päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakea lainaa, jotta voi opiskella opettajaksi. Vaikuttimena on paitsi halu olla jotain muuta kuin karjakko, mutta myös halu näyttää entiselle ihailijalleen, että yhtälailla hänestäkin on opettajaksi. Valmistuttuaan Marjukka kiertää sijaisena koululta toiselle ja saa lopulta oman paikan. Juuri näitä vaiheita tämä teos keskittyy kuvaamaan.

Marjukka on hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot: määrätietoinen, voimakastahtoinen, itsepäinen, sanavalmis, sisukas ja niin edelleen. Marjukassa on kuitenkin myös jotain herkkyyttä ja ehkä jonkinlaista heikkouttakin, jota hän ei suostu näyttämään, sillä Tarvaiset eivät itke. Opettajana Marjukka on pidetty ja menestyvä, vaikka aina kaikki ei menekään ihan niin kuin oli tarkoitus.

Teos ei keskity kuvaamaan pelkästään Marjukan vaiheita eri työpaikoissa, vaan tottakai kuvaan astuu ihailijoita ja romanssinpoikastakin. Marjukka on kuitenkin tottunut itsenäisyyteen eikä hänen sydäntään ole helppo kesyttää, etenkään kun karjakkokoulun aikainen hiihtotoveri jätti Marjukan rintaan hienoisen kaunan itämään.

Tarvaatar oli taattua Hilja Valtosta eli siis mukavaa ajanvietelukemista. Aivot sai relata ja tarina vei, kuten kunnon viihteessä kuuluukin.