Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

141 s., Siltala 2012

Aki Ollikaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneestä esikoisteoksesta Nälkävuosi on kirjoitettu paljon niin mediassa kuin täällä blogeissakin. Jokainen palaute jonka olen siitä lukenut, on ollut positiivista, joten lienee sanomattakin selvää, että odotin tämän kirjan lukemista todella. Luettuani sen en oikein tiedä mitä sanoa, sillä niin vahva maku siitä jäi jäljelle kansien sulkemisen jälkeenkin.

Nälkävuosi kuljettaa lukijansa kauhean nälänhädän ja kulkutautien runtelemaan vuoteen 1867, jolloin kunnon kesä jäi tulematta ja ihmisiltä loppui leipä ja muukin ruoka. Ollikainen kirjoittaa vahvasti, kuvastaa arjen raadollisuutta ja valintojen tekemisen ehdottomuutta: syö mitä saat, lähde vielä kun voit, aja omiesi etua. Ruoan perässä matkaavien ihmisten kannoilla kulkee kulkutauti, tyyfus, joka niittää viljaansa nälän runtelemien ja heikoiksi muuttuneiden ihmisten keskuudessa. Tuolloin moni perhe hajosi palasiksi ja ihmiset kuolivat nimettöminä ja painuivat unholaan. Kirjan loppu on hyvin yllättävä, elämänmyönteinen. On hienoa, että kirjailija luo uskoa tulevaisuuteen kirjoitettuaan ensin kurjuudesta ja epätoivosta.

Tämä kirja laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja arvostamaan ihan uudella tavalla tätä yhteiskuntaa, jossa nyt elämme. Ketään ei jätetä tyystin yksin ja kaikista pidetään huolta, jos siihen on tarvetta. Tuo kyseinen nälkävuosi on minulle tuttu jo entuudestaan Hovimäki-televisiosarjan kolmannelta tuotantokaudelta ja neljännestä kirjasta, mutta mielestäni Ollikainen kuvaa vieläkin vakuuttavammin sitä kurjuutta ja häikäilemöttämyyttä, mikä tuolloin pääsi valloilleen. Ollikainen on taitava sanankäyttäjä ja hän tuo rohkeasti esille ihmismielen synkimpiä puolia toivottomuuden puhjetessa kukkaansa.

Ollikaisen teos laittoi minut myös ajattelemaan kaiken katoavaisuutta, asiaa jonka pohtimisen mieluusti sivuuttaisin: miten ensin unohdetaan ihmisen ulkonäkö, ääni ja ilmeet, sitten luonne ja lopuksi on jäljellä enää nimi. Ja kun kaikki muutkin ovat poissa, tuolla nimellä ei ole enää mitään merkitystä, se on vain tyhjä sana, unohdettu rivi sukupuun lehdillä, kirjoissa ja kansissa.

Minä koen vahvasti, että tällä kirjalla on sanoma tai jopa useampi. Yksi niistä on ainakin se, että pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Nykyäänkin maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät nälkää. Toinen sanoma voisi olla se, että aina kaikki lopulta kääntyy paremmaksi.

Mielestäni alussa kerronta oli sen verran sekavaa ja polveilevaa, että en voi antaa tälle kirjalle täysiä pisteitä. Samoin tietty aitous puuttui välillä, vaikka en osaa sitä sen tarkemmin kuvailla. Koruttomuus ja tietynlainen kerronnallinen kylmyys myös hieman laskee pisteitä. Kuitenkin Ollikainen luo lyhyessä sivumäärässä niin vahvoja tunnelmia ja tapahtumia ja ajattelemisen aihetta, että lähelle hän yltää ehdottomasti.

♠♠♠♠