Lukupiirikirja: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

205 s., Tammi 1998

kansi: Saku Heinänen

 

Lukupiirimme syksyn toisen kokoontumisen kirjaksi valikoitui Riitta Jalosen teos Todistaja Brigitin talossa. Piirissä oli esitetty toivomus Riitta Jalosen valitsemisesta kirjailijaksi ja minä valikoin sieltä teoksen. Meille kaikille piiriläisille jäi tästä kirjasta monia kysymysmerkkejä, osaa kirja ei oikein puhutellut ja jotkut olivat pitäneet teoksesta.

 

Iiris on nuori toimittaja, joka lähtee vuodeksi Irlantiin ja vuokraa sieltä huoneen Brigitin talosta. Brigit on nuorena leskeksi jäänyt yksinäinen nainen, jolla on tapana ottaa vuokralainen ylimääräisee huoneeseen. Vuokra on halpa, mutta vuokrasopimuksessa on yksi ehto. Iiriksen tulee olla sunnuntaisin paikalla, kun katolilaisen seurakunnan pappi isä O'Connor saapuu Brigitin luokse teelle. Sunnuntai-iltapäivisin Brigitin olohuoneessa Iiriksen silmien eteen levittäytyy näkymä piilotetusta rakkaudesta.

 

Teoksen toinen ajanjakso on, kun liki 20 vuotta myöhemmin avioeron läpikäynyt Iiris matkustaa uudelleen Irlantiin. Siellä hän kulkee Brigitin ja O'Connorin jäljillä ja tekee jonkinlaista matkaa myös itseensä. Itse en tästä teoksen loppupuolesta saanut oikein mitään irti, vaan pidin enemmän alkuosasta. Tässä teoksessa näyttää olevan valtavasti symboliikkaa ja kirja olisi vaatinut pidempää lukuaikaa, sillä itselleni tuli hieman kiire. Tosin piiriläiset totesivat, että ei se juuri auttanut, vaikka rauhassa luki.

 

Todistaja Brigitin talossa jäi minulle aika valjuksi lukukokemukseksi. Hahmoihin ei saanut kunnolla otetta, miljöö ei oikein puhutellut eikä juonikaan lopulta oikein sytyttänyt. Toki tässä teoksessa on hienosti pinnan alla väreilevää tukahdutettua tunnetta, mutta sekään ei riittänyt pelastamaan mun lukukokemusta.

 

♠♠

Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin

e-äänikirja, 6h 29 min., Otava 2018

lukija: Erja Manto

Löydettyäni e-äänikirjat on äänikirjavalikoimani kasvanut valtavasti ja olen innostunut lainaamaan sellaistakin, jota en kirjana olisi lukenut. Yksi sellainen teos on Anna Rimpelän esikoisteos Pitkään meni ihan hyvin, joka kertoo iäkkäästä rollaattorimummo Aino Ritarista, joka sählää vähän kaikkea ja vetää nopeita johtopäätöksiä. Odotin huumorintäyteistä teosta, mutta ainakaan minulle tämän kirjan huumori ei auennut.

Aino Ritari on aloittelemassa kuolemaanvalmistautumisprojektia, jotta hän pääsisi tutuksi kuoleman kanssa eikä sitten tuntuisi niin oudolta, kun kuolema koittaa - hänen tai jonkun muun. Niinpä Aino hankkii marsun, jonka kuolemaa alkaa odottaa, ja tekee arkkutilauksen itselleen. Kuviot sotkeentuvat, kun naapurustossa tapahtuu kaikkea kuohuttavaa: naapuri menehtyy, uusi ihminen muuttaa tämän asuntoon ja postiluukusta kolahtaa kirje, jossa on senegalilaisen nuorukaisen kuva. Aino seuraa naapuruston tekemisiä tiiviisti, mutta alkaa samalla valmistautua tulevan aviomiehensä - senegalilaisen heimopäällikön - saapumiseen. Syntyy kaikenlaisia kommelluksia, kun Aino ryhtyy laittamaan elämäänsä uusiksi.

Teoksen kuvauksessa sanotaan, että se repii huumoria esiin sieltä missä sitä ei mielellään saisi olla. Teoksen huumori todella tasapainoilee hyvän maun rajalla ja minun täytyy sanoa, että eipä juuri naurattanut. Teos tuntuu ihan hyväntahtoiselta, mutta se vaan vedetään niin kertakaikkiaan överiksi, että Ainosta tulee jopa hieman surullinenkin hahmo. Lisäksi minua tuskastutti jatkuvat väärinymmärrykset ja se miten mikään asia ei tuntunut menevän tavalliseen tapaan. En viihtynyt.

♠♠

Suomalainen vuosi

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

e-äänikirja, 2h 47 min., Otava 2018

lukija: Jukka Viikilä

Etsin taannoin kirjastomme e-äänikirjojen joukosta jotain kuunneltavaa ja huomasin, että Jukka Viikilän uusi teos Suomalainen vuosi löytyy sieltä. Lainasin kirjan, koska minua kiinnosti kuulla miten Viikilä on käsitellyt suomalaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa vuodenkierron kattavassa teoksessaan. Odotin teokselta ehkä enemmän humoristisuutta tai sitten sen humoristinen kulma ei vain auennut minulle, mutta sopivan lyhyen teoksen kuunteli kyllä näinkin.

Suomalainen vuosi rakentuu pienistä kertomuksista, joissa kuvataan suomalaisuutta eri asioiden ympärillä. Käsittelyyn pääsee niin lomat, juhlat, urheilu, ihmissuhteet, arki, työ kuin luontokin ja monta muuta asiaa näitä sivuten. Viikilä tavoittaa kertomuksissaan olennaisia asioita suomalaisesta tavasta olla ja elää.

Suomalainen vuosi on kirja, jonka kuuntelee sujuvasti, mutta joka olisi minun kohdallani varmasti luettuna jäänyt kesken. Syy siihen on se, että teos ei vienyt minua mennessään, vaikka kuuntelinkin sitä sujuvasti aamulla töihin valmistautuessa. Teos ei myöskään jättänyt minuun mitään ihmeempää muistijälkeä, vaikka kuuntelikin sitä tarkkaan. Nyt pari viikkoa kuuntelemisen jälkeen siitä on lähinnä mielessä se, miltä Viikilän kertojanääni kuulosti.

Viikilän aiempi teos Akvarelleja Engelin kaupungista ei noussut suursuosikkieni joukkoon ja nyt näiden kahden perusteella olen alkanut tulla siihen tulokseen, että ehkä Viikilä ei vain ole minun kirjailijani. Kaikista ei voi tykätä yhtä paljon, ja onneksi Viikilälläkin on jo oma lukijakuntansa.

♠♠

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

191 s., Gummerus 2014

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

 

Ihmepoika kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joita en koskaan aikonut lukea. Aihe ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan, mutta päätin kuitenkin lainata tämän, kun se kirjaston uutuushyllyssä niin kutsuvasti odotteli. Vaikka joskus onkin ihan virkistävää lukea jotain sellaista, joka ei välttämättä tunnu omimmalta, niin tämän kirjan kohdalla niin ei käynyt. Kyllä tämän luki, mutta minua tarina ei sinänsä vavahduttanut minua oikeastaan mitenkään. Aika kylmää, kun miettii millaisia asioita tässä teoksessa kuvataan. En kuitenkaan voi mitään sille tosiasialle, että tämä kirja ei minun kohdallani toiminut.

 

Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta isopäisestä ja lyhyestä teinipojasta, joka ei ole koskaan niin kuin muut. Hän pukeutuu kimaltavaan hattuun ja repäisee laittamalla jalkoihinsa naisten tolppakorkokengät. Tuon ikäisten keskuudessa se on kuin "sosiaalinen itsemurha". Poika ei kuulu oikein mihinkään: pojat ovat erilaisia, tytöillä on omat juttunsa, kotonakaan hän ei ole oikein osa kokonaisuutta. Poika odottaa vain 18-vuotissynttäreitään ja vapautta lähteä kauas pois, rapakon taakse New Yorkiin. Kaikki käy entistä sietämättömämmäksi, kun perheen isä sairastuu vakavasti ja koko perhe menee tragediassa sekaisin.

 

Niin. En tiedä, lähtöasetelma ei kiinnosta minua millään tavalla. En oikeasti keksi mitä sanoisin. Tarina käsittelee kipeitä asioita, kuten yksinäisyyttä, epävarmuutta ja hämmennystä, mutta jotenkin silti tarina jättää minut jotenkin tylsäksi. En saanut siitä oikein mitään irti. En kerta kaikkiaan kyennyt millään tasolla samaistumaan pojan tuntemuksiin missään asiassa. Ei sen puoleen, en kyennyt samaistumaan kenenkään muunkaan tuntemuksiin tässä tarinassa. Joten tarina ei imaise mukaansa, se vain on ja odottelee.

 

Koskimies kirjoittaa hyvää suomea ja mielestäni hän on hyvin tavoittanut nuorison puhetyylin dialogeissa, mutta välillä teksti tuntuu liian tajunnanvirtamaiselta ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, että jaahas tulipa taas luettua pari sivua eikä siitä oikein voinut tulkita mitään ja se vain meni ohitse ilman sen kummempaa muistijälkeä. Tarina säilyy kuitenkin ihmeen hyvin mielessä, vaikka suurempaa muistijälkeä tekstistä ei sinänsä jää. Teksti tuntui myös ehkä välillä jotenkin lattealta, kuin sumussa uisi. Vaikka niinhän päähenkilö saattoikin tehdä, ainakin isän sairastumisen jälkeen. Niin tai näin, tämä kirja ei minuun vaikutusta tehnyt.

 

♠♠

Lepoa ja voimaa: Runoja rauhallisiin hetkiin

Anna-Mari Kaskinen: Lepoa ja voimaa - Runoja rauhallisiin hetkiin

kuvitus Minna Immonen

46 s., Kirjapaja 2012

 

Anna-Mari Kaskisesta on vähitellen kehkeytynyt suosikkirunoilijani, jonka jokaisesta kokoelmasta olen aina löytänyt jonkin erityisen sykähdyttävän ja puhuttelevan runon. Lainasin heinäkuussa töiden loputtua vinon pinon Kaskisen runoteoksia, sillä kyseisessä kirjastossa on todella hyvä valikoima Kaskisen teoksia. Nyt lukuvuoroon pääsi Lepoa ja voimaa, josta ajattelin ehkä löytäväni syksyksi "tunnusrunon", sillä kiireinen syksyni ei paljon sijaa levolle anna. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni mikään tämän kokoelman runoista ei erityisesti puhutellut minua.

 

Lepoa ja voimaa -kokoelmassa on oikeastaan koko ajan jotenkin hengellinen tunnelma, mikä on kyllä Kaskiselle tyypillistä. Muissa teoksissa tuo hengellisyys ja eräänlainen hartaus ei tule kuitenkaan esiin samalla tavalla kuin tässä teoksessa, onneksi. Nyt minusta nämä kaksi asiaa jotenkin tekivät tästä liian aatteellisen, jos näin voi sanoa. Tunnelma on myös jotenkin haikea ja kaipaava, jotain muuta kuin kuvittelin. Ehkä kuvittelin, että kokoelmassa olisi jotenkin "hoivaavia" runoja tai sellaisia voimaa valavia, mutta olin väärässä.

 

Vaikka runojen aiheet ja vivahteet eivät tällä kertaa minua erityisesti puhutelleet, pidin kuitenkin Kaskisen runojen mitasta. Runot ovat soljuvia, loppusointuisia ja rimmaavia. Minna Immosen luoma kuvitus on kaunis, ja mielestäni tässä teoksessa se paras asia. Moni kuva on sellainen, että sitä ihan mielikseen pysähtyy katselemaan. Niissä oleva tunnelma on arkisempi kuin runoissa, ja tässä tapauksessa proosallisuus on oikein hyvä asia.

 

♠♠

Tämä täyteys, tämä paino

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

107 s., WSOY 2011

kansi: Tuula Mäkiä

Viimeisimmästä lukemastani Aila Meriluodon runoteoksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Viimeisin arvosteluni hänen teoksistaan on maaliskuulta 2012, mutta luin kyllä viime vuoden lopulla yhden hänen runoteoksistaan, vaikka en sitä tänne arvostellutkaan. Aila Meriluoto kuuluu suosikkirunoilijoihini, vaikka ajatukseni hänen kokoelmistaan ovat vaihdelleet paljonkin. Tämä täyteys, tämä paino edustaa jälleen sitä osaa hänen runoistaan, jotka eivät ole sytyttäneet minua millään tavalla.

Tämä täyteys, tämä paino sisältää hyvin erilaisia runoja. On runoja läsnäolosta, rakkaudesta ja kesistä sekä muutamasta muusta aihepiiristä. Kokoelman runot ovat pääsääntöisesti mitaltaan moderneja, joten ei ole ihmekään, että perinteisen runouden ystävä ei näistä kauheasti jaksa innostua. Se täytyy kuitekin Meriluodon kunniaksi sanoa, että hän käyttää sanoja monipuolisesti, vaikkakin sanat voisi mielestäni rytmittää eri tavalla.

Pääsääntöisesti nämä runot tuntuvat olevan suunnattu vanhemmille naisille, sillä ainakin minun nuorena naisena oli vaikea tavoittaa näistä niitä tunteita ja ajatuksia, joita Meriluoto pyrkii ilmaisemaan. Nämä runot siis jäivät minulle hyvin ulkokohtaiseksi, sillä mielestäni niissä ei pahemmin ollut mitään sellaista, mistä nuoremman lukijan olisi helppo saada kiinni tai mihin hän voisi samaistua. Runojen teemaksi voi siis sanoa vanhuuden ja vanhenemisen siihen liittyvine muutoksineen, joita käsitellään eri aihepiireissä. Toki en voi sanoa, että kaikki runot liittyisivät niihin aiheisiin, mutta valtaosa kumminkin, tai ainakin sellainen tunne minulle päällimmäiseksi jäi.

♠♠

Sinua, sinua rakastan

Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan -kauneimmat rakkausrunot

58 s., WSOY 1998

Meillä tulee olemaan kirjallisuuspiirissä marraskuun aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joten päätin ottaa varaslähdön aihepiiriin ja lukea Oksasen runoja, kun nyt kerran sain pääni auki runojen suhteen. Oksasen runot olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, vain tämä "nimikkoruno" Sinua, sinua rakastan oli tuttu. Tämä runokokoelma sisältää Oksasen runoja eri kokoelmista, mutta nyt hänen kuvituksellaan varustettuna. Osa kokoelman runoista on elokuvia varten tehtyjä laulurunoja.

Suurin osa Oksasen runoista on aika moderneja ja niitä saa tosissaan tulkita ja pohtia, että pääsee niiden ytimeen asti. Täytyy tunnustaa, että aina en ihan siihen yltänyt, vaikka kuinka kovasti yritin. Kuvitus auttaa toisinaan, mutta myös siinä on jotakin sellaista, jota minun tuntui olevan välillä vaikea tulkita.  Joidenkin runojen aihe tuntuu myös hieman oudolta rakkausrunoksi, sillä minun mielestäni rakkausrunoihin kuuluu selkeitä rakkauden sanoja ja elementtejä. Joistakin runoista rakkaus ja hellyys hyökyvät esiin, toisissa ne eivät ole niin ilmeisiä. Useimmista runoista kuitenkin loppujen lopuksi löysin nuo asiat, mutta en aina.

En pitänyt kaikista tämän kokoelman runoista. Yllätys, yllätys nuo runot olivat enimmäkseen niitä, joita en ymmärtänyt. Vaan en pitänyt kaikista niistäkään, joista jotakin ymmärsin, mutta aika harvassapa ovat ne teokset, jonka kaikista runoista yksittäinen lukija pitäisi. Suosikkirunoni tästä kokoelmasta olivat Nuku, nuku töyhtöhyyppä, joka kuvastaa äidin rakkautta lapseen, sekä Hyvästi, joka on hieman kaihomielinen hyvästijättöteemallaan.

Olen useaan otteeseen tuonut blogissani ilmi sen, että en oikeastaan pidä moderneista runoista vaan olen perinteisen runon ystävä. Minun on yleensä paljon helpompi tulkita perinteisiä runoja, joten pystyn nauttimaan niistä eri tavalla kuin moderneista runoista. Tietysti se aina vaikuttaa siihen, miten kokoelman koen: jos pitää kauheasti ponnistella ymmärtääkseen, saattaa muut seikat, kuten sanat itsessään ja niiden liike ja rytmi, jäädä vähemmälle huomiolle. Tutkiskelin vielä hieman tätä kokoelmaa juuri noiden asioiden kantilta ja täytyy sanoa, että monet runot, joista en sinänsä pitänyt, ovat rytmiltään kuitenkin onnistuneita. Oksasen runoissa on myös laaja sanojen kirjo, mikä on aina hieno asia.

♠♠

Aurora Karamzin: Pietarin hovista köyhien auttajaksi

Eeva Hurskainen: Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi

180 s., Kirjapaja 2002

kansi: Liisa Holm

Aurora Karamzinin (1808-1902) elämä on kiehtonut minua siitä saakka, kun kuulin hänet ensimmäistä kertaa mainittavan koulun historiantunnilla seiskaluokalla. Sittemmin olen lukenut hänen elämästään monista eri lähteistä, mukaan lukien myös hänen virallisen elämäkertansa Tarunhohteinen elämä, jonka on kirjoittanut Ingrid Qvarnström. Aurora Karamzin oli oman aikansa tunnettu seurapiirirouva, joka auttoi monin eri tavoin vähäosaisten elämää. Yksi hänen merkittävimmistä saavutuksistaan on diakonissalaitoksen perustaminen Helsinkiin 1860-luvulla. Karamzinin oma elämä oli täynnä menetyksiä ja vaikeita aikoja eikä maallinen mammona koskaan ylpistyttänyt häntä: pikemminkin päin vastoin, sillä Aurora Karamzinin kerrotaan olleen hyvin empaattinen ja lempeä persoona.

Eeva Hurskainen on koonnut tällaisen pienoiselämäkerran Aurora Karamzinin vaiheista, jotka ovat vahvistaneet hänen haluaan auttaa maan köyhimpiä ja sairaimpia. Tämä kirja sisältää pääpiirteissään Auroran elämän tärkeimmät vaiheet, mutta myös paljon sellaistakin, joka ei kyllä mielestäni sinänsä kuulu tähän teokseen. Hurskainen kirjoittaa pitkiäkin pätkiä diakonissalaitoksen työntekijöistä ja heidän vaiheistaan, mikä ei mielestäni kuulu kirjaan, jonka nimi on Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi. Eikös kirjan pitäisi nimen mukaan käsitellä nimen omaan Karamzinin osuutta asioihin eikä kaikkien muiden asiaa sivuavien henkilöiden osuuksia? Nimi siis todella harhaanjohtaa, koska odotin tältä nimen omaan tietoja Karamzinin elämästä.

Kirja on myös rakenteeltaan melko sekava. Toisaalta se välillä käsittelee tiettyä vaihetta Auroran elämässä ja sivuaa hänen sukulaistensa senhetkisiä olinteita, mutta pomppaa yhtäkkiä aivan toiseen asiaan palatakseen taas muutamien sivujen jälkeen alkuperäiseen asiaan. Mielestäni olisi ollut toimivampaa, jos yksi asia ja aika olisi käsitelty kerralla kokonaan ja vasta sitten siirrytty seuraavaan. Kirjassa on myös jonkin verran samojen asioiden toistoa. Lisäksi kirjassa on kursiivilla kirjoitettuja pätkiä, sellaisia juonellisia tarinoita. Useinkaan ei oikeasti tiedä, että onko tuo pätkä jostakin toisesta kirjasta vai onko Hurskainen vain höystänyt tietopuoleista tekstiä kaunokirjallisella palasella. Aluksi nuo pätkät myös aiheuttivat hämmennystä, sillä ne rikkoivat kokonaiskuvaa mielestäni hieman liikaa.

Hurskainen viittaa moneen kertaan Ingrid Qvarnströmin kirjoittamaan elämäkertaan ja nimen omaan mainitsee Tarunhohteisen elämän Karamzinin elämäkerraksi, joten sinänsä on selvää, että hän ei ole edes yrittänyt tässä tehdä kaikenkattavaa vastinetta tuolle teokselle. Siitä huolimatta olisi tämän teoksen rakenteeseen ja sisältöön voinut mielestäni panostaa enemmän, sillä sinänsä mielenkiintoinen aihe kompastuu niiden laatuun.

♠♠

Reipas tyttö saa paikan

Johanna Marttila: Reipas tyttö saa paikan

358 s., Karisto 2004, 3.p.

isotekstinen

1.p. 1987

Kirjastossa heinäkuussa työskennellessäni huomasin, että Johanna Marttilan tuotanto liikkuu todella vilkkaasti koko ajan. Itse en ollut suurin piirtein ennemmin edes kuullut koko kirjailijasta, mutta päätin kokeilla ja lainasin tämän isotekstisen version Reipas tyttö saa paikan -kirjasta, joka myös aloittaa Helkalan kartano -sarjan. Itselleni ei täysin avautunut, että mikä näissä kirjoissa nyt sitten on niin erinomaisen kiinnostavaa, vaikkakin tämä toki sopii keveäksi kesälukemiseksi oikein hyvin.

Reipas tyttö saa paikan kertoo vastikään ylioppilaaksi päässeestä Katista, joka on vanhempiensa ainut lapsi ja näin ollen suuren Helkalan kartanon perijätär. Katia inhottaa se, miten kaikki ajattelevat häntä ensin rikkaana ja ylempiarvoisena, sitten vasta hänenä itsenään. Lisäksi Kati on auttamattoman tympääntynyt siihen, miten hänen äitinsä haluaa Katin menevän naimisiin naapurin Eeron kanssa. Niinpä Kati päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakee hetken mielijohteesta piiaksi toiselle maatilalle. Vanhemmilleen hän väittää menevänsä mannekiinikurssille. Maatilan töitä opetellessaan Kati tutustuu mukaviin ihmisiin, joiden mukana on Mattikin, periaatteita omaava ja omanarvontuntoinen nuorimies, johon Kati rakastuu. Tunne ei suinkaan jää yksipuoliseksi, mutta asioilla on omat vaikeutensa, sen Kati saa huomata.

Aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea tätä kirjaa loppuun asti, sillä tarina ei tuntunut lähtevän millään vetämään. Päätin lukea vielä pari lukua, jolloin lopulta alkoi tapahtuakin jotakin. Tämän kirjan lukee aika nopeasti, sillä tässä ei todella ole oikeastaan mitään pureksittavaa ja sen kummemmin ajatustyötä vaativaa, vaikka eihän aina tarvitse ollakaan. Tämä on selkeästi viihdekirjallisuutta, sen lukija huomaa heti, mutta ei tässä mielestäni silti mitään Enni Mustosen veroista ole. Jotenkin sellainen syvin tunne ja tempo puuttuu tai se jää latteaksi. Rakkautta löytyy, samoin pettymyksiä ja epäonnea, mutta ne eivät tunnu aidoilta vaan jotenkin ylenpalttisilta. Kirjan keskivaiheet ovat oikein tapahtumarikkaita ja niitä lukee mielellään, mutta alku on tylsä ja loppu jankkausta täynnä, sillä aluksi siinä vatvotaan samaa asiaa moneen kertaan ja viimeinen loppukaneetti rykäistään paperille kiireellä ja yksioikoisesti vailla minkäänlaista realistisuutta.

Marttilan juonenkuljetus ei siis ole oikein onnistunutta kokonaisuudessaan, vaikkakin hänen luomansa miljöö on ihan mielenkiintoinen: maaseutu, kartano, hevostallit ja niin edelleen. Miljöötä ei kuitenkaan kuvailla kovin paljoa, joten lukijana olisin kaivannut vähän lisää tietoa tapahtumapaikoista. Tapahtuma-aika ainakin on 1960-luvun loppupuoli, se sanotaan suoraan, mutta ei se oikein tule mitenkään ilmi paitsi ehkä maataloustyön kuvauksesta. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, toisaalta vähäinen kuvailu auttaa teosta kestämään aikaa paremmin, mutta toisaalta saattaa jättää lukijalle aika irrallisen kuvan tarinasta.

Luin töissä parin opuksen takakannet ja tiedän suunnilleen, että millaisia käänteistä tarina tulee saamaan. En siis tiedä tarvinneeko minun enää lukea muita osia, mutta voisin kyllä joskus kokeilla, jos siltä sattuu tuntumaan. En siis ole erityisen ihastunut tähän lukukokemukseen, mutta kyllähän tämä menetteli.

♠♠

Kirjaston kissat: Pyhän kalan salaseura

Antti Hopia (teksti) & Nina Laakko (kuvat): Kirjaston kissat - Pyhän kalan salaseura

52 s., Sammakko 2001

kansikuva: N. Laakko

Päätin viime kuusta intoutuneena lukea lisää sarjakuvia, joten lainasin kirjastosta tämän Hopian ja Laakon yhteistyössä syntyneen kissa-aiheisen sarjakuva-albumin Kirjaston kissat. Tuleva kirjastonhoitaja ja kissaihminen oletti kuitenkin saavansa lukea jotakin ihan muunlaista kuin mitä tämä osoittautui olemaan. Olen aika pettynyt siitä, että tällä kirjalla ei loppujen lopuksi ollut kyllä paljon mitään tekemistä kirjaston kanssa.

Kirjaston kissat ovat kolme hyvin erilaista kaverusta: pariisilaislähtöinen filosofi Fransis, kalasteleva maatiaiskissa Kolli ja edellisten orpo suojatti Ziu. Ajatuksena on ihan mielenkiintoista lähteä kurkistamaan erilaisten kissaluonteiden pään sisään, mutta minua tämä ei jotenkin oikein sytytä. Tässä ei ollut sellaista aitoa ja asiantuntevaa otetta, joka osoittaisi, että nämä tekijät tuntevat kissat. Ehkä se ei ollut ajatuksenakaan, mutta sellaista minä kuitenkin odotin.

Kirjaston kissat nimitys tulee kaverusten asuinpaikoista, sillä Fransis asuu kirjaston ullakolla ja Kolli kellarissa, Ziu taas vähän kummassakin. Välillä miljöönä on selkeästi kirjasto ja kirjaston arkea sivutaan hieman, mutta oletin näiden kissojen suorastaan asuvan kirjastossa, kuten tosielämän kirjastokissa Dewey teki. En löytänyt tästä kirjaista sitä "kirjastohenkisyyttä", jota oletin löytäväni.

Sarjakuvan piirrostyyli ei pure minuun alkuunkaan. Se on jotenkin niin epämääräinen tai en oikein osaa edes selittää millainen. Se ei vain yksinkertaisesti ole minun makuuni, mikä ei tietenkään ole piirtäjän vika. Siinä on hyvät puolensa, mutta se ei iske minuun. Lisäksi ruudut ovat aika pieniä ja mustavalkokuvitus ei nosta piirroksia arvoonsa. Ehkä suuremmat ruudut saisivat kuvat vetoamaan minuun enemmän, mene ja tiedä. Kannen värikuva on paljon vetoavampi kuin mustavalkoinen kuvitus.

Näille kaveruksille sattuu ihan hauskojakin juttuja, sellaisia kissamaisia sattumuksia. Se ei kuitenkaan riitä peittämään minun mielestäni huonoja puolia, joten en yksinkertaisesti vain tykännyt tästä, vaan eihän kaikesta voikaan tykätä.

♠♠

Pastapolkka ja mangotango

Tittamari Marttinen: Pastapolkka ja mangotango - ruokaloruja

kuvitus: Virpi Penna

55 s., Kirjapaja 2009

Kuulin tästä Tittamari Marttisen ruokalorukirjasta, kun olimme kolmen hengen porukalla vinkkaamassa tokaluokkalaisille erilaisia kirjoja. Anna-Mari oli tehnyt tästä kirjasta niin loistavan vinkin, että se sai paitsi lapset myös minut innostumaan: tuo täytyy lukea. Pakko kyllä sanoa sekin, että ihailen sitä, miten hyvin hän oli keksinyt vinkkinsä rakentaa, sillä minä ajattelin tähän saakka, että runoista vinkkaaminen on haastavaa.

Sitten itse lukukokemukseen. En tiedä mikä siinä on, mutta Tittamari Marttisen kirjat tökkivät ja pahasti. Niin on ollut muistikuvieni mukaan jo ala-asteelta saakka ja siitä syystä en ole hänen teoksiaan juuri lukenutkaan. Jotenkin en vain pidä hänen tyylistään, joka on jotenkin... tasapaksu ehkäpä. En osaa oikeastaan edes kuvailla sitä, mitä minulle tulee tästä mieleen.

Osa runoista on todella hyviä ja hän on keksinyt hyviä riimejä ja juttuja erilaisista ruoista. Tätä lukiessa tulee melkeinpä jopa hieman nälkä, mikä on kyllä osittain Pennan loihtiman värikkään ja kekseliään kuvituksenkin ansiota. Silti osa runoista on jotenkin vain sellaisia, että ei nappaa. Onhan se oikeasti niinkin, että jos ei tykkää jonkun kirjailijan tyylistä, niin ei sitä välttämättä pysty edes mitenkään järkevästi selittämään.

Tämä kirja sopii mielestäni aika hyvin esimerkiksi tilanteisiin, joissa lasta haluaa kannustaa maistamaan erilaisia ruokia. Silloin voi valita sopivan runon ja lukea sen vaikkapa lapsen kanssa yhdessä: ja mieli voi kummasti muuttua jonkin ruoan suhteen! Tämä sopii myös kaikille hyvän ruoan ystäville ja innokkaille pienille kokkaajille. Voin kuvitella miten paljon lapset voisivat tästä pitää, mutta kuten sanottu, tämä ei ollut minun juttuni. Vinkki oli siis parempi kuin itse kirja. Ja se oli myös toimiva: enhän olisi tähän kirjaan muuten edes tarttunut.

♠♠

Jättipäärynä

Jakob Martin Strid: Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi

105 s., Otava 2012

alkup. Den utrolige historie om den kaempestore Paere

suom. Päivi Kivelä

 

Muistan, kun viime kesänä muovitin tämän kirjan kesätyöpaikassani. Siitä lähtien olen halunnut tutustua tähän teokseen, mutta se on jotenkin aina jäänyt. Olen viime aikoina penkonut innokkaasti kotikirjastoni lastenosaston laareja, joissa on esillä uudempia teoksia. Sieltä tämänkin bongasin ja lainasin.

 

"Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi" kertoo Miksusta ja Sebastianista, jotka saavat pullopostin mukana siemenen, josta kasvaa jättipäärynä. Pullopostin on lähettänyt Poutarannan pormestari, joka on ollut kadoksissa jo vuoden päivät. Tällä hetkellä Poutarantaa johtaa varapormestari Oksa, kiukkuinen pieni mies. Hän syöksee päärynän mereen ja Miksun ja Sebastianin sen mukana. Siitä alkaa ystävysten seikkailu merten halki.

 

Tämä teos vaikutti jännittävältä ja varmasti etenkin pienten poikien voisi kuvitella viehättyvän tästä teoksesta, josta ei puutu vauhtia ja hassuja sattumuksia. Itse en kuitenkaan kauheasti tästä teoksesta pitänyt, ja siihen on montakin syytä. Ensiksikin teos on jokseenkin sekava. Se johtuu jo pelkästä tekstin ja kuvien asemoinnista, mutta tietyiltä osin myös itse kuvituksesta. Kuvitus on melko yksityiskohtainen, mutta välillä silti hyvin suurpiirteinen. Uskon, että lapset tykkäävät katsella tämän kirjan kuvitusta ja bongailla sieltä yksityiskohtia. Kuvitusta suurempi ongelma on kuitenkin se, että aina sivua kääntäessä ei tiennyt mistä kohtaa pitäisi lähteä lukemaan, kun teksti meni missä sattuu.

 

Mietin hieman tässä käytettyä fonttia, joka on melko "kiemurainen". Se kyllä sopii hyvin tähän teokseen ja kuuluu ikään kuin teoksen tyyliin, mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että se tekee tästä jokseenkin hankalalukuisen. Tai niin minä ainakin ajattelisin: esimerkiksi ekaluokkalaiselle ja miksei vielä tokaluokkalaisellekin tuollaisen fontin lukeminen voi olla haastavaa, jos lukeminen ei ole vielä sujuvaa. Ja juuri tuolle ikäryhmälle tämä teos olisi varmasti aivan mainio! Mielestäni on sääli, että fonttivalinta on sillä tavoin epäonnistunut ja siksi lukijakuntaa ehkä jopa karsiva.

(Klikkaa isommaksi.)

Tämä teos sopii mielestäni kyllä hyvin myös yhdessä lapsen kanssa luettavaksi kaikille seikkailunnälkäisille lapsille (ja vanhemmillekin toki!). Uskoisin, että tästä teoksesta voivat nauttia eri-ikäiset lukijat, mutta minua tämä ei sytyttänyt. Vaikka esimerkiksi Mauri Kunnaksen kirjat ovat hyvin samantyylisiä siinä mielessä, että kuvitus ja teksti kulkevat limittäin, niin tämä on jotenkin paljon sekavampi eikä aihekaan ollut oikein minun makuuni.

 

Teoksen nimestä voisin sanoa sen verran, että Jättipäärynä kuulostaa todella herkulliselta ja ainakin minun alkoi heti tehdä mieli päärynöitä, kun tätä luin. Kansikuva on mielestäni myös hyvin onnistunut. Vaikka kuvitusta hieman ehkä moitinkin, niin värejä siinä on ainakin käytetty hyvin, mikä on mielestäni todella hyvä asia lastenkirjallisuudesta puhuttaessa.

♠♠

Kulinaristin kuolema

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

181 s., Gummerus 2011

suom. Lotta Toivanen

alkup. Une gourmandise 2000

Olen kuullut aika paljon Muriel Barberyn teoksesta Kulinaristin kuolema. Se on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta teokselta, joten päätin lainata ja lukea sen. En kuitenkaan kokenut mitään tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin: osa teoksen syvällisemmästä merkityksestä jäi minulle kyllä ihan varmasti hämärän peittoon.

Kulinaristin kuolema kertoo kuolevasta ravintolakriitikosta, joka on omistanut elämänsä herkuttelulle ja hyvälle ruoalle samalla joko lytäten tai ylistäen toisten luomuksia. Nyt hänelle on kuitenkin annettu enää muutama päivä elinaikaa, eikä yksi maku jätä häntä rauhaan. Mies ei tiedä mikä se maku on, ja tämä teos käsitteleekin hänen elämäänsä makumuistojen kautta kohti oivallusta siitä, mikä maku häntä kaihertaa.

Teos etenee vuorotellen kriitikon itsensä sekä hänen välittömässä vaikutuspiirissään eläneiden henkilöiden kertomana (tosin kriitikon osuus on huomattavasti laajempi). Näin syntyy moniulotteinen kuva pöyhkeästä ja vaativasta miehestä, jolle vain yksi ja ainoa on merkityksellistä: hänen oma itsensä. Toisten kertomukset kuitenkin rikkovat hieman tätä kuvaa. Vaikka hänen perusolemuksensa on vaativa, on kaiken pohjalla jotakin hyvin tavanomaista: isoäidin maistuvat keitokset ja marketin tuulihatut (anteeksi jos nyt joku spoilaantui).

En oikeastaan tavoittanut tästä teoksesta mitään sen kummempaa filosofiaa tai syvällistä oivallusta, jotenkin en vain ymmärtänyt tätä täysin. Jotkut vaikutuspiirin henkilöiden kertomat osuudet esimerkiksi hämmensivät mielestäni tämän teoksen sangen yksinkertaista perusjuonta liiaksi. Enkä kyllä löytänyt kielellisestä ilmaisustakaan mitään päätähuimaavaa sanankäytön neroutta, vaikka syytä ei voikaan kokonaan vierittää Barberyn niskaan käännöskirjallisuudesta puhuttaessa.

Jos nyt jotakin tästä vielä sanoisin, niin ainakin tätä lukiessa tuli nälkä. :D

♠♠

Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

161 s., WSOY 2010, 22. p.

suom. Kaarina Helakisa

alkup. Sent i november 1970

Sainpas vihdoin aikaiseksi tarttua tähän Muumilaakson marraskuuhun, onpa se tuossa vuoroaan odotellut jo lokakuun alkupuolelta lähtien. Jotenkin ei ole yhtään huvittanut alkaa lukemaan tätä, koska tämä ei alun alkujaankaan vaikuttanut yhtä hauskalta kuin muut Muumi-kirjat. Eikä se kyllä ollutkaan, minun mielestäni ainakaan.

Muumilaakson marraskuu kertoo nimensä mukaisesti eräästä marraskuusta, jolloin moni tuttava päättää lähteä muumiperheen luo kuka mistäkin syystä: Hemuli väsyy entiseen elämäntapaansa, Vilijonkka järkyttyy ja homssulapsi Tuhto tahtoisi oikean kodin. Mymmeli puolestaan saapuu tapaamaan sisartaan Pikku Myytä. Mutta muumiperhepä ei olekaan paikalle, he ovat matkustaneet pois. Jokainen vieras asettuu taloksi eikä erilaisten persoonien yhteentörmäyksiltä vältytä.

Minusta tämä kirja oli tylsä, koska "oikeat" muumit eivät olleet paikalla. Kaikki vain asuivat heidän talossaan, eikä mikään vaikuttanut tai tuntunut yhtään samalta ilman muumeja ja Myytä. Muutenkin näiden hahmojen elämänajatukset olivat hieman sekavia, vaikka kyllähän niistä selvää saa, jos vaan ryhtyy niitä analysoimaan ja penkomaan. Minä en sitä nyt tässä rupea tekemään, koska en koe mielenkiintoa selvittää heidän toimintamotiivejaan sen enempää kuin mitä kirja suoraan antaa ymmärtää.

Kirjoitustyyli on kyllä aika samanlainen kuin aikaisemminkin, samoin kuvitus on taattua Janssonin muumikuvitusta. Jokin ei vain nappaa. Kansikin näyttää hieman epämielenkiintoiselta. Mutta kyllä tämän nyt luki ja muumiprojekti eteni taas!

♠♠

Tyttö peilissä

Ahern, Cecelia: Tyttö peilissä

109 s., Gummerus 2012

suom. Terhi Leskinen

alkup. Girl in the Mirror

Lähdin lauantaina pikaisesti kirjastoon lainaamaan sanakirjaa. En tietenkään voinut vastustaa kaunokirjallisuuden uutuuksien hyllyä, josta bongasin tämän Cecelia Ahernin teoksen Tyttö peilissä. Takakansi lupaa "maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille", joten päätin kokeilla. Teos sisältää kaksi satua. Olen aikaisemmin lukenut Ahernilta P.S. Rakastan sinua ja Sateenkaaren tuolla puolen, mutta siitä on jo aikaa. En ehkä olisi napannut tätä mukaani, jos olisin tajunnut lukeneeni Ahernia ennenkin: hän kun ei ihan kuulu suosikkeihini.

Luin kuitenkin tämän teoksen, koska halusin lukea jotain kevyttä (ja ohutta) välillä. Täytyy sanoa, että Ahern on kehitellyt nämä kaksi satuaan mielenkiintoisesti, ja ensimmäisestä on ehkä löydettävissä joitakin irlantilaiseen mytologiaankin viittaavia elementtejä. En silti pidä näitä mitenkään kauhean erikoisina, vaikkakin ne ovat mieleenpainuvia. Minusta tuntuu, että tarinoissa jäi puuttumaan jotakin olennaista, ne vain loppuivat. Aika paljon jäi itselle ratkaistavaksi.

Tyttö peilissä (yksittäinen tarina) oli mielenkiintoinen ja odotin seuraavaa käännettä innokkaasti. Loppu kuitenkin oli täysi pettymys ja romutti aika pahasti sen mystisen tunnelman, joka oli ruvennut tarinan edetessä tiivistymään. Muistojentekijässä taas ei mitään jännittävää ikinä ollutkaan, lähinnä outoja ja selittämättömiksi jääviä asioita. Siitä tarinasta en kauheasti pitänyt. Kevyenä välilukemisena nämä menettelevät, mutta enpä nyt suosittele ketään ihan vartavasten tätä kirjastosta hakemaan. Jos törmäät tähän, niin kokeile kumminkin.

♠♠

Perintö

Forsgren, Carita: Perintö

287 s., Otava 2012

Olen lukenut koko Carita Forsgrenin romaanituotannon, enkä oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä hänen tuotannostaan tai tyylistään kirjailijana. Pidin kovasta kahdesta ensimmäisestä teoksesta Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä, mutta Jänistanssista en sitten pitänyt laisinkaan. Perintö putoaa näiden ääripäiden väliin.

Mielestäni Forsgren kirjoittaa hyvin historiallista kaunokirjallisuutta, eikä tällainen nykyaikaan sijoittuva kerronta ole niin lennokasta kuin historiaan sijoittuva. Jotenkin minun oli aluksi hyvin vaikea löytää tarttumapintaa Perintö -teoksen juoneen ja henkilöhahmoihin, mutta teoksen edetessä tajusin juonen olevan melko etevästi rakennettu. Se paljasti pala palalta sen asian, minkä ympärille kaikki tapahtumat kietoutuvat.

Henkilöhahmot ovat mielestäni turhan kliseisiä: toraiset vanhemmat, huomaamaton lapsi, suosittu lapsi, vaativa äiti ja niin edelleen. En oikein osaa luonnehtia heitä, mutta ymmärtänette ehkä mitä tarkoitan. Juonipaljastuksia! Myös tapahtumat ovat mielestäni uskomattomia: kaikki "vanhat aikuiset" kuolevat, toinen ottaa syyt niskoilleen rikoksesta mitä ei ole tehnyt, annetaan yrityssalaisuuksia eteenpäin vapaaehtoisesti ynnä muuta. Ei niin vain tapahdu oikeasti, siis ei ainakaan yhden perheen sisällä. Juonipaljastukset loppuvat!

Kun kirja saavutti tietyn pisteen, olin utelias lukemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Aluksi teos on kuitenkin sangen puuduttava ja tylsähkö, sekavakin ehkä jollakin tavalla. Vaikka välillä kerronnassa on nähtävillä selkeä huippu, ei se kumminkaan vakuuta. Kerronnan pitää olla mielestäni hyvää alusta loppuun saakka.

♠♠

Kesäkirja

Jansson, Tove: Kesäkirja

143 s., WSOY 1973

suom. Kristiina Kivivuori

alkup. Sommarboken 1972

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjasta pelkästään myönteistä palautetta, mutta minulle tämä teos ei vain avautunut. En tiedä miksei, mutta jotenkin tuntuu etten saanut siitä mitään irti.

Teoskessa meri- ja saaristolaismaiseman kuvaus on kaunista ja rikasta ja tunnelma on hyvin luotu, mutta minuun se ei iskenyt. Olen aina ollut enemmänkin järvi- kuin meri-ihminen, joten en näe saaristolaiselämän auvoisuutta siinä valossa kuin joku muu voi sen nähdä. Vaikka kuvailu onkin kaunista ja lapsen ja isoäidin suhde kuvataan monivivahteisesti, en silti koe sitä mitenkään syvällisesti. Vaikka he puhuvatkin vakavistakin asioista, minusta heidän keskustelunsa loppujen lopuksi ovat hyvin pintapuolisia.

Yhdessä kappaleessa koin sellaisen "vau-efektin", että ymmärsin rahtusen siitä miksi kirjaa kehutaan. Kyseinen kappale on "Onkimatoja ynnä muita" ja se jotenkin sai minut ajattelemaan heidän keskustelujaan. Muuten pidän teosta sangen ylimalkaisena jopa siinä määrin, että en oikein tiedä mitä siitä sanoisin. Taidanpa siis sulkea sanaisen arkkuni nyt!

♠♠

Puhelinpylväiden varjossa valtatie

Pättikangas, Eira: Puhelinpylväiden varjossa valtatie

304 s., Karisto 2003

Eira Pättikangas on kurikkalainen kirjailija, joka on tunnettu etelä-pohjanmaan murteella kirjoitetuista kirjoista. Hänen teoksensa sijoittuvat tälle alueelle. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen tuotantoonsa ja siksipä tähän nyt tartuin.

Puhelinpylväiden varjossa valtatie sijoittuu 1900-luvun alkuun. Se kertoo Hannasta, joka on Ylä-Kaipiassa kasvattina. Hänen vanhempansa ovat kuolleet eikä kukaan kerro hänelle perheen historiasta, kaikki vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Onneksi Hannalla on kuitenkin kotimökki, jonka hän saa haltuunsa täysi-ikäisenä sekä muutama ystävä. Muuten hän tuskin jaksaisikaan piikomista.

Yhtäkkiä Hannan elämään tupsahtaa Olga-täti Seinäjoelta, ja täti ottaa tytön mukaansa. Aikaisemmin Hanna ei edes tiennyt, että hänellä tätiä onkaan. Täti kertoo tytölle suvun taustoista ja siitä, mitä Hannalta on salattu. Vaikka Hanna viihtyykin tädin luona Seinäjoella, kaihertaa koti-ikävä mieltä.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä olen teoksesta. Se jotenkin junnasi paikoillaan, mitään ei tuntunut tapahtuvan ja sitten humps vaan ja kaikki muuttuu. Se oli puuduttavaa. Murteella kirjoitetun "repliikit" tuntuivat aluksi kankeilta lukea, vaikka olenkin samalta murrealueelta kotoisin. Luulenpa, että murretta tuntemattomat eivät saisi tästä teoksesta mitään irti.

Minua ärsytti myös se, että Hannalta tarkoin varjeltua salaisuutta ei suoraan sanottu ja kerrottu, vaikka sen pystyikin lukemaan rivien välistä. Odotin koko ajan, että koska se totuus nyt suoraan sanotaan, mutta ei niin ei.

Minusta oli jotenkin naiivia, että Hanna luottaa ihmisiin niin aukottomasti ja lähtee yhtäkkiä tuntemattoman tädin matkaan. Hanna vaikuttaa hyvin kokemattomalta ja vähän lapselliseltakin. Hänen kiukunpuuskansakin tuntuvat lähinnä naurettavilta. Henkilöhahmona en Hannasta pitänyt. Mutta jos etsin teoksesta jotakin hyvää, oli mielenkiintoista lukea tällainen historiallinen kirja, joka sijoittuu vahvasti yhdelle murrealueelle.

♠♠

Neiti Julie

Strindberg, August: Neiti Julie

n. 80 s., Otava 1988
suom. Helena Anhava
alkup. Fröken Julie. Ett naturalistikt sorgespel 1888

Strindbergin Neiti Julie on ollut lukulistallani useampia vuosia, aina siitä lähtien, kun lukion äidinkielen kurssivihkossa oli ote tästä näytelmästä. Meidän omassa kirjastossamme tätä ei kuitenkaan ole, joten teos jäi silloin lukematta. Nyt vihdoin sain tämän käsiini, mutta olen kyllä melkoisen pettynyt. Odotin jotakin muuta tekstinäytteen perusteella.

Neiti Juliessa on kolme keskeistä henkilöä: Neiti itse, kamaripalvelija Jean ja kokki Kristin. Tarina etenee heidän vuoropuhelunsa kautta. Neiti on ainut lapsi, hänen äitinsä on kuollut ja isä on tapahtuma-aikaan matkoilla. Tapahtumat sijoittuvat juhannukseen 1800-luvun loppupuolella. Neiti on kasvanut vanhempiensa näkemysten ristitulessa ja hänestä onkin tullut erikoinen tapaus.

Näytelmä kuvaa neidin lankeamista ja hänen epätoivoaan, paljastaa suvun salattuja taustoja ja luo kuvan sen ajan säätyjärjestelmästä ja sopivaisuudesta. Näytelmä oli omana aikanaan kohuttu teos, joten odotin siltä jotakin shokeeraavaa. Mutta vaikka kuinka yritin lukea sitä aikalaisten silmin, en kokenut sitä kovinkaan shokeeraavaksi. Onhan siinä järkyttäviä ja julmia tapahtumia, mutta silti en kokenut niitä suurina asioina. Ehkä se johtuu neidin erikoisuudesta. Ja vaikka on kyse murhenäytelmästä, en kokenut sitä kovin murheelliseksi.

♠♠

Sonja O. kävi täällä

Kauranen, Anja: Sonja O. kävi täällä
275 s., WSOY 2008, 1. painos 1981

Koulutehtävää varten valitsin luettavaksi Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka on hänen esikoisteoksensa. Tämä on myös osa Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, johon olin tämän myös ajatellut lukevani. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis. Olen lukenut aikaisemmin Kaurasen (Snellman) myöhempää tuotantoa, ja olen pitänyt niitä mielenkiintoisina ja ihan hyvinäkin teoksina. Jotenkin ne eivät kuitenkaan ikinä "sytyttäneet" tai "uponneet", eikä niin käynyt nytkään.

Teos kertoo 26-vuotiaasta Sonjasta, toisen polven evakosta. Hänen sukujuurensa ovat Karjalassa, jonne sukulaiset vieläkin haikailevat. Kellään ei tunnu riittävän rakkautta pikku-Sonjalle tämän ollessa lapsi. Hän on yksinäinen lapsi, joka alkaa etsimään itseään nuoruusvuosinaan. Nuori nainen etsii itseään erilaisten miesten kanssa aina professorista rokkariin, hän elää jopa avoliitossa, tekee abortin ja joutuu mielisairaalaankin. Teos on täynnä kuvausta hänen seksuaalisista kokemuksistaan erilaisten miesten, ja naisenkin, kanssa.

Teos etenee siten, että loppua kohden Sonjan elämä alkaa seestyä, hän ikään kuin alkaa kasvaa naiseksi. Lopussa tämä kasvu oli oikein hyvä asia, mutta jotenkin koko kirjan kestävä itsensä etsiminen alkoi tympäistä. Romaani kyllä mielenkiintoisesti raottaa myös suvun taustoja, jotka osaltaan vaikuttavat Sonjaankin, sekä tuo esiin feministisiä ajatuksia. Tällaiset asiat auttavat jaksamaan teoksen lukemista. Muuten pidin teosta melkoisen sekavana ja raskaana luettavana.

Teoksen seuraamista vaikeuttaa suunnattomasti se, että yhdessä kappaleessa puhutaan jostakin asiasta, sitten luisutaan toiseen asiaan ja seuraava kappale jatkaa taas alkuperäisestä asiasta. Teoksessa on siis tavallaan takaumia. Lisäksi teosta on hankala seurata, kun koko ajan esiintyy uusia mieshahmoja ja sitten saa miettiä, että oliko hänestä puhuttu jo ennemmin vai ei. Seuraamista vaikeuttaa myös lauserakenne: jotkut lauseet ovat todella äärettömän pitkiä ja polveilevia. Kielellisesti/sanastollisesti Kaurasen teoksessa ei ole moitittavaa, teos on kirjoitettu terävästi ja osuvasti. Kuitenkin tällainen myönteinen asia hukkuu muun alle eikä pääse oikeuksiinsa.

♠♠