Gummerus 2025
Finlandia-ehdokas 2025
En tiedä olisinko kiinnittänyt huomiota Riko Saatsin esikoisromaaniin Yönistujat, jos lukupiiriläiseni eivät olisi keskustelleet siitä ja en olisi sitä kautta kuullut, mistä kirja oikein kertoo. Kiinnostuin, kun kuulin karjalaisuudesta ja myöhemmin vielä niin Saatsin kuin tarinankin yhteydestä Suistamoon. Minunkin sukujuureni nimittäin ulottuvat sinne, äitini isän isä oli sieltä kotoisin. Isopaappani oli itse sotavuosien aikaan rintamalla, mutta hänen perheensä siirrettiin evakkoon Etelä-Pohjanmaalle ja sitä kautta tiet kohtasivat isomummuni kanssa. Isopaappa jäi lakeuksille, kun hänen perheensä myöhemmin sijoitettiin Nurmekseen.
Yönistujat kertoo karjalalaisesta evakkoperheestä, joka sijoitetaan ensin Pohjanmaalle ja myöhemmin Itä-Suomeen. Ortodoksinen, karjalankielinen evakkoperhe joutuu ahtaalle yrittäessään sopeutua uusille asuinsijoille. Erityisesti perheen Nasti-äiti kantaa huolta lastensa sopeutumisesta ja tulevaisuudesta uudessa kyläyhteisössä, jossa heitä pilkataan ja oudoksutaan. Näennäisesti on pakko sopeutua, ja niin Nastista tulee Anni ja isä-Feodorista Heikki. Uusien nimien alla niin vanhempien kuin heidän lastensakin identiteetti on ja pysyy karjalaisuudessa.
Kirjan keskiössä on Heikki-Feodorin äidin siirtyminen tuonilmaisiin ja ruumiinvalvojaisten järjestäminen. Poika haluaa suoda äidilleen perinteiset ortodoksiset hautajaiset, mutta sellaisten järjestäminen ei ole luterilaisella ja jokseenkin sisäänpäinkääntyneellä paikkakunnalla aivan yksinkertaista. Saatsi kuvaa sydämeenkäyvästi sitä ahdinkoa ja ristiriitaisuutta, joka seuraa, kun on pakko luopua paljosta voidakseen tulla hyväksytyksi - ja kun sekään ei riitä.
Saatsi on kirjoittanut teoksensa kahteen aikatasoon, joista toinen kuvaa sotien jälkeistä aikaa ja toisessa ollaan Nastin sairaalavuoteen äärellä vuonna 1991. Muistoissaan Nasti palaa menneisyyteen, sotavuosiin ja sen jälkeiseen aikaan. Muistot kumpuavat karjalaksi, josta Saatsi jatkaa seuraavan luvun alussa suomeksi. Minusta tuntuu, että karjalaa oli yllättävän helppo ymmärtää, varsinkin kun kuva täydentyy suomeksi heti perään, mutta en tietenkään voi väittää ymmärtäneeni kaikkea. Olennaisen kuitenkin varmasti.
On yleisesti tiedossa, että karjalainen siirtoväki sai monin paikoin osakseen hyvinkin kylmää kyytiä, kun heitä asutettiin uusiin paikkoihin. Tarina on tuttu ja surullisen tosi, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia oli. Saatsin kertomassa tarinassa ei siis sinänsä ole mitään uutta, mutta se onnistuu silti menemään ihon alle. Hän on taitava kirjoittaja, joka saa tähän pieneen kirjaan mahtumaan vavahduttavia hetkiä. Hieno kunnianosoitus karjalaisille perinteille ja kielelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.