Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

 

***

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

308 s., WSOY 2002, 14. p.

alkup. Emily of New Moon 1923

suom. I.K. Inha

1. suomenkielinen painos 1928

 

Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.

 

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.

 

Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.

 

Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.

 

Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.

 

Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.

 

 

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

159 s., Into 2014

alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014

suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

99 s., Otava 1981

1.p. 1923

kansi: Petteri Antikainen

 

Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.

 

Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.

 

On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.

 

Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä

189 s., Kustannus-Mäkelä 2017

kansi: Tanja Mitchell

 

Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.

 

Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.

 

Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

Naistenviikolla: Akat

Markku Hattula: Akat

191 s., Maahenki 2013

kuvat: Baker Youssof

 

Naistenviikon hengessä ryhdyin pitkästä aikaa lukemaan novelleja. Markku Hattulan novellikokoelma Akat sopii erinomaisesti naistenviikolle tai akkaanviikolle, kuten meilläpäin tavataan sanoa. Tästä teoksesta löytyy parikymmentä lyhyttä novellia erilaisista naisista erilaisissa tilanteissa.

 

Hattulan novellit on nimetty aina päähenkilönsä mukaan. Löytyy Marttaa, Orvokkia, Kielokaarinaa, Iitaa ja Lempiä. Osa novelleista sijoittuu 2000-luvun puolelle, osa taas muutaman vuosikymmen taakse aina sotavuosiin saakka. Novellien naiset ovat sisukkaita, määrätietoisia, ilkeitä, kilttejä, aivan kaikenlaisia. Silti minulle jäi päällimmäisenä mieleen ne varsinaiset riivinraudat, joiden kanssa kuka tahansa olisi helisemässä. Baker Youssofin karikatyyrikuvat antavat novellien naisille kasvot, jotka ruokkivat vielä lisää mielikuvaa siitä, että aikamoisia hapannaamoja nämä kaikki naiset ovat. Itse kyllä miellän myös akka-sanan hieman ankeaksi tai negatiiviseksi, mikä osittain varmasti vaikuttaa mielikuvaan. Ehkä yhteisenä nimittäjä novellien naisille voisi olla se, että jokaista on laillaan elämä kolhaissut ja uurtanut jälkensä kasvoihin, kenelle ryppyinä ja kenelle roikkuvina suupielinä.

 

Minulle näistä novelleista vahvimpien joukossa jäi mieleen Salla. Se kertoo alkoholisoituneen miehensä jättävästä naisesta, joka miehensä ryyppyreissun aikana pakkaa omat ja lasten tavarat valmiiksi ja aikoo lähteä. Tunnelma tiheni hyvinkin jännittäväksi, kun lähdön hetki läheni: tuleeko mies kotiin ja estää kaiken vai pääseekö Salla lapsineen karkuun. Hattula onnistuu mielestäni lyhyessä tekstissä hyvin tihentämään tunnelman ahdistavuuteen asti. Mieleen jäi myös vahva Raili, joka passitti uskottoman miehensä matkoihinsa ja päätti rakentaa haaveidensa omakotitalon ihan yksin. Mihin siinä miestä tarvittaisiinkaan? Sotavuosiin sijoittuva Hannan tarina kosketti, Salmen tarina pyrki hymyilyttämään. Aika iso osa oli kuitenkin tasaista, joskin sujuvaa, luettavaa.

 

Akoissa on novelleja laidasta laitaan, ihan kuten akkojakin on monenlaisia. Aikamoinen kokoelma. Oli kiva lukea vaihteeksi novelleja.

 

♠♠♠

Naistenviikolla: Pikku Heidi

Johanna Spyri: Pikku Heidi

326 s., Perhekirjat Oy

isotekstinen

suom. ?

alkup. Heidi 1881 

 

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaastetta varten valitsin luettavaksi sveitsiläiskirja Pikku Heidin isotekstisen painoksen. Suhtauduin kyllä tähän painokseen varauksella, koska olin kuullut useiden samaan aikaan julkaistujen isotekstisen kirjojen olevan kielellisesti kömpelöitä. Vähän hassulta tuntui myös se, että kirjassa ei mainita suomentajaa eikä painovuotta. Tarina itsessään on herttainen, mutta suomennos on vanhahtava ja täynnä erilaisia kirjoitus- tai lyöntivirheitä.

 

Yhdellä kaverilla oli lapsena animaatio-vhs Pikku Heidi, josta pidin kovasti. Se oli meillä muutamaan kertaan lainallakin, sillä olin lumoutunut Alpeilla vuohien kanssa kirmailevan Heidin yksinkertaisen kotoisesta elämästä. Tietty lapsuusmuisto mielessä lähdin tätä kirjaa lukemaan ja kyllähän tässä paljon odotetun kaltaista tunnelmaa oli. Nyt aikuisena Heidi ja monet hänen puuhansa kyllä näyttäytyvät hieman lapsellisina, mutta toisaalta tarina kiltistä ja hyväsydämisestä Heidistä, jonka toiveet lopulta toteutuvat, on ihan herttainen.

 

Heidi on orpotyttö, joka saatetaan jylhänä tunnetun isoisänsä hoteisiin Sveitsin Alpeille. Isoisä, joka tunnetaan alueella Tunturisetänä, asuu majaansa korkealla vuoristossa eikä paljon muille puhele. Moni kauhisteleekin miten kukaan saattaa viedä lapsen sellaisen erakkoluonteisen ja vihaiselta vaikuttavan vanhuksen hoiviin, mutta Heidi on luonnonlapsi ja viihtyy isoisänsä luona erinomaisesti. Hän paimentaa vuohia Pekan kanssa, käy tapaamassa Pekan isoäitiä ja nauttii Alppien luonnosta. Kun Dete-täti saapuu hakemaan Heidin Frankfurtiin, ei lapsi oikein käsitä mistä on kyse. Kaupungissa Heidi vähitellen kuihtuu, sillä niin kovasti hän kaipaa isoisänsä luo Alpeille.

 

Heidin tarinassa on aineksia perinteisten tyttökirjojen tyyliin: päähenkilö on orpo, häntä liikutellaan mielivaltaisesti ihmiseltä toisen luo, hän kärsii ja riutuu, mutta lopulta asiat korjaantuvat ja hän saa suuremman onnen kuin koskaan olisi voinut odottaa. Sangen yllätyksetöntä siis, mutta silti sydäntä raastoi välillä Heidin vuoksi. Lapsella ei ollut ketään, kenelle uskoa sydämensä suuret murheet eikä kukaan kysynyt häneltä, missä hän oikeastaan haluaisi olla. Ihan kepeä kirja tämä ei siis ole.

Naistenviikolla: Arra

Maria Turtchaninoff: Arra

7 h 51 min., Tammen äänikirja 2019

alkup. Arra, 2008

suom. Marja Kyrö, 2010 

lukija: Anni Kajos 

 

Naistenviikon toisena kirjana esittelen Arran, joka valikoitui kuunneltavakseni lähes sattumanvaraisesti, kuten niin moni muukin kuuntelemani äänikirja. Arra on fantasiaromaani, jonka päähenkilö on Arra-tyttö. Hän on perheen nuorin lapsi, jota pidetään kummajaisena, koska tyttö ei puhu. Koska Arraa ei pidetä minkään arvoisena, jätetään hänet usein huomiotta. Sen ansiosta hänellä on mahdollisuus kuunnella mitä luonto hänelle puhuu. Kotikylä Simoran luonto laulaa hänelle omaa lauluaan.

 

Kun Arran kotitalo tuhoutuu tulipalossa, vie hänen tiensä Lagoran kaupunkiin. Arran asema ei kaupungissakaan ole paljon parempi kuin Simorassa, mutta toisaalta hän ansaitsee perheyhteisönsä suopeudun kutomalla upeita kuvakudoksia, joissa maisemat, talot ja ihmiset ikään kuin heräävät henkiin. Simorassa Arra kohtaa myös nuorukaisen, joka näkee hänet ja katsellaan saa Arran vapautumaan. Kun prinssi Surando miehineen lähtee sotaan ja joutuu saarroksiin, lähtee Arra hentoisesti olemuksestaan huolimatta ainoana pelastusretkelle.

 

Olipas mukaansatempaava fantasiaromaani! Pidin paljon teoksen miljööstä, jossa toisaalta on ripaus menneitä yhteiskuntarakenteita mutta kuitenkin myös paljon omaa. Teos piirtyi silmieni eteen värikkäänä ja eläväisenä. Myös henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Etenkin Arran hahmo, joka kasvaa vieroksutusta ja monella tapaa väärinymmärretystä pikkutytöstä vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, on mielestäni hyvin onnistunut. Koko tarina tuntuu jotenkin taianomaiselta. Yhtäkkiä tässä kirjoittaessani myös oivallan, että juuri tällaisesta fantasiakirjallisuudestahan minä pidän: sopivassa suhteessa seikkailua, tarunhohtoa ja romantiikkaa on oikein toimiva kokonaisuus.

 

Maria Turtchaninoffin romaani Anaché on jatkoa Arralle. Sen haluan kyllä myös jossain vaiheessa lukea. Arra muistutti minulle taas sen, miten paljon loppujen lopuksi pidänkään fantasiakirjallisuudesta, vaikka sitä harvoin luenkin.

Naistenviikolla: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

329 s., Bazar 2018

alkup. The Daughter of Sherlock Holmes, 2017

suom. Marja Helanen

Alunperin en ajatellut viettää blogissani (tai muutenkaan) naistenviikkoa mitenkään erityisesti, mutta nyt on luettuna ja luettavana juuri teemaviikkoon sopivia kirjoja, joten vähän kuin vahingossa naistenviikko näkyykin blogissani. Aloitin Leonard Goldbergin dekkarin Sherlock Holmesin tytär jo parisen viikkoa sitten, mutta sitten väliin kiilasi muuta luettavaa. Kirja ei jäänyt paitsioon niinkään siksi ettenkö olisi pitänyt siitä, vaan koska jokin muu kirja vain kiinnosti sillä hetkellä enemmän. SHt onkin mukavan viihdyttävää luettavaa ja vietin sen kanssa rentouttavia lukuhetkiä. Kirjakuvan nappasin Anne Mattilan taidekahvilassa Karviassa liki kaksi viikkoa sitten.

 

 

Vuonna 1914 Sherlock Holmes on jo kuollut ja hänen uskollinen apurinsa tohtori Watson eläköitynyt. Ikääntynyt Watson paljastaa pojalleen John Watson juniorille, että Sherlock Holmesilla on tytär, mutta asia on pidettävä visusti salassa. Kuin sattuman kautta Lontoossa tapahtuu kuolemantapaus, joka vaikuttaa heti alkuunsa todella omituiselta. Watsonit kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tehdä hieman omaa etsiväntyötä. Charles Harrelstonin outoa putoamista todistamassa olleen Joanna Blalockin - Sherlock Holmesin salatun tyttären - ja tämän pojan tiet risteävät nyt Watsoneiden kanssa. Terävä-älyinen ja nokkela Joanna liittyy Watsoneiden joukkoon selvittämään tapausta.

Tarinan keskiössä on siis asetelma asiaparista Holmes-Watson seuraavassa sukupolvessa. Joanna Blalock on monin tavoin biologisen isänsä kaltainen, hänen looginen päättelykykynsä on vertaansa vailla ja hänen terävä älynsä vetää vertoja jopa itse Sherlockille. Nuorempi Watson seuraa hämmästyneenä Joannan ajatuksenjuoksua kuin vanhempi Watson aikanaan Holmesin aivoituksia. Asetelma tuntuu ehkä toisaalta vähän keinotekoiselta ja yllätyksettömältä siinä mielessä, että selvästi tässä halutaan kietoa nämä kaksi sukua yhteen. Teos on kuitenkin mukavaa luettavaa, se on täynnä loogisia päättelyketjuja ja sujuvasti kulkevaa juonta. Lukeminen tuntuu vaivattomalta ja miljöökin on onnistunut. Jos haluaa lukea jonkin kevyehkön vanhaa aikaa henkivän dekkarin, niin suosittelen tätä.

♠♠♠♠

Tolvana

Reijo Mäki: Tolvana

13 h 14 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Ville Tiihonen

 

Jotenkin olen alkanut elää siinä ajatuksessa, että olisin kuunnellut kovinkin monta Vares-dekkaria, mutta todellisuudessa tämä on vasta kolmas kuuntelemani (neljän kaikkiaan). Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna tuli jo ihan automaattiajatuksena, että uusi Vares ilmestyy ja kuuntelen sen sitten äänikirjana. Moni sanoo, että Vares alkaa olla jo nähty, mutta itselleni Vares on vielä sen verran tuore tuttavuus, että samanlaista leipääntymisen tunnetta ei ole tullut. Tolvana olikin siis oikein sujuvaa ja viihdyttävää kuunneltavaa.

 

Eletään jälleen Turun kesää. Jussi Vares tekee yksityisetsivän hommia, istuu iltaa kantabaarissaan ja tapaa naisen. Tai oikeastaan tällä kertaa Vareksen ympärillä pyörii kolmekin naista, joista yksi on tuttu jo menneisyydestä. Turun kaduilla sen sijaan pyörii niin hieman kaidalta polulta eksyviä bisnesmiehiä kuin venäläisiä mafiamiehiäkin.

 

Pidin tästä kirjasta, mutta välillä sen pääjuonesta oli mielestäni hieman hankala pitää kiinni. Mitä Vares oikein tutkiikaan, miten tuo tyyppi liittyikään tuohon ja mikä yhteys bisnesmiehellä ja venäläisellä mafiosolla oikein on? Kysymyksiin tulee kyllä vastaukset, mutta tietyllä tavalla mielestäni kirjan fokus luiskahtelee välillä sinne ja tänne. Viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli ja sitä odotinkin, joten olen tyytyväinen. Pidän myös Ville Tiihosesta lukijana paljon, mielestäni hän antaa todella hyvin äänen Varekselle!

♠♠♠½

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. Djupgraven 2016

suom. Tuula Kojo

lukija: Mirjami Heikkinen

 

Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.

 

Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.

 

Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

161 s., Suuri Kurpitsa 2019

 

Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.

 

Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.

 

Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.

 

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.

Kesäkuun luetut ja puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

 Kesäkuun luetut

Kesäkuussa musta tuntui aika usein, että en ehdi mitään. En ehdi lukea haluamiani kirjoja, tehdä mitään kivoja kesäjuttuja, liikkua tai palautua arjesta. Siksi olenkin hämmästynyt siitä, että kesäkuussa ehdin lopulta lukemaan 9 kirjaa (joista toki kaksi on sarjakuvia). Missä välissä sen tein? Musta nimittäin tuntui siltä, että tenttikirjat söi kaiken ajan mitä töiltä jäi. Luin nimittäin kesäkuussa muun lisäksi myös 3 tenttikirjaa, sillä kävin viime viikolla tekemässä vapaavalintaisiin opintoihini liittyvän tentin. Suoraan sanottuna pelkään, että en päässyt siitä läpi, mutta odotan edelleen tuloksia. Siksi olenkin nyt luopunut ajatuksesta, että suorittaisin kesällä toisenkin kirjatentin. Jätän sen syksyyn, vaikka aionkin kesällä jo aloitella siihen lukemista.

Kesäkuussa lopulta ehdin tekemään myös kivoja asioita, kuten käymään uimassa, hengailemaan kavereiden kanssa ja juhlimaan äitin 50-vuotissynttäreitä juhannuksena. Valmistelutouhut tenttistressin ohessa ei tosin olleet kovin kivoja. Mutta oli kiva tavata sellaisiakin sukulaisia, joita en ollut nähnyt kunnolla oikein koskaan. Herkkuja tuli kyllä syötyä niin, että tuntuu vieläkin turvottavan.. 😅 Viime viikonloppuna kävin myös tutustumassa itselleni vieraaseen kirjastoon, mikä on aina kiinnostavaa. Yksi kesän tavoitteistani onkin, että kävisin tutustumassa muutamaan lähialueen kirjastoon.

Museolla.

Kesäkuussa luin siis 9 kirjaa plus tenttikirjat. Omia valintojani olivat:

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena ja Lempi ja rakkaus

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Kaari Utrio: Kirstin

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras (uusintaluku)

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Katja Kallio: Yön kantaja 

Koska heinäkuussa en aio lukea niin paljon tenttikirjoja, niin pääsen nauttimaan vapaammasta lukemisesta. Parin viikon päästä koittaa myös odotettu kesäloma, joka on ensimmäistä kertaa 4 viikkoa. Se tuntuu tällä hetkellä niin uskomattomalta ajatukselta, että en oikein tiedä miten osaan niin pitkään ollakaan poissa töistä! Vähän suunnitelmia olenkin jo tehnyt ja instan puolella niistä varmaan ajantasaisesti kerronkin, jos jotain jopa onnistun toteuttamaan.

Puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

Olen nähnyt etenkin instan puolella puolivuotiskatsauksia kuluvaan lukuvuoteen, joten halusin itsekin tutkailla tähän mennessä lukemiani kirjoja tilastollisesta näkökulmasta. Suuria yllätyksiä ei eteen tullut, joskin lukemieni kirjojan määrä vähän yllätti, vaikka olenkin aina kuukauden luettuja summatessani tiedostanut lukeneeni ahkerasti.

Tähän mennessä olen vuonna 2019 lukenut 56 kirjaa, joista

- 4 on ollut tenttikirjaa

- 20 äänikirjaa (äänikirjojen osuus lukemieni kirjojen joukossa tuntuukin olevan kasvussa)

- 8 tietokirjaa (luku ei sisällä tenttikirjoja)

- 44 kaunokirjallista teosta

Kertomakirjallisuudessa on ollut kivasti edustettuna eri genrejä, joitain runsaammin ja joitain vain yhden kirjan verran. On sekin kuitenkin jotain ja vaihtelu virkistää ja myös avartaa. Lukemiani genrejä oat olleet historia, viihde (sis. romantiikka), dekkarit ja jännitys (joiden kulutus on noussut etenkin tarjolla olevien äänikirjojen myötä), scifi ja fantasia. Moni kirja on ollut sellaisia, että niitä ei oikein voi mihinkään genreen edes lokeroida, eikä tarvitsekaan voida.

Lukuhaasteiden tilanne on seuraavanlainen

- klassikkohaaste tammikuussa: 1 kirja (heinäkuussa tulee toinen klassikkohaaste, johon osallistun)

- Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste: 11 kirjaa (en ehtinyt kesäkuussa lukea siihen mitään, mutta heinäkuussa aion korjata asian)

- Montgomery-haaste: 0 (klassikkohaasteeseen aion lukea Montgomerya, joten saan kolme kärpästä yhdellä iskulla, kun saan samalla myös uuden maan nojatuolimatkailtua)

Tähän mennessä vuoden parhaiden kirjojen joukosta helpommin tulee mieleen Michelle Obaman upea omaelämäkerrallinen teos Minun tarinani. Myös Kathryn Stockettin Piiat on jäänyt mieleeni voimakkaasti. Onnistuin kuin vahingossa listaamaan top10 luetut, kun selailin blogiani, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin top-listalle voisi nostaa vaikka mitä muutakin. Siksi en alakaan niitä tähän listaamaan. Aina ei edes huomaa heti kirjan luettuaan, että se piirtyy mieleen tai siitä kehkeytyy ajan oloon itselle vielä todellinen helmi. Siksi paremmuusjärjestykseen laittaminen tuntuukin hieman hölmöltä ajatukselta tässä vaiheessa, vaikka joitain erityissuosikkeja voikin esiin nostaa helposti.

Tästä on hyvä jatkaa vuoden toista puolikasta uusien maailmojen parissa. Toivottavasti siitä tulee yhtä antoisa ja onnistunut kuin tästä ekasta puolikkaasta. Lukuiloa kaikille!