Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin

380 s., WSOY 2013

grafiikka: Anna Makkonen

Laura Saven (1983-2012) esikoisromaanista ja samalla myös ainoaksi jääneestä romaanista on kirjoitettu blogeissa paljon ja samoin lehdistö on noteerannut sen ja kirjoittanut siitä paljon. En ole lukenut yhtäkään blogiarviota tästä kokonaan ja vain harvasta joitakin pätkiä. Alunperin en ollut edes kiinnostunut koko teoksesta, kunnes luin erään lehtijutun ja vasta silloin tajusin, että mistä tässä kirjassa on kysymys. Tämä on syöpään sairastuneen naisen omaelämänkerrallinen romaani.

En suoraan sanottuna oikein tiedä mitä kirjoittaisin tästä sydäntäsärkevän tuskaisesta ja ahdistavasta kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen kamppailua elämästä sekä surua siitä mitä tulee jäämään jälkeen ja mitä tulee jäämään kokematta. Save on kirjoittanut teoksensa tajunnanvirtamaisesti, mistä johtuu romaanin rehellisyys ja aitous todellisine tunteineen ja moninaisine ajatuksineen.

Laura on tuore äiti ja vaimo, jonka elämä järkkyy, kun polven kierukkavammaepäily paljastuu luusyöväksi. Nuori lääketieteenopiskelija joutuu kovan paikan eteen: hänenhän piti olla se joka auttaa ja parantaa muita, ei itse potilas. Ja miten käy perhe-elämän, harrastusten ja koko elämän? Miten syövän kanssa voi elää, onko keuhkoissa etäpesäkkeitä ja joudutaanko jalka amputoimaan?

Tämän kirjan luettuani minulle tuli aika surullinen olo, kun ajattelin sitä, että elämä voi kertaheitolla kääntyä ylösalaisin ja että jonkun elämä on todella ollut tällaista hätää, pelkoa ja silti orastavaa toivoa sekaisin. Että joku on joutunut luopumaan kaikesta vähitellen, vaikka elämänhalua olisi. Että diagnoosi on lohduton ja pahimpaan pitää varautua. Että kaikki jää kesken ja pahinta ei ole se oma kuolema, vaan että poika, vaimo ja vanhemmat jäävät suremaan. Että voi tulla unohdetuksi, että elämä jatkuu myös hänen jälkeensä. Että pian ei enää ole. 

Pitää muistaa, että vaikka tämä onkin omaelämänkerrallinen romaani, niin ei tämä silti ole kaikki totta: romaani on romaani. Yhdestä asiasta tätä kirjaa moitin, nimittäin polveilevuudesta ja ajoittain niin nopeasta etenemisestä, että ei oikein kaikessa pysy perässä. Kuitenkin tämä on todellakin hyvin aito ja suora, "vimmainen", kuten takakansi teosta kuvaa. En itkenyt tätä kirjaa lukiessani niin kuin moni muu, mutta heräsin ajattelemaan asioita, minua ahdisti ja samalla myös suretti. En tiedä kääntyikö tämä teos kohdallani "lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä", mutta ajatuksia se herätti. Laura oli henkisesti kovin vahva, vaikkakin silti peloissaan ja epävarma. Ihailtava ihminen, joka jaksoi pitää yllä elämäniloa loppuun saakka, vaikka kuinka kirpaisi. Sellainen kuva minulle hänestä nyt jäi.

♠♠♠♠