Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.