Lukupiirikirja: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Aula & co., 2022

alkup. Спитайте Мієчку, 2021

suom. Eero Balk

äänikirjan lukijana Mimosa Willamo

Luimme lokakuun lukupiirikirjana ukrainalaisen Jevhenija Kuznjetsovan ensimmäisen suomennetun romaanin Kysykää Mialta. Omalla lukulistallani se ehti jo jonkin aikaa olla ennen tätä, mutta alkuun ehkä hieman petyin koko kirjaan. Alkuun pidin vaikeana päästä kirjan mukaan, ja ilman äänikirjaa ja lukupiiriä tämä olisi varmasti jäänyt kesken. Lukupiirin keskustelun myötä innostuin kuitenkin eri tavalla ja kirja aukeni minulle paremmin, joten lopulta taidan kuitenkin pitää tästä.

Kysykää Mialta on juonivetoinen romaani yhden suvun naisista, jotka kokoontuvat viettämään kesää isoäiti Teodoran luo Ukrainan maaseudulle. Isoäidin talossa vallitsee hyvin vahva matriarkaatti. Miehet ovat siellä lähinnä vierailijoita tai välttämättömiä apukäsiä. Ei ole sanottua, että suvun naiset ottaisivat edes omia poikalapsiaan mukaan Teodoran taloon.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Mia ja Lilia, jotka ovat toistensa vastakohtia ainakin mitä tulee harkitsevaisuuteen ja elämäntyyliin. Siinä missä Mia on vakaa ja harkitsevainen, on Lilia impulsiivinen heittäytyjäluonne. Vaikka yhteentörmäyksiltä ei aina voi välttyä, isoäidin talossa jokainen saa olla oma itsensä. Omanlaisiaan persoonia ovat myös siskosten äiti sekä heidän serkkunsa, jotka niin ikään saapuvat isoäidin taloon kesäksi.

Pidin tässä kirjassa välillä pilkahtelevasta huumorista, joka on toisaalta kuivan asiallista, mutta ehkä juuri siksi hersyvän hauskaa. Huumori rakentuu tilannekomiikan ympärille, mutta myös iskevässä dialogissa on jotakin huvittavaa. Pidän nasevasta sanankäytöstä, jota tässä kirjassa kyllä on.

Yksi hienoinen pettymyksen aihe minulle oli se, että tämä teos olisi voinut sijoittua periaatteessa ihan mihin tahansa. Ukrainalaisuus ei siis nouse siitä mitenkään erityisesti esiin, ja itse olisin mielelläni kurkistanut enemmänkin heidän kulttuuriinsa. Toisaalta jotkut lukupiiriläisistä pitivät juuri siitä universaaliudesta, että tällainen talo ja tällainen suku voisi olla missä tahansa.

Lukupiirien vetäjille vinkkinä: piirin keskustelun kannalta tämä oli ainakin meillä kaikin puolin otollinen kirja, sillä tästä kehkeytyi meillä vilkasta keskustelua.

Amelie

R.M. Rosenberg: Amelie

Hakoisten naiset, osa 3

Tammi 2025

äänikirjan lukijana Sanna Majuri

Riikka-Maria Rosenbergin hieno Hakoisten naiset -sarja saa Ameliesta arvoisensa päätösosan. Sarjan kiinnostavat ja todellisuuspohjaiset henkilöhahmot, yksityiskohtien värittämä ajankuva ja vetävä kirjoitustyyli tekevät Hakoisten naisista yhden parhaista historiallisista romaanisarjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Amelie sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Vuonna 1855 Hakoisten kartanon perijän Hans Gustaf Boije af Gennäsin ja Amelien katseet kohtaavat ja nuoret näkevät toisensa yhtäkkiä aivan uudella tavalla. He ihastuvat ja rakastuvat, menevät salakihloihinkin, sillä moni pitää Amelieta liian vaatimattomana puolisona vapaaherralliselle Göstalle. Rakkaus on kuitenkin sinnikäs ja periksiantamaton. Amelie ja Gösta saavat toisensa, mutta elämä Hakoisissa ei ole aina nuorelle rouvalle helppoa.

1800-luvun jälkipuolisko on monenlaisten uudistusten aikaa. Maanviljelykseen ja tilanpitoon virtaa uusia tuulia, perustetaan kansakouluja, alkoi kansallisen heräämisen aika ja suomen kielen asema vankistui. Hakoinenkaan ei ole missään umpiossa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, vaan kaikuja tästä kaikesta nähdään ja koetaan myös siellä. Huomaa, että Rosenberg tuntee lähdeaineistonsa, historioitsija kun on. Toinen taito onkin tehdä historia näin eläväksi, ja senkin hän osaa.

Amelie on hahmona ainakin aluksi melko arka ja viaton, joten ei toisaalta ole ihme, että hänen kykynsä emännöidä kartanoa kyseenalaistetaan. Hän kuitenkin lunastaa paikkansa myös epäilijöiden silmissä, vaikka rakkaudessa solmittu liitto ei sekään aina ole sellainen, jollaiseksi Amelie sen tytönunelmissaan kuvitteli.

Arvostan Rosenbergin sarjassa erityisesti sitä, että hän nostaa esille sellaisia sukuja ja tarinoita, jotka ovat ehkä olleet jo hieman painumassa unholaan. Uskallan väittää, että juuri niin on ollut käymässä ainakin niiden Hakoisten naisten kohdalla, joista ei ole jäänyt juurikaan lähdeaineistoa, vaan Rosenberg on koonnut henkilöhahmonsa pienistä murusista ja luovuuttaan käyttäen. Odotan mielenkiinnolla Rosenbergin tulevia aluevaltauksia. Kaksplus-lehden artikkelin mukaan seuraavaksi on luvassa isonvihan aikaiselle Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa pääosassa ovat rahvaan naiset.

Syksy

Ali Smith: Syksy

Vuodenaikakvartetti 1

Kosmos, 2022

alkup. Autumn, 2016

suom. Kristiina Drews

Bongasin jokin aika sitten Ali Smithin Vuodenaikakvartetin ensimmäisen osan, Syksyn, kirjagramista. Kiinnostukseni heräsi, vaikka olen sarjaan törmännyt lukuisia kertoja työssäni kirjastossa ja aina ajatellut, että eipä kiinnosta yhtään. Kirjagramin kautta tuli kuitenkin kuultua vähän jotain sisällöstäkin, joten luin kirjan. Oloni jäi hieman hämmentyneeksi, mutta myös ihastuneeksi. Haluaisin lukea koko sarjan.

100-vuotias Daniel elää hoitokodissa unen ja valveen rajamailla. Pitkä elämä on saapumassa päätepisteeseensä, ihan kuten vuodenkiertossa kasvuvoima ehtyy syksyllä ja luonto laskeutuu lepäämään. Danielin entinen naapuri, kolmekymppinen Elisabeth, vierailee hänen luonaan hoitokodissa. Ikäerostaan huolimatta he ystävystyivät jo Elisabethin ollessa lapsi.

Syksy liikkuu ajan kerroksissa, polveilee ja palaa taas nykyhetkeen. Brexit jakaa Britanniaa ja nykyhetki näyttäytyy välillä lähes hullunkurisena. Kumpikin elää omia muistojaan, joista osa on yhteisiä. Heidän ystävyytensä on vahva, vaikka Elisabethin äiti ei sitä aina voikaan ymmärtää. Äiti-tytär-suhteessa on myös omat haasteensa, mutta teoksen keskeisin ihmissuhde on kyllä Danielin ja Elisabethin ystävyys, jossa vallitsee suorastaan sanaton ymmärrys.

Syksyä lukiessa ei voi oikeastaan lainkaan tietää mihin ollaan seuraavaksi menossa. Kerronta polveilee ja välillä se ainakin minut lähes eksyttää joukostaan. Silti kuitenkin pidin tästä rönsyilevästä, yllättävästä, kielellisesti kauniista kirjasta. Harmittaa, että en ymmärtänyt poimia osuvimpia kohtia ylös ennen kuin palautin kirjan. Ehkä siis vielä joskus palaan tähän.

Äkkilähtöjä Tampereella

Mirella Mäkilä: Äkkilähtöjä Tampereella

Se on moro, osa 3

Otava 2025

kansi: Mirella Mäkilä

Seuraavana Tampere ja Tampereella rempallaan -kirjoista tuttu Roosa Saaristo tarjoaa jälleen lukijoille hulvatonta tilannekomiikkaa ja äkkivääriä ratkaisuja. Urakehitys on vienyt hänet porafirman pääkonttorille ja vaikka perintötalo Petsamosta ei osunutkaan kohdalle, saa Roosa asua väliaikaisesti talon ullakkohuoneessa. Aikuispisteitä on siis alkanut kertyä!

Parisuhde Laurin kanssa ei sen sijaan etene ihan niin kuin Roosa aikuiselta parisuhteelta toivoisi. Miehellä vaikuttaa olevan jotakin salattavaa. Kun Roosan järjestämä yllätys menee kauhealla tavalla mönkään, on helppo tarttua Sirkun ehdotukseen ja tempautua mukaan kenties maailman vähiten rentouttavalle rantalomalle.

Olen tykännyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta tässä kolmannessa osassa päästään taas lähemmäs ekan osan tunnelmaa. Edellisessä osassa oli enemmän kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta nyt Roosa tuntuu olevan taas jotenkin enemmän asioiden päällä ja valmiina selviytymään mistä vaan. 

Roosa on mielestäni ylipäätään siinä mielessä oivallinen hahmo, että hän on niin inhimillinen. Elämässä tulee joskus tehtyä asioita, jotka saattavat myöhemmin kaduttaa, eikä Roosa ole siinä poikkeus. Hän ei ole täydellinen ja virheetön sankaritar, mutta oman elämänsä inhimillinen tähti kylläkin. Mielestäni tuo piirre kirkastuu tämän kirjan myötä entisestään.

Jälkisanoissa Mäkilä avaa mahdollisuuden sarjan jatkumiselle, vaikka alun perin tästä oli tarkoitus tulla trilogia. Toivottavasti jatkoa seuraa, sillä vielä jäi paljon sellaista, mistä mielelläni lukisin lisää.

Joki vie lopulta kaiken

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

Momentum 2025

Bongasin Sanna Virtasen tositapahtumiin perustuvan historiallisen romaanin Joki vie lopulta kaiken alunperin hänen omalta Instagram-tililtään. Aihe herätti kiinnostukseni, sillä siinä yhdistyy suvun vaiettu menneisyys, kysymysten ratkominen nykyajasta käsin ja tosipohjaisuus Virtasen omaan sukuun. Ja kyllä tämä aikamoinen lukusukkula olikin, joten odotukset tulivat täytettyä ja enemmänkin!

Joki vie lopulta kaiken etenee kahdessa aikatasossa. Keväällä 1945 Aurajoesta löytyy miehen ruumis. Kadonneen kohtalo selviää, mutta ei täysin, sillä paljon jää kysymyksiä. Niistä suurimpia ovat, että miten ja miksi hän päätyi jokeen. Keväällä 2010 biologian opettaja Teemu etsii omia juuriaan. Uusia sukulaisia alkaakin dna-testin myötä löytyä ja jotkin kysymykset todella saavat vastauksensa, mutta isoisän kohtalo vaivaa yhä.

Kumpikin aikataso kietoutuu vahvasti saman katoamistapauksen ympärille ja kuvaa siihen liittyviä tuntoja ja tutkimuksia eri kokijoiden silmin. On historia ja nykypäivä, lähiomaiset ja vastikään sukulaisiaan löytänyt mies, kuulopuheet ja kunnolliset arkistolähteet. Todella mielenkiintoinen, monisyinen kuvaus yhdestä ja samasta tapahtumasta.

Virtanen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Tykästyin hänen tapaansa kuvata arkista elämää ja aivan tavallisten ihmisten tunteita ja ajatuksia. Erityisesti pidin jokeen joutuneen Oskarin ja tämän Eeva-vaimon suhteen kuvauksesta, sillä siinä oli lämpöä ja kestävää kiintymystä, vaikka kaikesta ei aina samaa mieltä oltukaan. 

Tarinansa rakentuu 1930-luvulta välillä hieman harppoen 2000-luvun alkupuolelle asti. Vaikka siihen ajanjaksoon mahtuu sota ja puute, niin silti Virtasen luoma ajankuva onnistuu viehättämään. Kauneutta on ja sitä voi löytää milloin tahansa, jos vain haluaa nähdä.

Vaino

Jenni Räinä: Vaino

Otava 2025

Mieleenpainuva ja vahvatunnelmainen ovat ne sanat,  joilla ensimmäiseksi kuvailisin Jenni Räinän romaania Vaino. Isonvihan aikaan sijoittuva teos kuvaa tapahtumia, jotka kiteyttävät sen, miksi Isonvihan aikaa monesti luonnehditaan myös Suomen historian julmimmaksi ajanjaksoksi.

On vuosi 1715. Pohjois-Pohjanmaalla Iissä asuva pienen pirtin tytär Valpuri pakenee veljiensä kanssa venäläisten miehittäjien mielivaltaa kohti pohjoista. Huhut miehittäjien julmuuksista ovat osoittautuneet todeksi, sen on Valpuri joutunut jo itsekin todistamaan. Ainoa turvallinen paikka on erämaa kaukana muusta asutuksesta, sillä kylät savuavat raunioina ja silvotut ruumiit kertovat vihollisen armottomuudesta.

Valpurin lisäksi toisena keskushenkilönä on kasakoiden matkassa kotiseudulleen palaava poika, joka tuntee piilot ja osaa oikoreitit. Sotavuodet ja koetut julmuudet ovat muuttaneet häntä. Nyt hänen tehtävänään on opastaa joukkoja ja tuhota kaikki.

Räinä kirjoittaa niin, että tarina todella tulee iholle asti. Valpurin ja tämän veljien pakomatka salpaa hengityksen, hirvittää ja saa silti sydämen läpättämään toivoa siitä, että he pääsevät turvaan. Välillä metsäiset taipaleet tuudittavat lukijan turvallisuudentunteeseen, vaikka syyssateet, märät vaatteet, lähestyvän talven kylmyys ja ruuan niukkuus muistuttavat, että kyse on pakomatkasta. Erämaankin rauha järkkyy herkästi, sillä ratsain kulkeville kasakoille matkat ovat paljon kevyempiä kulkea. Voiko mielivallan vuosina kukaan olle todella turvassa missään?

Vaino on todella vahva romaani. Vaikka kirja on sivumäärältään lyhyt, sitä ei voi ahmaista kovin nopeasti, sillä sisältö on niin väkevää. Räinän henkilöhahmoissa on myös kiinnostavaa moniulotteisuutta, ja etenkin kasakoiden matkassa kulkevan pojan mietteet ja motiivit ovat sellaisia, että aina ei tiedä säälisikö häntä vai ei. Jälkisanoissa selviää, että mm. hänen hahmollaan on todellisuuspohja, mikä muovasi ainakin minun kokemustani tästä kirjasta vielä ihan siinä loppumetreillä. Suosittelen tutustumaan!