Sirpa Kähkönen: Hietakehto
336 s., Otava 2012
kannen kuva: Jussi Kangas / Otavan arkisto
Aloitin Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan lukemisen tammikuun lopussa 2014, ja melko nopeaan tahtiin luinkin neljä ensimmäistä osaa. Sitten vierähtikin yli vuosi ennen kuin luin viidennen osan kesällä 2015, ja nyt oli sitten kuudennen ja viimeisen osan vuoro. Olen vähän tarkoituksellakin antanut Hietakehdon odotella lukulistalla, sillä en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille.
On elokuun loppu vuonna 1943. Joukko kuopiolaisia on muuttanut kesän ajaksi Kesäkallioon, joka on Selma Kelon omistama huvila. Omavaraisuus kukoistaa ja työtä tehdään ankarasti, välillä jopa voimien äärirajoilla. Lapsille koitetaan tarjota ihana huvilakesä, sillä aikuiset haluaisivat suojella pienimpiä sodan todellisuudelta - niin ja myös itseäänkin. Kukin yrittää selviytyä tavallaan, eikä helppoa ole kenelläkään. Juho Tiihosen isä on menehtynyt sodassa saatuun tuberkuloosiin, Anna tekee töitä niin että hän tuntuu vain kuihtuvan entisestään ja Selma Kelon mielessä myllertää monet ihmissuhdeasiat. Jopa Hildan, aina niin vakaan ja varman naisen, ajatukset tuntuvat syöksyvän raiteiltaan, kun Lassi-veli saapuu katsomaan Anna-vaimoaan sekä muuta perhettään.
Hietakehto kuvaa tapahtumia vain parin päivän ajalta, mutta siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Pidin kovasti Kähkösen luomasta miljööstä, joka tuntuu työntäyteisyydestään huolimatta kuitenkin todelliselta keitaalta verrattuna kaupunkiin, jossa parveilee sotilaita, liikkeitä on suljettu eikä kaupungilla liikkuminen ole kovinkaan turvallista ainakaan iltamyöhään. Näin sieluni silmin huvilaa varjostavat puut, joiden viileisiin varjoihin kätkeytyi monta hyvää leikkipaikkaa. Näin auringon paahtaman kasvimaan, huvilan kuuman keittiön ja Hertan ateljeen. Koko miljöö piirtyi silmieni eteen hyvin terävänä ja selkeänä, kuten aikaisemmissakin Kuopio-sarjan osissa. Kähkönen jättää lukijan mielikuvitukselle hyvin tilaa, mutta silti kuvaa miljöötä niin hienosti, että se on helppo aistia paitsi kuvina myös makuina ja tuoksuina.
Tässä teoksessa myös ihmisten kohtaamisessa oli jotain erilaista kuin ennen. Eräänlainen herkkyys tuntui hiipineen ihmisten välille, mikä kuvastaa kyllä sota-aikaa: koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua ja pitäisi uskaltaa tuntea juuri niin kuin sisimmässä tuntuu. Erityisesti minua liikutti Lassi Tuomi, sillä mies joka on aina tuntunut jotenkin etäiseltä paljastuikin olosuhteisiin nähden melko rennoksi ihmiseksi. Jotenkin hänen tunneälynsä tuntui vasta nyt pääsevän esiin samoin kuin hänen kykynsä kohdata erilaisia ihmisiä ja etenkin lapsia.
Kuopio-sarja päättyy tähän teokseen. Sota jää edelleen melskaamaan, ja minua ehkä hieman jää vaivaamaan se, etten tiedä mitä tutuille hahmoille tapahtuu sodan aikana ja rauhan tultua. Selviääkö Lassi Tuomi? Miten voimansa äärimmilleen venyttänyt Anna jaksaa? Miten Juho saa käsiteltyä suuren surunsa? Antaako Hilda lopunkin roudan murtua sydämestään? Monta kysymystä jää avoimeksi, ja haluan kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin. Näitä hahmoja jää kyllä vähän ikävä ja Kuopio-sarja on epäilemättä yksi mieleenpainuvimmista sarjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos kirjailijalle tästä!
♠♠♠♠♠
Miten tämä sarja on mennyt minulta ihan kokonaan ohi! Kirjojen nimet ovat jotenkin tuttuja, mutta en ole missään vaiheessa paremmin perehtynyt Kähköseen. Kuulostaa käsittämättömän hyvältä, täytyypä laittaa (piiitkälle ja rönsyilevälle) lukulistalle, kiitos siis vinkistä! :)
VastaaPoistaSuosittelen kyllä tutustumaan, on tämä niin hieno sarja. :)
Poista