maanantai 27. maaliskuuta 2017

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla
99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981
kansi: Hannu Lukkarinen
 
Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.
 
Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.
 
Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.
 
Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.
 
Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.
 
Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

2 kommenttia:

  1. En tiennytkään tällaisen runoteoksen olemassaolosta. Kiinnostuin valtavasti.

    Kuulostaa siltä, että Maunula on vanginnut tekstiinsä todentuntuisuutta ja ihmiskohtaloita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tiennyt aiemmin, Spoon River antologian nimen olin aiemmin kuullut, mutta tämä oli uusi nimi minulle. Maunula on todella vanginnut tekstiinsä todentuntua, se olikin hyvin ilmaistu! Minusta tuntuu, että teos oli sen verran vaikuttava etten edes oikein osannut kiteyttää sitä kunnolla. Sinä sen teit! :)

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.