Prinssi Charlesin tunne

 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

132 s., Sammakko 2017

alkup. Prins Charles känsla, 2010

suom. Helena Kulmala

Olen lukenut aiemmin Liv Strömquistin sarjakuvateoksen Einsteinin vaimo, jonka lukemisen jälkeen tiesin heti haluavani lukea vielä lisääkin hänen teoksiaan. Prinssi Charlesin tunne on ollut minulla kesken jo hyvän aikaa, sillä olen lukenut sitä pätkän silloin ja toisen tällöin.  Tässä sarjakuva-albumissa on kymmenen sarjakuvaa, joissa Strömquist pohtii vastausta kysymykseen "mitä rakkaus on". Pohdintansa lomassa hän heittää ilmoille myös muita kysymyksiä, kuten "mitä mustasukkaisuus on". Keskeisen tarkastelun alla on parisuhde, romanttinen rakkaus ja avioliitto.

Samoin kuin Einsteinin vaimo, myös Prinssi Charlesin tunne sai minut samalla kertaa hieman mietteliääksi ja naurahtelemaan ääneen. Strömquistilla on sana hallussaan ja hän kuvaa asioita riemastuttavan nasevasti ja kyseenalaistaen. Strömquist kuljettaa teoksessaan läpi historian ja kulttuurien tehden koko ajan oivallisia huomioita. Ihailen hänen kykyään ulottaa havaintonsa eri aikoihin ja kulttuureihin. Hänellä on selvästi laaja-alainen näkemys aiheestaan. Hyvin nautittavaa luettavaa sisällön puolesta siis, mutta paikoitellen tässäkin albumissa hyvin pieneksi käyvä fontti hieman latistaa tunnelmaa.

Lukupiirikirja: Rouva Fortunan tytär

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär

367 s., Otava 2000

alkup. Hija de la fortuna, 1999

suom. Sulamit Hirvas

Huhtikuun lukupiirikirjana luimme Isabel Allenden teoksen Rouva Fortunan tytär, joka on ollut ilmestymisvuonnaan maailman toiseksi myydyin romaani. Aikamoinen meriitti kirjalle, ajattelimme. Kyllähän tässä paljon hyvää olikin, mutta olisi tämä voinut olla parempikin.

Teos sijoittuu 1800-luvun puolivälin Chileen. Tapahtumien keskiössä on aluksi Valparaison englantilainen siirtokunta. Siellä Sommersin naimattomien sisarusten huomassa varttuu orpotyttö Eliza, josta kehittyy rohkeasti omia unelmiaan tavoitteleva nuori nainen. Jo lapsena Eliza viihtyi paremmin intiaaninaisen tarinoiden ja oppien parissa kuin kasvattiäitinsä Miss Rosen pianotunneilla. Epäsovinnaisesti hän myös rakastuu köyhään vallankumoukselliseen, jonka perässä Eliza matkaa salamatkustajana Kaliforniaan. Apunaan hänellä on Valparaisossa tavattu kiinalainen lääkäri Tao Chi, jonka kanssa hän ystävystyy.

Alkuasetelmaltaan Elizan tarina kuulostaa huikelta seikkailulta, mutta kesti melko pitkään ennen kuin seikkailun makuun todella päästiin ja tarina tempaisi minut kunnolla mukaansa. Lukupiiriläisten kanssa oltiin lähes yhtä mieltä siitä, että tarina lähtee liikkeelle hitaasti ja teoksessa kuvaillaan paljon myös juonen kannalta sivuseikoiksi jääviä asioita varsinaisen juonenkuljetuksen sijaan. Kun seikkailu todella lopulta alkaa, on se kyllä kiinnostavaa luettavaa. Matkan varrella paljastuu myös mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita Sommersin perheestä.

Pidin Elizan hahmosta, kuten yleensäkin pidän vahvoista ja päämäärätietoisista naishahmoista. Hänestä kehkeytyy todellinen seikkailija (Seinäjoen lukuhaaste, kohta 17), jonka muuntautumis- ja sopeutumiskyky on huikea. Tapahtumien sijoittuminen kultakuumeen aikaan luo kiinnostavan miljöön Elizan seikkailulle hänen etsiessään rakastaan Kalifornian kultamailta. Myös Tao Chi'en hahmo on sellainen, josta on helppo pitää. Hän on vakaudessaan Elizan vastakohta, mutta hänenkin hahmoonsa kätkeytyy monia sävyjä.

Olimme piirissä sitä mieltä, että kultakuumeesta, kultamaiden asuttamisesta ja ajan ilmiöistä olisi voinut olla kiinnostavaa lukea enemmänkin, sillä nyt ne tarjoavat lähinnä kehyksen Elizan sinnikkäälle rakkaudelle. Allende on sisällyttänyt teokseensa myös muita ajankuvaa ilmentäviä kulttuuriasioita, kuten kiinalaisen kauneuskäsityksen mukaiset kultaiset liljat (joiksi nimitettiin sidottuja jalkoja) ja ihmiskaupan uhriksi joutuneet sing song -tytöt. Nämä olivat meidän mielestä kiinnostavia yksityiskohtia.

Vaikka kirja ihan herätti myötämielistä suhtautumista, niin loppujen lopuksi mietimme, että miten tämä on ilmestymisvuonnaan ollut niin suosittu teos. Onko taustalla vaikuttanut Allenden aiempi kirjallinen ura vai kenties hänen sukulaisuutensa Salvador Allendeen, joka oli Chilen presidentti 1970-luvulla? Vaikea sanoa, vaikka on tässä toki omat kirjalliset ansionsakin. Allende on kirjoittanut tälle teokselle myös jatko-osan Auroran muotokuva, mutta itse tuskin tulen sitä lukemaan.

Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

e-äänikirja, 9 h 29 min.

Aula & Co, 2020

alkup. The Midnight Library

suomentanut Sarianna Silvonen

lukijana Krista Putkonen-Örn

 

Vaikka pidin Matt Haigin teoksesta Kuinka aika pysäytetään, en oikeastaan suunnitellut lukevani Keskiyön kirjastoa. Se kuitenkin tuli vastaan kirjaston e-äänikirjavalikoimaa selatessa, joten päätin ottaa teoksen kuunteluun. Onneksi tein niin, sillä viihdyin tarinan parissa todella hyvin.

 

Nora on 34-vuotias yksin asuva sinkkunainen, jonka elämässä oikein mikään ei tunnu menevän kovin vahvasti. Hän on juuri saanut potkut, ja kun hänen rakas kissansa löytyy kuolleena kadulta, kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Kukaan ei enää tarvitse häntä mihinkään, joten miksi hänen enää pitäisi edes elää? Epätoivoissaan Nora päätyy yrittämään itsemurhaa, mutta hän ei kuolekaan, vaan päätyy elämän ja kuoleman väliseen rajatilaan, keskiyön kirjastoon. Keskiyön kirjastossa Noralla on mahdollisuus kokeilla kaikkia niitä elämiä, jotka olisi voinut elää.

 

Keskiyön kirjasto on hyvin ajatuksia herättävä kirja, rakentuuhan se teemoiltaan pitkälti valintojen ja kaduttamaan jääneiden asioiden varaan. Varmaan jokainen on joskus elämässään miettinyt, miten erilaista elämä olisi, jos olisi valinnut toisin tilanteessa X tai jos asiat olisivat sittenkin menneet toisella tavalla. Miten valita oikeat ihmiset ympärilleen, miten elää sellaista elämää, jota ei tarvitse myöhemmin katua? Näitä asioita Nora miettii, kun hän tutustuu vaihtoehtoisiin elämiinsä. Vähitellen hän oppii hyväksymään tekemänsä valinnat ja pääsee yli katumuksen tunteesta.

 

Haig on jälleen onnistunut luomaan mukaansatempaavan romaanin, joka suorastaan vaatii jatkamaan parissaan. Pidin siitä, miten Noran hahmo kasvaa ja hänen itsetuntemuksensa vahvistuu tarinan edetessä. Pidin myös Haigin tarjoamasta kiinnostavasta näkökulmasta asiaan. Keskiyön kirjasto on omaa luokkaansa!

Viimeinen ilta - Pumpkinheads

Rainbow Rowell (teksti) & Faith Erin Hicks (kuvitus): Viimeinen ilta - Pumpkinheads

209 s., Karisto 2020

alkup. Pumpkinheads, 2019

väritys: Sarah Stern

suom. Taina Wallin

 

Minulla ehti olla jo aika pitkään lainassa Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin sarjakuvaromaani Viimeinen ilta ennen kuin lopulta aloin lukemaan sitä. Tarina sijoittuu syksyyn, kekrin aikaan ja kurpitsafestivaaleille. Silloin olisikin ehkä miljöön fiilistelyn kannalta otollisin aika lukea tämä, mutta viihdyin tämän parissa kyllä hyvin näin keskellä talveakin.

 

Deja ja Josiah ovat jo vuosien ajan työskennelleet syksyin kurpitsafestivaaleilla muhennosmajassa. Nyt on vuorossa heidän viimeiset kurpitsafestivaalinsa ainakin näissä merkeissä, sillä seuraavana syksynä kumpikin olisi tahoillaan opiskelemassa eikä mahdollisuutta festareilla työskentelyyn olisi. Vuosien aikana ystävystyneet nuoret suhtautuvat asiaan hieman eri tavalla, sillä siinä missä Deja suunnittelee innoissaan tekevänsä viimeisestä kerrasta ikimistoisen, on Josiah puolestaan haikea. Kun Deja ottaa ohjat, on vuorossa monin tavoin ikimuistoiset festarit.

 

Pidin tästä sarjakuvasta kovasti. Juoni kulkee sujuvasti, siinä on hauskoja käänteitä mutta myös vakavampiakin hetkiä. Deja ja Josiah ovat kumpikin hahmoina kivoja, mutta Dejan reipas päättäväisyys ja iloinen välittömyys antaa tarinalle enemmän potkua. Jos tapaisin Dejan livenä, uskon, että pitäisin hänestä! Deja on tekijänaisia, joten tietyllä tavalla myös samaistun häneen. Hahmojen ja juonen lisäksi pidin niin miljööstä kuin piirrostyylistäkin. Mukavan selkeä tyyli, jossa kuitenkin on yksityiskohtia ja syvyyttä. Myös värimaailma on todella onnistunut. Mielelläni lukisin lisääkin tällaisia sarjakuvia.

Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

310 s., Gaudeamus 2020

kansi: Jussi Jääskeläinen

 

Suomalaisen rikoshistorian kuuluisimpiin tapauksiin kuuluu epäilemättä isojokelaisen Kyllikki Saaren murha toukokuussa 1953. 17-vuotiaan Saaren ruumis löydettiin etsinnöistä huolimatta vasta syksyllä haudattuna matalaan suohautaan. Syyllistä ei koskaan saatu tuomiolle, mutta monenlaisia teorioita syyllisestä ja tapahtumaketjusta on esitetty.

 

Kyllikki Saaren murhan pääpiirteet ovat olleet minulle tuttuja monenkin eri lähteen ansiosta vuosien varrella. Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, joten tällä alueella isojokelainen tapaus on ehkä erityisellä tavalla tunnettu. Viime syksynä vierailin Saaren suohaudan paikalle pystytetyllä muistomerkillä. Se tuntui surumieliseltä mutta toisaalta myös hieman aavemaiselta paikalta. Väkisinkin siinä miettii, mitä Saarelle oikein tapahtui toukokuisena iltana vuonna 1953.

 

Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? ei tarjoa vastauksia kysymyksiin syyllisestä tai siitä, miten kaikki todella tapahtui. Sen sijaan Juho Saari (joka nimestään huolimatta ei ole sukua Kyllikki Saarelle) on ottanut teoksensa näkökulmaksi Kyllikki Saaren murhan tarttumisen kansakuntamme kollektiiviseen muistiin. Teoksessa pohditaan sitä, mitkä seikat ovat vaikuttaneet siihen, että Saaren murha puhuttaa edelleen vuosikymmenienkin päästä. Oma osuutensa on tietysti sillä, että tapaus jäi selvittämättä. Teoksessa kuitenkin tarkastellaan asiaa myös jaetun kokemuksen kautta ja kulttuurisena ilmiönä, joka on tarttunut kolletiiviseen muistiin.

 

Jos tähän kirjaan tarttuu sillä ajatuksella, että luvassa on jotain mehukasta luettavaa Saaren tapauksesta, niin joutuu luultavasti pettymään. Kyseessä on hyvin asiallinen ja asiapitoinen selvitys siitä tapahtumaketjusta, joka johti Kyllikki Saaren katoamiseen ja lopulta löytymiseen murhattuna suohaudasta. Selvitys perustuu KRP:n esitutkinta-aineistoon. Pidin teoksen neutraalista ja tosiasioihin perustuvasta analyyttisyydestä. Teos myös tarjosi minulle uutta tietoa Saaren murhaan liittyen. Aiempi tietoni on perustunut lähinnä lehdiartikkeleihin, joissa kieltämättä nousee esille aina samat asiat. Juho Saari toki itse toteaa, että tapaukseen syvällisemmin perehtyneille teos tuskin voinee tarjota uutta tietoa. Siihen teos ei kuitenkaan pyri, sillä kuten hän myös toteaa, hän olisi voinut ottaa kollektiivista muistia käsittelevän teoksensa aiheeksi minkä tahansa muun yhtä tunnetun tapauksen. Kyllikki Saaren murha ei siis häntä itseään kiinnosta mitenkään erityisesti.

 

Lukiessani yllätyin siitä, miten paljon nautin tämän teoksen lukemisesta. Itse murhatapauksesta lukeminen ei kyllä ole mitenkään mieltä ylentävää, mutta luin kiinnostuneena kollektiivisen muistin mekanismeista. Tuntui hyvältä lukea tällaista tieteellistä kirjaa, joka kuitenkin oli hyvin kansantajuinen. Minulle tuli lukiessa ehkä jopa hieman sellainen olo, että ikävöin yliopiston kursseja. En tiedä mistä se johtuu, liekö aika jo kullannut muistot tässä vajaassa vuodessa, vai onko jokin osa minusta kuin kotonaan akateemisessa yhteisössä. Hyvin kiinnostava kirja joka tapauksessa!

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä

447 s., Bazar 2020

alkup. Staden, 2019

suom. Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

 

Luin eilen loppuun Camilla Stenin jännärin Kadonnut kylä. Kyseessä on eräänlainen suljetun paikan trilleri, joskin keskushenkilöillä olisi periaatteessa koska tahansa mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä. Mielestäni tämä oli kyllä hurjan hyvä ja etenkin loppua kohden paikoin jopa kylmiä väreitä nostattavan jännittävä kirja!

 

Kadonnut kylä etenee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1959 poliisipartio saapuu Silvertjärnin kaivoskylään selvittämään outoja tapahtumia. Keskustorilta löytyy pylvääseen sidottu runneltu ruumis, mutta kylän muut asukkaat tuntuvat kadonneen jäljettömiin. 900 ihmisen katoamistapaus ja torilta löydetyn uhrin kohtalo jäävät mysteeriksi. Silvertjärnin kylä autioituu.

 

Vuonna 2019 dokumenttiohjaajaksi opiskeleva Alice työryhmineen aikoo kuvata Silvertjärnin tapauksesta dokumenttielokuvan. Alice haluaa lopputyönään selvittää, mitä kaivoskylässä oikein tapahtui 60 vuotta aikaisemmin. Hänellä on henkilökohtainen sidos kylään, sillä hänen isoäitinsä koko perhe katosi jäljettömiin vuonna 1959 eikä siihen aikaan jo toisaalle muuttanut isoäiti saanut koskaan tietää, mitä tapahtui hänen vanhemmilleen ja teini-ikäiselle pikkusisarelleen. Monta kysymystä on ratkaisematta.

 

Pian työryhmän saavuttua Silvertjärniin, he huomaavat tavaroidensa katoilevan ja siirtyilevän kuin omia aikojaan. Puhelimissa ei ole kenttää, mutta tiimin radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, joita kukaan ryhmäläisistä ei myönnä aiheuttaneensa. Yön hämärissä näyttää siltä, että kylän laitamilla liikkuu ihmismäinen hahmo, joka kuitenkin kuitataan mielikuvituksen tuotteena. Jotain muutakin aavemaista kuin 60 vuotta vanhan mysteerin varjo tuntuu Silvertjärnissä kuitenkin olevan.

 

Ai että, tämä todella on jännäri sanan varsinaisessa merkityksessä. Juuri tällaiset vanhojen mysteerien ympärille kietoutuvat jännitystarinat ovat minulle hyvin mieluisia. Pidän myös suljetun paikan trillereistä, joten tässä teoksessa yhdistyi kaksi suosikkiasetelmaani. Kirjan miljöö oli kyllä todella mielikuvitusta ruokkiva. Teoksen hahmoista voisin sanoa, että näihin nykypäivän hahmoihin en oikein saanut kunnolla otetta, vaikka heissä olikin kiinnostavia rosoja. Sen sijaan vuoden 1959 silvertjärniläiset olivat mielestäni hahmoina paljon väkevämpiä. Luulin jo pari kertaa olevani vähän jäljillä ja tietäväni mistä katoamismysteerissä on kyse, mutta teos onnistui silti yllättämään lopussa oikein kunnolla. Mielikuvissani Silvertjärnissä jylläsivät ties mitkä yliluonnolliset voimat, mutta väärässä olin, sen voin sanoa.