Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.