maanantai 4. toukokuuta 2015

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:
Hovimäki - Keisarin auringon alla
403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416
Gummerus 2004, 3.p.
 perustuu samannimiseen tv-sarjaan
kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

6 kommenttia:

  1. Minä en ole nähnyt sarjaa, mutta ilmeisesti on katsomisen arvoinen (kävin kurkkaamassa tuon linkin takaa ensimmäisen kirjoituksesi aiheesta). Kirjoista tykkäsin, mutta siitä on vuosia, kun nämä luin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpäs ole koskaan aiemmin kuullut kenestäkään, joka olisi kirjat lukenut, mutta ei katsonut sarjaa! :D DVD:t on aika helposti saatavilla kirjastoista, joten kokeile ihmeessä, jos siltä tuntuu. :)

      Poista
  2. Itse en voisi olla enempää eri mieltä. :) Ensimmäinen osa on mielestäni ihan kökkö, koska ihmiset jaetaan liian selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Toisella tuotantokaudella henkilöihin alkaa tulla syvyyttä - hyvänä esimerkkinä Carl Magnus, joka on heikko ihminen ja muutenkin rasittava, mutta lukija/katsoja tuntee kuitenkin väkisinkin myötätuntoa häntä kohtaan. Ei ole helppoa kasvaa palvotun isävainaan muiston varjossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun luin kommenttisi ensimmäistä kertaa, ilmeeni oli epäuskoinen ":DD". En ole nimittäin keneltäkään kuullut samanlaista ajatusta ensimmäisen osan hyvis-pahis-jaosta enkä ole sitä kyllä itsekään koskaan ajatellut. Jäi kiinnostamaan, että miten tämä mielestäsi selkeiten ilmenee? Tietysti venäläiset vs. kartanolaiset ja ehkä Lindhofit vs. Sundeliukset, mutta entä muuta? Itse en ole ikinä ajatellut tätä hyvis-pahis-jakona, vaikka aika helppo ainakin nämä kaksi oli sieltä erottaa.

      Mielestäni ensimmäisessäkin kaudessa oli syvyyttä, mutta tietysti tokassa kaudessa syvyyttä tulee siitäkin, että kartanon nuorison omat luonteet alkavat näkyä ja joistakin hahmoista ilmenee uusia piirteitä (esim. Aaronin jyrkkä ehdottomuus). Ja kyllähän Carl Magnusta kohtaan tuntee hieman myötätuntoa, mutta en ole silti ajatellut hänen kasvaneen _palvotun_ isävainaan muiston varjossa. Magnus elää mukana jossain määrin, mutta en silti ikinä ole kokenut, että Carl Magnus olisi joutunut kasvamaan hänen varjossaan, vaikka sarjassa monta kertaa tuleekin esiin "isäsi ei olisi...".

      Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi! :)

      Poista
    2. Parhaita puolia taiteessa on se, että sen voi ymmärtää eri tavoin. :D

      Tarkoitin nimenomaan esimerkiksi Lindhofien ja Sundeliusten vastakkainasettelua. Edellisillä ei tunnu olevaan mitään paheita tai heikkouksia, jälkimmäisistä puolestaan on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Täydellinen nuhteettomuus nykylukijan/-katsojan silmissä ei ole hirveän uskottavaa varsinkin kun on kyse sellaisen aikakauden henkilöistä, jonka yläluokan arvomaailma poikkesi aika paljon nykyisestä. Carl Magnus on paljon monitahoisempi henkilö, jolla on sekä hyveitä että paheita. Sellaisia kai me useimmat kuitenkin olemme? Tulkintani Carl Magnuksen isäpaineista on tosiaan ihan tulkintaa - suoraanhan sitä ei sanota.

      Poista
    3. Joo olet ihan oikeassa, eläköön taiteen ja sen tulkinnan vapaus! :D

      Mua naurattaa jostain syystä ihan hirveästi nyt ajatuskin Sundeliuksista "paheellisina" Lindhofien vastakohtana, ja ihan totta: Sundeliuksista ei kyllä ole helppo löytää mitään hyvää sanottavaa. Ja Magnus kyllä todellakin on jonkinsortin pyhimys, vaikka välillä sekin vähän rakoilee, kun Magnus purkaa kiukkuaan. :-)

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.