torstai 30. heinäkuuta 2015

Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat
452 s., Gummerus 2015
kansi: Eevaliina Rusanen

Viime vuonna Paula Havasteelta ilmestyi 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa Tuulen vihat, joka kertoo Kerten ja hänen perheensä elämästä. Nyt Tuulen vihat on saanut jatkoa, joka ei lainkaan kalpene edeltäjälleen. Maan vihat on mukaansatempaava ja aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen teos, sillä se kuvaa nyt entistä tarkemmin katolisen uskon rantautumista Ruotsin alueelle aikana jolloin luonnonusko ja enteet olivat voimissaan eikä uusi usko istunut kansaan helposti.

Maan vihat alkaa siitä, mihin Tuulen vihat jäi. Kerten Sule-veljen vuosia sitten lausuma ennustus on toteutunut karmealla tavalla ja syössyt koko pirtin väen elämän kaaokseen: Larrin on paettava ja Kertte haluaa kaikin tavoin varmistaa, että Larri todellakin pääsee pakenemaan. Hän tarjoutuu katolilaisen seurueen johtajalle naiseksi, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, jos tämä antaa Larrin mennä. Tämän kaupan myötä Kertte joutuu kauas kotoaan, ensin Turukylään ja myöhemmin meren yli laivalla Tokholmiin, mutta ei lakkaa kaipaamasta kotiaan ja ajattelemasta Larria.

Kertestä ilmenee tässä teoksessa hahmona ihan uusia puolia. Tuulen vihoissa en oikein vielä saanut täysin kiinni siitä, millainen ihminen Kertte oikein on, mutta nyt käsitys alkaa vähitellen muodostua. Ensinnäkin Kertte on jotenkin itsekäs, mutta samalla puolustaa omiaan täysin. Hän on valmis lähtemään kotoaan turvatakseen rakastamansa miehen pakomatkan, mutta samalla kertaa hän kyllä nauttii Arimon naisena olemisesta niin pitkään kuin vain mahdollista. Kertte kaipaa Larrin lisäksi Mimerkaansa, mutta todellisuudessa Kertte ei osaa olla äitinä lapselleen, sillä hän on aivan liian itsenäinen ja itsekäs sellaiseen rooliin. Tämä ristiriitaisuus ehkä jopa hieman ärsyttää minua: kuin Kertelle ei ikinä mikään riittäisi tai mikään olisi hyvä. Tuntuu kuin Kertte haluaisi vain elää vuodenkierrosta toiseen tehden töitä ja kasvattaen varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan.

Maan vihat on siinä mielessä pysäyttävä teos, että me kaikki olemme historian- ja uskonnontunneilla lukeneet katolilaisen uskon tulosta Pohjolaan ja Suomeen, mutta kokemus on kuitenkin varmaan monella jäänyt aika ulkokohtaiseksi siinä mielessä, että tajuntaan piirtyi lähinnä ihmisten haluttomuus hyväksyä uutta uskoa. Maan vihat sen sijaan maalaa lukijansa silmien eteen pysäyttävän kuvan siitä, miltä ihmisistä tuntui yhtäkkiä pakolla hylätä vanhat ikiaikaiset tapansa. He tunsivat turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa ja jopa pelkoa siitä, mihin kaikki vielä johtaisi.  Maan vihat on aidontuntuinen ja vahvasti elämänmakuinen romaani, joka jää mieleen. Miljööltään pidin Tuulen vihoja kotoisampana enkä siksi kokenut Maan vihoja niin omaksi kirjakseni, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta paljon. Tämä teos antaa kuitenkin enemmän ajattelemisen aihetta, sillä on muistettava, että ennen usko korkeampiin voimiin ja jumaluuksiin oli paljon suurempi osa ihmisten elämää kuin nykypäivän maallistuneessa yhteiskunnassa.

♠♠♠♠½

2 kommenttia:

  1. Luin viime vuonna Tuulen vihat ja pidin. Aluksi ajattelin, että voi tylsyys, mikä aihe... Eniten olen pitänyt Lapinmaa-sarjasta. Tämän Maan vihat jätän väliin tässä vaiheessa, sillä en halua lukea kaunokirjallista matskua tästä aiheesta tässä vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli aluksi Tuulen vihoista vähän nihkeä ennakkoasenne, sillä historian aikakausista keskiaika ei kuulu minun mielestäni kaikkein kiehtovimpiin. Mutta todella hyvä kirjahan se oli, kuin myös tämä Maan vihat. Kirja kannattaakin jättää aina odottamaan, jos oikeaa fiilistä sen lukemiseen ei juuri sillä hetkellä ole, niin saa sitten siitä oikealla hetkellä eniten irti. Lapinmaasta olen lukenut vain ensimmäisen osan, ja ikuisuusprojektinani olisi lukea siitä loputkin. Ehkä se tästä vielä, ainakin Kymmenen onnen Anna on väkevänä muistissa vuosien jälkeenkin.

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.