Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia
Siltala 2023
Sirpa Kähkösen uusin romaani 36 uurnaa: Väärässä olemisen historia voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, mitä en ihmettele lainkaan. Se on vahva, melkeinpä hengästyttävä kuvaus yhden suvun vaikenemisista ja kipupisteistä, joiden vaikutukset näkyvät sukupolvelta toiselle. Kirjaa on luonnehdittu rakkaudentunnustukseksi kuolleelle äidille ja sellainen se mielestäni on.
Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli vuonna 2022 sairastettuaan pitkään. Äitisuhde ei ollut missään nimessä yksiselitteinen tai helppo, mutta tässä kirjassa Kähkönen silittää äitinsä ja tämän suvun kipupisteitä hellästi auki. Teksti on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa siitä, mitä hän itsekin on joutunut sukupolvien ketjussa vuorollaan kokemaan. 36 uurnaa on viisas ja lempeä kirja, ja vaikka se onkin kaunokirjallinen, perustuu se todellisiin asioihin ja tapahtumiin.
Vaikka Kähkönen kietoo menneiden sukupolvien valinnat ja virheet ymmärrykseen ja empatiaan, oli tämä kirja kuitenkin todella kuormittavaa luettavaa. Niin Kähkösen äidin kuin hänen itsensäkin lapsuus oli täynnä riittämättömyyden tunnetta ja pelkoakin, mutta raskaita kokemuksia oli jo aiemmillakin sukupolvilla. Vaikeneminen vei monelta mahdollisuuden ymmärtää ja tulla ymmärretyksi jo aiemmin.
Tunnistan Kähkösen tekstistä sen, että ihmisen kuoleman jälkeen häntä pystyy monesti ymmärtämään paremmin. Tuntuu kuin ihminen kuollessaan veisi mennessään virittyneet ja värittyneet tunteet ja tarjoaisi samalla mahdollisuuden asioiden objektiivisempaan tarkasteluun. Itse koen niin omasta äitisuhteestani, sillä meillä oli aika myrskyisä suhde niin hyvässä kuin pahassa. Äitini kuoleman jälkeen hänet on ollut helpompi kietoa ymmärrykseen ja hellyyteen. Ehkä Kähkösen kirja oli siksikin niin kuormittavaa luettavaa, että olen samankaltaista ajatustyötä ja hyvästelyä tehnyt itsekin mielessäni kevään 2022 jälkeen.
Aika moni omassa tuttavapiirissäni ja myös useampi bloggaaja on sanonut, että kirja oli raskas. Minä en jostain syystä kokenut niin.
VastaaPoistaKoin juuri tuon saman tunteiden läpikäymisen isäni kuoleman jälkeen kymmenisen vuotta sitten ja anteeksiantmisen tunne on vain vahvistunut vuosien myötä, kun olen tajunnut paremmin miten vaikea elämä hänellä oli ja miten hyvin hän kuitenkin siitä suoriutui, vetäytyi kyllä, mutta ei kuormittanut lapsiaan
Minäkin törmäsin useampaan postaukseen, jossa kirja oli koettu raskaaksi. Hienoa kuitenkin, että kirjan voi kokea toisinkin eli myös toisenlaisia sävyjä riittää.
PoistaMenetykset ja surut on tärkeää työstää oman itsen kannalta. Edesmenneiden rakkaiden kohdalla tietynlainen ajatustyö ja suhtautumistapojen muutokset varmasti jatkuvat pitkään, niin kuin sinulla jo vuosikymmenen. On usein itsellekin huojentavaa, kun pystyy edes joissakin määrin asettumaan toisen saappaisiin.