Hopearenkaan taika

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

252 s., Tammi 2010

kansi: Kaarina Kaila

Raili Mikkanen on yksi suosikkinuortenkirjailijoitani, sillä hän todella osaa kirjoittaa historian eläväksi ja selkeäksi lukijalle kuin lukijalle. Hopearenkaan taika oli minulle täysin uusi tuttavuus, en ollut aiemmin edes kuullut koko teoksesta, vaikka olenkin aikaisemmat osat lukenut (ja osan niistä varmaan useampaankin otteeseen). Hopearenkaan taika on itsenäinen jatko-osa teoksille Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat ja Pähkinäpuinen lipas.

Teos sijoittuu 1600-luvulle ja etenkin Saksan maaperälle, Stralsundin satamakaupunkiin, mutta kuvaa myös lyhyttä ajanjaksoa Suomessa. Pääosassa ovat aikaisemmista osista tutut sisarukset Margareeta ja Anna, jotka matkustavat vastalöydetyn isotätinsä Katarinan kanssa Saksaan, sukulaistensa kaupunkiin. Köyhissä oloissa kasvaneet nuoret naiset kohtaavat kaupungissa paljon sellaista, mikä on heille uutta ja vierasta: yltäkylläisyyttä ja uusia tapoja toimia. Etenkin Margareeta saa huomata, että loppujen lopuksi oli maa mikä hyvänsä, ihmisillä on samantyyppisiä ongelmia ja suruja. Kesän jälkeen sisarukset palaavat Suomeen, mutta moni asia on muuttunut pysyvästi.

Ensinnäkin minun on pakko heti sanoa, että takakansi kirjassa on sangen harhaanjohtava, sillä sen mukaan vierailu katkeaa dramaattisesti ja tyttöjen on palattava Suomeen. Totta on, että dramatiikkaa mahtuu matkaan, mutta se ei ole paluun syy. Takakannen mukaan Margareeta myös saa hopeisin rannerenkaan, mutta todellisuudessa hän löytää sen ihan itse ja antaa siitä puolet eräälle saksalaiselle henkilölle. Takakannen harhaanjohtavuus ei sinänsä lukunautintoa häirinnyt, mutta kyllä se hieman harhaanjohtavia lupauksia kirjasta antaa.

Itse tarina on mielestäni toimiva, joskin välillä hieman turhan ripeästi etenevä ja äkkinäisiä käänteitä saava teos. Osa käänteistä on myös sangen epäuskottavia, sillä ne tapahtuvat niin odottamatta. Se hieman hajottaa muuten eheää ja uskottavaa kokonaiskuvaa. Sen ansiot ovat mielestäni kuitenkin etenkin 1600-luvun ajankuvan luomisessa, vaikkakaan Mikkanen ei jätä itse tarinaa historian jalkoihin. Hän punoo historiallisia yksityiskohtia, tapoja ja tyylejä mukaan tähän tarinaan hyvin taitavasti, ja tästä välittyy elämänmakuisesti historian piirteitä. Mikkanen hallitsee historian hyvin ja tietää miten käyttää sitä tehokeinona niin, että se antaa tarinalle uusia ulottuvuuksia. Vaikka tätä voi kutsua historialliseksi nuortenromaaniksi, voi tätä yhtä hyvin nimittää myös kasvutarinaksi, jolle historia vain antaa ajallisen viitekehyksen. Aikuistuminen ja päätösten tekeminen on tässä kuitenkin olennaisempaa kuin historialliset tapahtumat.

Tämä kirja on mielestäni hyvin toimiva kokonaisuus, joka jää hieman avoimeksi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Annan ja Margareetan elämät jatkuvat matkan jälkeen ja mihin tehdyt päätökset heitä johdattavat. Lukijalla on nyt tilaisuus kuvitella tarinalle jatko, mutta toivoisin Mikkasen vielä jatkavat sarjaa ja täyttävän nämä kysymykset. Erityisesti parantaja Margareeta on minulle ollut nuoresta tytöstä pitäen hyvin mieleenpainuva hahmo, jonka vaiheista olisi kiva lukea enemmänkin.

♠♠♠♠

Ole se valo joka olet: enkeleitä ja villasukkia

Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet - enkeleitä ja villasukkia

242 s., 8 kuvasivua, CD-levy
Tammi 2013

Kirsi Rannon esikoisteos Ole se valo joka olet, on kiinnostanut minua aina siitä lähtien, kun Ranto vieraili työharjoittelukirjastossani kertomassa kirjastaan. Olen hieman pitänyt tätä enkelijuttua sellaisena höpöhöpönä, enkä kirjan luettani oikein tiedä mitä ajatella. Livenä Ranto oli hyvin aito ja hän tuntuu kyllä oikein tosissaan uskovan enkeleihin ja niihin aatteisiin, joita hän kirjassaan käsittelee. Samalla kuitenkin jäi hieman sellainen olo, että onko tässä nyt hieman melodramatisoitu asiaa ja onko Ranto hieman hurahtanut. Toisaalta uskon, että tunne on aito, mutta toisaalta sen voima tuntuu hämmentävältä. En ole varma, miten kirjoittaa tästä kirjasta, sillä tästä jäi niin kahtiajakoinen olo. Lisäksi koen vaikeaksi kirjoittaa tästä, sillä toisen ihmisen tuntemuksia on paha mennä arvostelemaan: mistä minä muka tiedän mitä Kirsi Ranto näkee ja kokee.

Ole se valo joka olet luo läpikatsauksen vuoden 1998 tangokuningattaren elämään. Se kuvaa hieman hänen lapsuuttaan ja teini-ikäänsä sekä varhaisaikuisuuttaan, mutta pääpaino tässä kirjassa on kuitenkin viime vuosissa, jolloin Ranto löysi turvaa ja lohtua enkeleistä ja äiti Ammasta. Hän teki täydellisen elämänmuutoksen, jossa ulkoiset puitteet ja roolin taakse piiloutuminen jäivät pois ja tilalle tuli rauha, usko ja todellisen itsensä löytäminen. Ranto kuvaa kirjassaan sitä, miten keikkalavat veivät nuorta naista ja hän paloi loppuun, menetti lopulta kaiken urasta avioliittoon ja löysi itsensä uudelleen.

Omakohtaisuus tässä kirjassa on jotain sellaista, joka varmasti tuo vertaistukea niille, jotka ovat elämässään joskus eksyneet todella pahasti. Samaten tämä kirja varmasti kiinnostaa kovasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet samanlaisia enkeli-ilmiöitä tai henkisen muutoksen kuin Ranto. Minulle tällä kirjalla ei sinänsä ollut kauheasti annettavaa, lähinnä suhtauduin mielenkiinnolla Rannon ajatuksiin ja kokemuksiin enkeleistä, vaikka skeptisyyteni kyllä edelleen hieman laittaa minut epäilemään, että voiko olla niin kuin Ranto kertoo. Mutta kuten jo sanottu, mistä minä tiedän voiko vaiko eikö. Mutta joka tapauksessa tämä on ihan mielenkiintoinen selviytymistarina, jonka kyllä lukee nopeasti.

Kirjalliset avut tässä kirjassa ovat mielestäni hyvät. Teksti on sujuvaa ja loogista, mutta paikoitellen on kyllä vaikeaa seurata perässä, kun eteenpäin mennään niin vauhdilla. Toisaalta tahdin voi antaa anteeksi, sillä koko ajan mennään lähemmäs itse pääasiaa eli elämänmuutosta. Kirjaan on otettu mukaan muutamia Rannon sanoituksia, joita hän on työstänyt matkallaan omaan itseensä. Ne ovat hyvin kauniita ja täytyy sanoa, että Rannolla voisi todellakin olla kykyjä myös runoteoksen tekemiseen.

Helmikuun luetut

Niin sitä vain on taas aika listata kuukauden luetut. Tällä kertaa minulla on kunnolla jotain listattavaakin, sillä kuun alussa luettu Hilja Valtosen Vaimoke mursi lukujumini lopullisesti ja sen jälkeen onkin tullut käänneltyä sivuja varsin ahkerasti. Myös Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjalla on osuutensa lukujumin heltiämisessä tai ainakin pois pysymisessä, sillä suurella innolla jo haluaisin tarttua sarjan seuraavaan osaan.

Helmikuu on tuntunut jotenkin todella pitkältä, ehkä osittain siksi, että olen lukenut niin paljon kirjoja, ja kun on paljon kirjoja, on paljon mukavasti kulutettua aikaa. Lisäksi olen nähnyt kavereitani, kutonut, tehnyt koulujuttuja ja viettänyt syntymäpäiviäni. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kutsuin vieraat omaan kotiini, sillä aikaisemmin äitini on kutsunut vieraat heille. Tuntui hieman hassulta olla itse emännän roolissa, heh. :)

Kuukauden luettujen lista näyttää tältä:

Ritta Jacobsson: Nina bilettää, Nina maalla, Nina kimpaantuu & Nina menee töihin 

Hilja Valtonen: Vaimoke

Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Alice Munro: Liian paljon onnea

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Tulen ja jään kevät 

Lukukuuni hurahti mielestäni sangen hyvin, sillä jokainen lukemani kirja oli sellainen, jonka parissa aika kului kelloon vilkuilematta. Harvoin tulee eteen tällaista tilannetta, että kokonaiskuva lukukuusta jää näin positiiviseksi. Huippuelämyksiksi nostan kuitenkin näistä kymmenestä kirjasta neljä eli Vaimokkeen, Ohikulkijan tuoksun ja molemmat Kähköset. Tuntuu muuten todella ihanalta taas lukea kirjoja ja palauttaa ne kirjastoon, kun saa taas etsiä uutta luettavaa eikä tarvitse mietiskellä niitä kotona jo odottavia kirjoja!

Tähän mennessä minun pitäisi olla jo niin paljon viisastunut, etten asettaisi itselleni mitään tavoitteita seuraavaksi lukukuuksi. Siitä huolimatta tiedän jo varmaksi, että ensi kuussa tulen ainakin siirtymään hetkeksi pois mukavuusalueeltani, kun lähden kauhu- ja scifikirjojen pariin genrekurssia varten. Oman hyllyn kirjojen kimppuunkin haluaisin vihdoinkin päästä, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Ainakin joululahjaksi saamani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme houkuttelisi tällä hetkellä kovasti, vaikkakaan ei ihan niin paljon kuin loput Kuopio -sarjasta.. :)

Hauskaa Kalevalan päivää ja tulevaa maaliskuuta kaikille lukijoilleni!

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½ 

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠