Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

200 s., Atena 2022

kansi: Sanna Mander

Henriikka Rönkkösen kirjat ovat olleet minulle vuosien varrella jonkinlaisia must read -kirjoja, vaikka en ole niistä välttämättä aina pitänytkään. Jotenkin aina uuteen on tullut tartuttua, vaikka mikä olisi. Rakkausshokkihoito kertoo elämänvaiheesta, jossa pitkä sinkkuaika on päättynyt ja otetaan varovaisia askeleita kohti pysyvää ja vakaata parisuhdetta. Mukana on kilokaupalla menneisyyden painolastia, mikä ei suoranaisesti edesauta parisuhteen muodostumista. Ah, kuinka tuttua!

Aluksi vaikutti siltä, että tämä kirja jää minulta kesken. Jatkoin lukemista, vaikka tuntuikin, että ei nyt niin kauheasti nappaa. Sitten tapahtui jotain ja lukeminen vei mennessään. Pidän siitä, miten Rönkkönen jaksottaa tekstiään lukuihin, sillä siinä on jotakin palkitsevaa. Tässä kirjassa oli myös niin paljon kaikkea tuttua, että yllättäen löysin hyvinkin paljon samaistuttavia ajatuksia. Ei ole helppoa yrittää rakentaa luottamusta uuteen ihmiseen, kun tunteiden syventyessä kaikki vanhat pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset alkavat nostaa päätään.

Rakkausshokkihoito on kiva, nopealukuinen kirja, joka sopii mitä parhaiten luettavaksi vaikkapa rannalla makoillen. Teoksessa käydään syvissäkin vesissä, sillä sydämen asiat eivät ole mikään vitsijuttu, mutta pohjavire on kuitenkin varovaisen toiveikas. Pidin lopulta, vaikka aluksi muulta vaikuttikin.

Sirkustyttö

Pam Jenoff: Sirkustyttö

12 h 50 min., HarperCollins Nordic 2021

alkup. The Orphan's Tale

suom. Maija van de Pavert

lukija: Sanna Majuri

Etsin keväällä taas uutta kuunneltavaa kirjaston e-äänikirjojen valikoimasta ja valitsin Pam Jenoffin Sirkustytön. Se vaikutti ihan kiinnostavalta ja kuuntelin kirjan loppuunkin, vaikka ei tämä nyt erityisesti minua vienyt mennessään. En tiedä mikä siinä oli, sillä jännitystä ja dramaattisia käänteitä tässä kyllä riitti. Ehkä surullisia kohtaloita oli lopulta vähän liikaa.

Sirkustyttö sijoittuu II maailmansodan aikaan. 16-vuotias Noa on ajettu pois kotoaan raskauden vuoksi. Hän joutuu antamaan lapsensa pois, mutta kotiin ei ole silti palaamista. Hän elättää itsensä siivoojana rautatieasemalla. Eräänä yönä hän löytää junavaunun täynnä juutalaislapsia. Mitään ajattelematta hän sieppaa yhden lapsista turvaan. Noa ja pikku-Theo saavat turvapaikan sirkuksesta, mutta ehtona on, että Noa opettelee esiintymään trapetsitaitelijana. Häntä valmentaa kokenut trapetsitaiteilija, Noaa vanhempi toisen sirkusperheen kasvatti Astrid, joka kokee Noan uhkana asemalleen. Sodan pahentuessa ja luodessa todellisen uhkan pikkuisen Theon ylle, Astrid ja Noa huomaavat suojelunhalun yhdistävän heitä.

Surullisia ihmiskohtaloita, liian lyhyeksi jääneitä elämiä ja särkyneitä sydämiä tässä kirjassa on paljon. On tietysti myös toiveikkuutta ja selviytymistarinoita, mutta enemmän tästä jäi mieleen surumielisyys. Kiinnostavaa tässä oli sirkus miljöönä ja sirkuslaisten vaihtoehtoinen elämäntyyli. Niiden asioiden takia tämän kirjan jaksoin kuunnella loppuun asti.

Agnes ja varjo ikkunassa

Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa

kuvittanut Kati Vuorento

168 s., WSOY 2022

Ai että olen tykännyt tästä Tuutikki Tolosen kirjoittamasta ja Kati Vuorennon kuvittamasta Agnes-sarjasta! Ensimmäinen osa Agnes ja unien avain lumosi minut ihan täysin ja näistä kahdesta muustakin osasta olen kyllä pitänyt. Teoksen jälkisanoissa Tolonen kertoo, että tämä oli sarjan viimeinen osa. Olen siitä hieman harmissani, koska olen pitänyt näistä kirjoista niin kovasti, mutta mielestäni Tolonen lopettaa oikeaan aikaan, sillä nyt on Agnesin suvun salat selvitetty.

Agnes äiteineen on muuttanut asumaan huvilaan, jonka he perivät Agnesin isoisoäidiltä Agnes Marialta. Huvilalla järjestetään kesän aikana taidekurssin lisäksi valokuvauskurssi, johon Agneskin osallistuu. Kurssien alettua huvilassa alkaa ilmetä kaikenlaista erikoista. Näyttää siltä, että taidekurssille osallistuu haamujäsen, joka toteuttaa aina tehtävänannon mukaisen työn. Valokuvauskurssin tehtäviä työstäessään Agnes ja hänen ystävänsä Pulla kohtaavat niin ikään erikoisuuksia, joista ensimmäinen on Agnesin kameraan tallentunut ihmishahmo sellaisen huoneen ikkunassa, jonne kenelläkään ei ole pääsyä.

Agnes ja varjo ikkunassa keskittyy kuvaamaan ensisijaisesti isoisoäiti Agnes Marian kaksosveljen Hugon lyhyeksi jäänyttä elämää. Hugo oli taiteellisesti hyvin lahjakas, hän piirsi, sävelsi ja kuului valokuvauskerhoonkin. Vähitellen nuorelle Agnesille rakentuu kuva kauan sitten kuolleesta nuorukaisesta, joka saa vihdoin ansaitsemaansa tunnustusta taiteilijana.

Agnes-sarja on ollut aivan ihanaa luettavaa. Sarjan maaginen realismi, sukusalaisuudet, historian havina ja upea miljöö ovat saaneet minut viihtymään kirjojen parissa todella hyvin. Tämä sarja on ollut minulle todellinen löytö! Harvoin enää törmään sellaisiin lanu-kirjoihin, jotka vievät täysin vastustamattomasti mennessään. Kiitos näistä hetkistä!

Uutta elämää, Jylhäsalmi

Kirsi Pehkonen: Uutta elämää, Jylhäsalmi

Jylhäsalmi 6

333 s., Karisto 2022

kansi: Petri Jauhiainen & Saana Nyqvist 

Jylhäsalmi-sarjan uuden osan ilmestyminen alkaa olla jo kevään tai kesän merkki. Sarjan upeisiin maisemiin on ilo saapua uudelleen, sillä niissä maisemissa henkii kaikki se ihana, mitä Suomen kesällä parhaimmillaan on tarjota. Uutta elämää, Jylhäsalmi oli siinä mielessä edeltäjiinsä nähden yllättävä kirja, että se liikutti minut ihan kyyneliin asti.

Inkeri eli tutummin Inkku on saapunut kotipaikkakunnalleen kesäeläinlääkäriksi. Opinnot ovat vielä hieman kesken, mutta ammattimainen ote työhön on jo kehittynyt. Kesän ajan on tarkoitus panostaa työntekoon ja ehkä pitää hieman hauskaa paikkakunnan toisen kesäeläinlääkärin, Inkun opiskelukaveri Eemin kanssa. Kiireinen arki näyttää kuitenkin karut kasvonsa eikä Eemikään taida olla ihan sellainen kuin Inkku kuvitteli. Romantiikkaa on kuitenkin ilmassa, sillä Supon mieheksi tiedetty Lassi viihtyy kesällä niin ikään lapsuusmaisemissaan Jylhäsalmella.

Olen pitänyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta jotenkin tämä kirja kolahti vielä ihan eri tavalla kuin aiemmat. Eläinlääkärin työn kuvaus oli kiinnostavaa ja pidin Inkun hahmosta paljon. Juuri Inkun työhön liittyy se kohta, joka liikutti minut kyyneliin, sillä kaipaan edelleen edesmenneitä kissojani. Pehkonen on onnistunut kuvaamaan tilanteen todella koskettavasti ja lämpimästi. Perusvireeltään viihteellinen ja romanttinen kirja yllätti moniulotteisuudellaan: naurusta kyyneliin ja takaisin.

Seinäjoen lukuhaaste #kulkuneuvossa, tarkemmin sanottuna eläinlääkärin autossa pitkin poikin Jylhäsalmea, välillä taksissa, lossissa tai kajakilla melomassa.

Blogihiljaisuus päättyy

Elämä harvoin menee suunnitellusti. Siitä sain ison muistutuksen toukokuun lopussa, kun äitini menehtyi äkillisesti. Hän sairasteli kevään mittaan, mutta meistä kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli todella niin huonossa kunnossa. Olin monille sanonut, että järjen tasolla tässä alkaa varautua siihen, että mitä tahansa voi tulla koska tahansa. Kuoleman kaltaista lopullisuutta en osannut kuitenkaan kuvitellakaan. Kun isäni soitti minulle ja kertoi saaneensa terveyskeskuksesta tiedon, että äitin viimeiset hetket ovat käsillä, jouduin kysymään häneltä kuoleeko äiti oikeasti. Lähdin äidin luo niin nopeasti kuin töistä pääsin, mutta en ehtinyt ajoissa. Tilanne oli ollut äkillinen myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta, sillä äiti oli ollut vielä hetkeä aiemmin pirteä ja hyväntuulinen. Vaan kun ihmisen sydän tulee tiensä päähän, ei voi enää mitään.

Surutyö, hautajaisjärjestelyt ja muut käytännön asioiden järjestelyt ovat vieneet töiden ohella energiani niin tehokkaasti, että siitä seurasi myös suunnittelematon blogitauko. Nyt kun hautajaiset ovat takanapäin, suru on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Äitiä on tietenkin ihan hirveä ikävä, sillä kaikista ristiriidoistamme huolimatta olimme toisillemme rakkaat. Ikävästä huolimatta suurin shokki on väistynyt ja pystyn taas keskittyä johonkin muuhunkin, kuten blogiin ja vähitellen lukemiseenkin. Elämä jatkuu surusta huolimatta.

Muistellessani äitiä olen miettinyt suurella kiitollisuudella sitä, miten hän istutti minuun rakkauden kirjoja ja tarinoita kohtaan, vaikka ei itse ollutkaan mikään lukutoukka. Hän vei meitä kirjastoon ja luki meille tosi paljon, kun olimme pieniä. Kuuluimme erinäisiin kirjakerhoihin ja lukemista oli aina saatavilla. Se on ollut iso tekijä lukuharrastukseni kehittymisessä, ja uskon sen välillisesti ohjanneen myös ammatinvalintaani: kirjasto tuli jo lapsena tutuksi ja lukuharrastuksen myötä TET-jakso kirjastossa tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sen myötä oivalsin vähitellen, että haluan kirjastoon töihin. Aika huikean isosta asiasta on siis kyse.

Kirjallisuus ei myöhemmin ollut varsinaisesti meitä yhdistävä tekijä, mutta äiti oli silti aina todella ylpeä blogistani, vaikka hän ei itse sitä lukenutkaan. Hän oli kiinnostunut bloginpidostani ja suhtautui siihen kannustavasti. Aina joskus löytyi myös kirja, jonka molemmat luimme, tai välillä äiti pyysi minua etsimään itselleen jonkin kirjan kirjastosta. Hän luotti siihen, että tiedän mikä häntä voisi kiinnostaa, olinhan hänen paljon lukenut tyttärensä.

Nyt tiedätte missä olen ollut ja miksi.