Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta

644 s., Gummerus 2014

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta ilmestyi vuonna 2014 ja se sai välittömästi osakseen valtavasti kiitosta. Sain teoksen tuolloin pyytämättä arvostelukappaleeksi kustantajalta ja aloinkin sitä lukea, mutta kesken jäi. Tämä kirja on ollut minulla kesken lähes 7 vuotta, mutta aina ajattelin vielä joskus lukevani sen loppuun. Lukupiiriläiseni esittivät syksyllä toiveen, että tämä olisi hyvä lukupiirikirja. Toive oli esitetty jo ennemmin, mutta olin torpannut sen: millä ihmeellä saisin teoksen luettua kuukaudessa, kun siihen ei ollut riittänyt useampi vuosikaan? Kun minua oli törkeästi uhkailtu syrjäyttämisellä (huumoria, toim. huom.), lupasin harkita asiaa. Kultarintaa oli tarkoitus käsitellä tammikuun lukupiirissä, mutta koska alueelliset koronarajoitukset ovat estäneet piirin kokoontumisen, sain lukemiselle pari kuukautta lisäaikaa. Toivon kovasti, että pääsemme maaliskuussa kokoontumaan alkuperäisen aikataulun mukaan, sillä silloin on tarkoitus keskustella Kultarinnasta, josta lopulta pidin kovasti.

 

Kultarinta on valtavan paksu eepos, joka käynnistyy mielestäni varsin hitaanlaisesti. Teos sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, joten laajemman viitekehyksen kirjan tapahtumille antaa mm. sisällissota ja poliittisesti värittyneet olosuhteet. Alkuosassa seurataan Erik Stenforsin varttumista nuoreksi mieheksi. Erik on varakkaan metsänomistajan poika, mutta hänen suhteensa metsään on hyvin toisenlainen kuin varallisuuttaan kartuttavalla isällä. Hän kouluttautuu luonnontutkijaksi ja löytää metsistä valtavasti ihmeitä. Poliittisesti sitoutumaton Erik kohtaa korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistyttö Lidian, josta tulee sotatalven myötä lainsuojaton.

 

Vuosia myöhemmin tarinan keskiöön nousee Erikin tytär Malla. Isä opettaa tyttärensä rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa, hän osoittaa että peruskallio on ja pysyy. Kun tarinassa päästää Mallan osuuteen 1920- luvun puoliväliin, alkaa tarina edetä toden teolla. Teoksen loppuosan suorastaan ahmii, koska on vain pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppuosa onkin hyvin koskettava, se tulee suorastaan iholle ja herättää valtavasti tunteita.

 

Kultarinta on kirja, josta luonnon suorastaan aistii. Kytömäki kirjoittaa mielestäni hyvin kaunista kieltä, mutta kuvailussa hän ei sorru liiallisuuteen. Teoksen miljöön aistii helposti, ja metsän tuoksut, sävyt ja tunnelma tuntuvatkin kuin olisin itse niitä konkreettisesti aistimassa. Yhtä voimakkaasti välittyy myös kaupunkikodin tunnelma, seisahtunut huoneilma ja avatusta ikkunasta leijailevat tomuhiukkaset. Teos on hyvin aistivoimainen, mutta Kytömäki jättää kuitenkin lukijalleen tilaa. Hahmojen rosoisuus tuo kauniille kielelle vastapainoa.

 

Niin, hahmot. En tiedä mistä alkaisin, sillä teos on täynnä hahmoja, joiden rosoihin voisi tarttua. Erik on metsänomistajan ainoa poika, joka suhtautuu metsään suojelevasti eikä näe ikihonkia ainoastaan rahana. Oikeastaan hän ei taida nähdä puita rahana lainkaan, vaan pesäpuina, ikiaikaisina osina ympäröivää maisemaa, osittain myös tarvemateriaalina. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja löytääkin, mutta mutkainen polku hänellä kuitenkin on edessään. Niin on Mallallakin, sillä punaorvon tytär lähetetään lapsena valkoiselle Pohjanmaalle kasvatettavaksi. Siellä hänen koko identiteettinsä yritetään nitistää. On sydäntäsärkevää lukea tarinaa lapsesta, joka ei saa pitää yhteyttä isäänsä. Kirjesensuuri vahtii, lapsen nimikin vaihdetaan ja hän joutuu sopeutumaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Miten sellaisesta voi selvitä?

 

Kun luin Mallasta kertovaa osuutta, sydämeni tuntui kirjaimellisesti pakahtuvan. Pala nousi kurkkuun, itketti ja suututti. Miten joku on oikeasti voinut kuvitella, että tuollainen on isäänsä kaipaavalle lapselle parasta? Helppoa ei ole Erikilläkään, sillä hänellekään kukaan ei kerro Mallan todellista olinpaikkaa eikä hänellä ole oikeastaan itsensäkään suhteen mitään päätäntävaltaa. Kurkkua kuristaa ajatellakin, miten luonnossa laajasti liikkuneet isä ja tytär menettävät vapautensa niin monella tavalla. Eniten liikuttaa lapsen ikävä ja se, miten hän ryhtyy selviytymistaisteluun säilyttääkseen oman identiteettinsä. Hän on Malla Stenfors, ei Maija Kivikoski.

 

Kultarinnassa on myös lukuisia kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista merkittävimmiksi koin punaorpo Joel Huotarisen, Antun, taloudenhoitaja Hannan sekä pohjoisessa asustelevan itsenäisen Olgan. Kiinnostavaa oli myös se, miten loppua kohti monet aikaisemmin tehdyt valinnat kietoutuivat teoksen nykyhetkeen. Kohdatuksi tuli ihmisiä ja paikkoja, joihin Erik oli kauan sitten törmännyt. Oli jotenkin ilahduttavaa huomata, että jotain pysyy paikoillaan ja samana, vaikka maailma ympärillä kuohuisi kuinka kovasti tahansa.

 

Kultarinta on kirja, jolta en odottanut kovin paljoa. En olisi vieläkään tarttunut siihen ellei lukupiirin vetäminen sitä olisi edellyttänyt. Pidin tästä teoksesta kuitenkin todella paljon. En odottanut näin vetävää tarinaa, vaan tuijotin kauhistuneena sivumäärää. Kuten edellä totesin, alku etenikin hitaasti, mutta jollain tavalla teos silti tempaisi siinäkin vaiheessa mukaansa. Teoksen symboliikka on upeaa, samoin isän ja tyttären suhteen kuvaus on onnistunutta. Innostuinkin Kultarinnan luonto- ja ihmiskuvauksesta siinä määrin, että klikkasin itseni Margaritan varausjonoon.