Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät

7 h 24 min., Siltala 2020

alkup. Finse dagen, 2020

suom. Antero Helasvuo

lukija: Aku Laitinen

 

Olen lukenut kaikki Herman Kochin suomennetut teokset ja pitänyt niistä paljon. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa Koch on itse asiassa yksi suosikeistani, mutta silti epäröin Suomen päivien kohdalla. Tiesin, että kyseessä on aikaisemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna jotain erilaista. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Koch kuvaa nuoruuden mylläkkää, surua ja kasvamista. Kasvun vuosiin liittyy olennaisesti 19-vuotiaan nuorukaisen päätös lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista. Määränpääksi valikoitui Pohjois-Karjala.

 

Tässä teoksessa on paljon tuttua Kochia. Ihmiskuvaus on psykologisen tarkkaa ja hyvin onnistunutta. Koch on itse sanonut, että vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, on hän värittänyt todellisia tapahtumia romaanin juonta ajatellen. Itse jäin hieman miettimään, että missä kohtaa Koch on käyttänyt värikynää ja missä kohtaa ollut peittelemättömän rehellinen. Nuoreen itseensä hän ainakin suhtautuu kaunistelemattomasti, mutta samalla myös lempeän ironisesti. Suomalaiselle maatilalle rengiksi lähteneellä kaupunkilaispojalla ei ollut mitään käytännön taitoja, mutta niin vain töitä tuli tehtyä.

 

Teoksen nimi Suomen päivät antaa olettaa, että Koch kuvaisi kirjassaan ensisijaisesti Suomessa viettämäänsä aikaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan teoksessa kerrotaan laajemminkin Kochin nuoruudesta ja kasvun vuosista. Koch menetti äitinsä nuorena, ja teoksessa kuvataankin hänen suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien keskinäistä suhdetta. Vaikka teoksessa kuvataan paljon muutakin, Kochin huomiot Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuvat erityisen kiinnostavilta lukea.

 

Kochin muista teoksista poiketen en oikein päässyt tähän kirjaan kunnolla kiinni. Luulen, että se johtuu ensisijaisesti siitä, että kuuntelin tämän äänikirjana. Kochin tyyli ylipäätään on sellainen, että se tuntuu itse luettuna aukeavan parhaiten, mutta omaelämänkerrallinen romaani suorastaan vaatii sitä. Aku Laitinen ei muutenkaan lukeudu suosikkeihini äänikirjojen lukijana, joten oli ehkä virhe valita äänikirja kirjan sijaan. Oma moka, teostahan siitä ei voi syyttää.