Lyhytarvioita kuvakirjoista

Ajattelin kirjoittaa muutaman lyhytarvion hiljattain lukemistani lasten kuvakirjoista, sillä minulla on aika vaiheessa yksi paksumpi romaani ja jotain haluan tarjota uskollisille lukijoilleni, joita on tullut viime päivien aikana lisääkin. :) Tervetuloa uusille lukijoille!

 Tracey Corderoy (teksti) & Tina Macnaughton (kuvitus): Leevin uintiretki

Karisto 2011

alkup. Oh Dylan!, suom. Tuula Syvänperä

Bongasin töissä tämän suloisesti kuvitetun kuvakirjan Leevi-nimisestä ankanpoikasesta, joka pääsee emona ja sisartensa kanssa uimaan. Matkan varrella vain sattuu yhtä ja toista, kun Leevi pääsee vauhtiin.

Kirja herttaisesta Leevistä on oikein hellyyttävä, mutta juonellisesti se ei ole maata mullistava. Kirjan parasta antia on mielestäni kuvitus ja extraa sille antaa hileet, jotka kimaltelevat lukiessa. Kirjassa on aika paljon toistoa, siis samantyyppiset lauseet kertaantuvat. Uskon, että ainakin pienemmät lapset pitäisivät siitä, ja tuon toistuvuuden vuoksi tämä voisi ehkä sopia kesäiselle satutunnillekin luettavaksi.

 Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Otava 2009, 6.p.

1.p. 1991

Vampyyrivaarin tarinat on Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Siinä pääroolissa on Draakkulan vaari, joka haluaa pitää yllä vampyyrien perinteitä ja pelotella ihmisiä. Draakkulat ovat siitä hauskoja vampyyrihahmoja, että he ovat samalla kertaa krokotiileja. Draakkulan perhe, samoin kuin moni muukin tämän kirjan hahmoista, on tuttu myös Tassulan tarinoita -sarjasta. Mielestäni nämä Tassulan hahmot eivät vedä vertoja koiramäkeläisille, mutta on näissäkin puolensa.

Vampyyrinvaarin tarinoita sisältää useita lyhyitä tarinoita, joissa on kunnasmaisen yksityiskohtainen ja onnistunut kuvitus. Kirja on varmasti lasten mielestä jännittävä, mutta pelottava se ei ole. Vampyyrivaari on hauska tapaus ja hänen tempauksistaan on kiva lukea, vaikka välillä tuntui, että jokin tarina oli hitusen teennäinen tai tekemällä tehty. En tiedä miksi minusta tuntui siltä, mutta tuntuipahan vain.

 Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit - Kappale kissojen varhaista historiaa

Otava 1997

Kuningas Artturin ritarit on niin ikään Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Mauri Kunnas kirjoittaa esipuheessaan hauskasti, että hänen täytyi tehdä kissojen tähdittämä kuvakirja, sillä koirat olivat alkaneet pitää hänestä erityisesti Seitsemän koiraveljeksen jälkeen, mutta kissat olivat olleet hieman nyreissään. Siispä kuningas Artturin tarinan pääosaan pääsi kissa.

Kuningas Artturin ritarit sisältää useampia tarinoita ja tämä kirja on aika paksu, niin että yhdeltä istumalta tätä ei kyllä varmaankaan tule ainakaan lapsen kanssa luettua. Minulle kuningas Arthurin taru on aika vieras, vaikka olenkin kuullut siitä osia, joten oli jännittävää sukeltaa tarinaan kuvakirjan kautta. Sen nojalla mitä olen tarinasta aikaisemmin kuullut, voin todeta, että Kunnas kyllä noudattaa uskollisesti tämän tarinan esikuvaa, vaikkakin höystää sitä pienillä ekstroilla. Kunnaksen kuvitus on yksityiskohtaista ja monipuolista, en oikeasti käsitä miten hänen hahmonsa ovat aina yhtä ilmeikkäitä näennäisen pienienkin asioiden ansiosta.

Kuningas Artturin ritareissa on mukana aika monta hahmoa, ja ainakin minulle tuotti aluksi hieman vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka on kukin. Vilkuilin sangen tiheään sisäkannessa esiteltyjen hahmojen kuvia saadakseni selville hahmojen taustoja ja kyetäkseni sijoittamaan ne tarinan sisään järkevästi. Välillä tarinat myös etenivät jotenkin harppauksittain, ja tarkistinkin usempaan otteeseen, että puuttuuko kirjasta sivuja välistä. Ei puuttunut. Toisaalta jos Kunnas ei olisi vähän karsinut tarinaa, niin tämä olisi ihan huisin paksu kirja.

Kokonaisuutena pidin paljon Kuningas Artturin ritareista, ja olenkin sitä mieltä, että historialliset kuvakirjat ovat ehdottomasti Kunnaksen bravuureja.

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

236 s., Atena 2013

kansi: Ville Lähteenmäki

Mikko Porvalin tositapahtumiin perustuvia kertomuksia käsittelevä kirja Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuuluu niihin kirjoihin, jotka heti niistä kuultuani tiesin haluavani lukea, mutta jotka sitten unohdin autuaasti. Ensimmäisenä työpäivänäni bongasin tämän uutuustietokirjojen joukosta ja pakkohan tämä oli lainata. Rakkaustarinoissa on aina oma hohtonsa, mutta sota-ajan rakkaustarinoissa on vielä jotakin enemmän kuin tavallisissa rauhan ajan tarinoissa: niissä on läsnä alituinen menettämisen pelko, mutta silti myös  vahva usko tulevaisuuteen.

Mikko Porvali esittelee teoksessaan 12 rakkaustarinaa. Nämä rakkaustarinat sisältävät myös ystävyyssuhteita, vanhempien kiintymystä lapsiinsa, sisarusten kiinteitä siteitä toisiinsa ja hämmästyttäviä sattumia, jotka muuttivat kaiken. Porvali kirjoittaa tarinat novellimaisesti, mutta niistä paistaa selkeästi taustalta tosipohjaisuus, jota Porvali myös osassa tarinoista korostaa autenttisilla päiväkirjamerkinnöillä ja kirjeillä. Monen tarinan henkilöt liippaavat läheltä Porvalin omaa sukua, mutta osa on päätynyt kirjaan aivan muista yhteyksistä.

Oikeastaan jokainen näistä tarinoista sisältää jotakin hyvin pysäyttävää ja aitoa. Välillä ehkä tuntuu, että tarinoita on romantisoitu, mutta jokaisen tarinan loppuun Porvali on kirjoittanut lyhyen tietoiskun tarinan tapahtumista, jotka kyllä takaavat sen, että asiat ovat menneet jotakuinkin niin kuin tarinat kertovat. Vaikka aihe on mielenkiintoinen ja koskettavakin, niin mielestäni Porvalin kirjoitustyyli on hitusen kuivahko tai oikeammin asiallinen, tarina ei lähde lentoon niin voimakkaasti kuin niiden soisi: kyse on kumminkin rakkaudesta ja ystävyydestä. Tässä kirjassa on valittu tarinoiva kerrontatapa, joten niiltä odottaisi hitusen enemmän nappaavuutta.

Mielestäni on hienoa, että Porvali on halunnut kirjata ylös näitä rakkaustarinoita, jotka olisivat muuten painuneet unholaan hyvin pian - elleivät sitten jo olleetkin. Porvali on tehnyt hienoa työtä teoksessa, jossa rakkauden voima todella osoitetaan ihmeelliseksi.

♠♠♠½

Toinen satutuntini

Kesäkuun lopussa lupailin, että saattaisin muutaman sanan kirjoittaa toisesta satutunnistani, joka oli viime torstaina. Pidin sen yhdessä työkaverini kanssa ja täytyy sanoa, että tämä toka satutunti ei jännittänyt läheskään niin paljon kuin ensimmäinen. Luulen, että varmempi oloni johtui vähäisen kokemuksen lisäksi myös siitä, että mukana oli satutunteja paljon pitänyt ihminen, jolloin pystyin luottamaan keissin pysymiseen kasassa.

Ensimmäisellä satutunnillani (jonka pidin koulukavereideni kanssa) oli mukana 13 lasta, jotka kyllä osasta olivat aika vilkkaita. Nyt sain kokea toisen ääripään, sillä satutunnille ilmaantui vain yksi lapsi, rauhallinen pieni tyttö. Hän sai siis todellisen yksityissatutunnin ja askartelutuokion. Onneksi tuli edes yksi lapsi, sillä olisi oikeasti ollut aika kamalaa, jos ketään ei olisi tullut. Työkaverini luki yhden vanhan lastenkirjan ja minä pari uudempaa, jotka nekin tosin ovat jo minun lapsuudestani. Olen molemmilla satutunneillani lukenut minun ja veljeni vanhoja kirjoja, joita saimme kirjakerhoista, sillä niitä ei yleensä löydy kirjastojen kokoelmista ja näin ollen ne ovat lapsillekin uusia tuttavuuksia. Ensimmäisellä kerralla tosin luotimme myös uudempiin suosikkeihin, joita vuoroluimme ryhmänä lapsille.

Oli oikeasti todella erilaista pitää satutuntia yhdelle lapselle, sehän nyt lienee sanomattakin selvää. Silloin ajankäyttökin on ihan erilaista, kun pystyy istumaan lapsen lähellä ja hän saa koko ajan lukemisen aikana katsella kuvia eikä kirjaa tarvitse vääntää ja kääntää ja kuluttaa siihen aikaa. Tällainen yhdelle lapselle pidetty satutuntikin antoi kyllä hyvää kokemusta ja oli mukava nähdä pitkään alalla ollut kollega pitämässä satutuntia, sillä siitä oppii monesti uutta esimerkiksi "small-talkista" lapsen kanssa.

Satutunnin lopuksi oli askarteluosuus, jossa sai tehdä paperille valmiiksi leikatuista silkkipaperiterälehdistä kukkia. Ne vaan liimalla paperiin ja se on siinä. Minäkin sitten askartelin pikkutytön seuraksi ja oli aika hauska huomata, miten hän otti minusta mallia ja seurasi tekemisiäni. :) Minun kukkani päätyi kirjaston ilmoitustaululle kaikkien nähtäville. En tosin ole mikään askarteluekspertti. :D

Nyt on sitten ensimmäinen työviikko pulkassa ja aika äkkiä kaikki palautui mieleen. Olen jo saanut oppia uuttakin, sillä pääsin tutustumaan luettelointiin käytännössä. Koulussa meille on luettelointi opetettu lähinnä teoriatasolla, joten on hyödyllistä tutustua myös itse ohjelmaan. Tosin tähän kirjastoon (kuten lähes kaikkiin nykyään) tulee valmiit luettelointitiedot, joihin pitää vain täydentää oma yksikkö ja aineistoluokka, mutta on siinä kuitenkin saapuneeksikirjaaminen, viivakooditarroitus ja tietotarrojen tulostus jäljellä. Sain jopa tehdä yhden täydennystä odottavan luettelointitiedon loppuun asti eli kokeilla luettelointia vähän laajemminkin. On ihanaa, että minun selkeästi halutaan oppivan uutta ja saavan monipuolista työkokemusta jatkoa ajatellen. :)

Pykäsimme eilen pystyyn yhden kirjapöydän matkustusteemalla. Se oli minun ideani, sillä kalastusaiheiset kirjat haluttiin vaihtaa uusiin ja minä ehdotin matkakertomuksia ja matkaoppaita tilalle. Kyllä niitä siitä on jo lainattukin, wipii! :D Lisäksi tänään iltapäivällä laitoin esiin hieman nuortenkirjojakin. Oli muuten yllättävän vaikeaa löytää jotain pojille suunnattua luettavaa, ja kuten huomata saattaa, enemmän tytöille suunnattuja kirjoja esille laitoin. Tosin pääosa asiakkaista onkin tyttöjä, että sinänsä. Jään jännityksellä odottamaan lainaako joku niistä jotakin ensi viikolla. :)

Eka äänikirjani: Noitatarinoita Myöpelinmäellä

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä - Tarinoita noitien salaiselta suojelualueelta

2 cd-levyä, 82 min.

lukenut M. Heikkilä, otsikot Maija Sippola
Rumus Äänituotanto 2012

Kuuntelin tällä viikolla autossa työmatkoilla Mervi Heikkilän kirjoittaman ja lukeman lasten äänikirjan Noitatarinoita Myöpelinmäellä. En ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut äänikirjaa, vaikka olihan se mielessä käynyt, kun autossa tulee kouluaikoina istuttua aika paljon. Moni sanoo, että äänikirjojen kuuntelu autossa on mukavaa, mutta itse en uskonut voivani keskittyä tarinaan niin tarkasti, että saisin siitä mitään irti. Todistin itselleni, että olin väärässä.

Noitatarinoita Myöpelinmäellä sisältää viisi tarinaa, jotka ovat kestoltaan hieman alle 20 minuuttia per tarina. Se sopi minulle loistavasti, koska työmatkaani kuluu suurinpiirtein saman verran aikaa. Tarinat ovat nimeltään Myrtin ja Tillin puutarhalampi, Pöllö päässä, Levoton aksolotli, Jaakko Jumi ja Helle Harmitti sekä Myöpelinmäen Murttakerho. Oma suosikkini tarinoista on Levoton aksolotli, vaikkakin kaikki tarinat olivat kyllä idearikkaasti keksitty ja niissä käytetty kieli oli ilahduttavan rikasta ja värikästä. Heikkilä lukee tarinansa todella hyvin ja välittää näin hahmojen ajatuksia ja tunnelmaa kuulijalleen hyvin.

Vaikka äänikirjan nimi on Noitatarinoita Myöpelinmäellä, voi tätä kirjaa mielestäni kuunteluttaa myös alle kouluikäisille lapsille oikein mainiosti. Nämä tarinat eivät ole pelottavia, vaikka niistä jännitystä löytyykin, ja uskoisin useimman lapsen pitävän näitä juuri sopivan jänninä ja mielenkiintoisina. Noidat ovat hauskoja tapauksia ja tuntuvat hyvin lapsenmielisiltä, eivät sellaisilta perinteisiltä konkkanokkaisilta pelottavilta akoilta. Noidat, heidän erikoiset lemmikkinsä ja taikatemppunsa ovat taatusti mieleen. Tarinoiden kesto on hyvä, sillä sen jaksaa varmasti lapset kuunnella oikein hyvin.

Mielestäni Heikkilä on keksinyt hahmojen nimet hyvin, mikä jo kuvaa kielen värikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Tilli Lammas on mielestäni aika mielenkiintoinen nimi, tosin en tiedä pitäisikö se kirjoittaa Tilli-lammas. Niin tai näin, tulee väkisinkin mieleen jokin ruokalaji. Varpu Luutanen ja Myrtti Yrttinen ovat myös hyvin oivallettuja nimiä mielestäni (vrt. esim. varpuluuta). Nimet jäävät hyvin mieleen ja on kiva palata tuttujen hahmojen pariin vielä viimeisessä eli viidennessä tarinassa, jossa he ovat mukana koko porukalla.

Olen iloinen siitä, että päätin tämän äänikirjan lainata, sillä ennen ja jälkeen työpäivän on mukava kuunnella hauskoja tarinoita. Vaikka nyt äänikirjatili onkin avattu, niin en usko äänikirjojen kuuntelemisesta tulevan minulle tapaa. Ehkä voin joskus lasten äänikirjoja kuunnella, mutta en mitään monen levyn romaaneja. En ainakaan aio kotona ruveta niitä kuuntelemaan, koska silloin pystyn yhtä hyvin lukemaankin.

En nyt osaa arvosanoittaa tätä äänikirjaa, koska minulla ei ole mitään vertauskohtaa. Suosittelen tätä kyllä kaikille pientä jännitystä ja hauskuutta arkeensa kaipaaville. :)

arvosanoittamaton

Rivien välissä

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja

168 s., Avain 2013

kansi: Kira Leskinen

Kuten varmasti moni muukin bloggaaja, myös minä odotin innolla bloggaajakollegoideni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjoittamaa kirjaa kirjablogeista. On muuten aika hauska tunne, kun kaksi hyvin tärkeää harrastusta yhdistyy yhteen ja samaan hetkeen: kun saat lukea (ensimmäinen harrastus!) kirjabloggaamisesta (toinen harrastus!). En varmasti kykene kirjoittamaan tästä neutraalia ja objektiivista arviota, mutta silloin kun jokin asia on hyvin läheinen itselle, niin voiko sitä edes vaatia?

Tämän kirjan odotus oli ehkä hieman erilaista kuin muiden, koska myös minä olen vastannut kyselyyn, jonka pohjalta tätä kirjaa lähdettiin rakentamaan. Odotin jännityksellä, josko jokin minun lausahdukseni olisi päätynyt sitaatiksi. Ei ollut, mutta mielestäni sitaatit olivat onnistuneesti valitut. On hienoa, että myös kirjailijoita (kuten Vera Vala, Jonas Konstig ja Katja Kettu) oli haastateltu tätä kirjaa varten, jolloin heidän mielipiteitään kirjabloggaamisesta oli pyritty kartoittamaan. Oli mielenkiintoista lukea tämän osion "yhteenvetoa", sillä viime aikoina käyty polemiikki kirjabloggaamisen ja ammattilaskriitikoiden työn "yhteentörmäyksestä" on mielestäni antanut aika yksipuolisen kuvan. Mielestäni mediassa ei ole noussut kovin paljoa esiin kirjailijoiden oma näkökulma, vaan vain kriitikoiden, joiden työtä me olemme tässä muka salakavalasti kaappaamassa.

Kun luin kirjaa, en aina tunnistanut itsestäni ja blogistani niitä asioita, joita kirjassa oli esitelty. Mielestäni luotu kuva on aika yleistävä, vaikkakin kirjassa tuodaan esiin myös se, että kirjabloggaajat eivät ole vain homogeeninen joukkio, jossa kaikki lukisivat samoja kirjoja ja olisivat kaikesta samaa mieltä. Rupesin lukiessani pohtimaan, että olenko jotenkin erilainen bloggaaja. En usko olevani, vaikkakin mielelläni ajattelisin erottuvani massasta ja että juuri minut bloggaajana ja juuri minun blogini muistettaisiin hyvin lukijoiden keskuudessa.

Tykkäsin todella paljon lukea erilaisista tempauksista ja haasteista, joita täällä blogistaniassa on ollut. Oli hauska lukea asioiden taustoista sekä samalla siitä ryhmähengestä, jonka avulla näitä asioita on luotu. Vaikka en itse olekaan ottanut osaa esimerkiksi Blogistanian Finlandian tai muiden palkintojen äänestykseen, on niistä siltikin mielenkiintoista lukea. Tämän kirjan suurimpaan antiin kuuluukin juuri se, että kirjabloggaaja saa lisätietoa rakkaasta harrastuksestaan.

Sisällöllisesti tämä kirja on kyllä melko kattava tietopaketti ja on mukavaa, että myös bloggaajien ääni kuuluu. Olisin siltikin kaivannut ehkä hieman lisääkin juttuja blogeista itsestään, esimerkiksi lisää sitaatteja ja luonnehdintoja, vaikka niiden määrän kasvaessa olisi kirjan perusluonne kyllä saattanut kärsiä. Ulkoasullisesti ja rakenteellisesti tämä kirja on toimiva, eikä lukija joudu järkyttävän info-ähkyn valtaan. Jaottelu on onnistunut ja ulkoasu siisti ja eheä. Erityismaininnan kirja ansaitsee aiheeseen liittyvistä kuvista, jotka olisivat kyllä värillisinä olleet vieläkin herkullisempia: vaan kaikkea ei voi saada ja onhan värikuvat aika kalliita. Tekstistä voisin mainita sen verran, että siinä on välillä aika paljon toistoa ja samoja asioita kertaantuu. Toki moni asia liittyy useampaan eri asiaan, mutta mielestäni teksti tuntuu silti hieman kömpelöltä niiltä osin.

Yhdestä asiasta olen tämän kirjan kohdalla valtavan pettynyt. Tämä asia on puhtaasti minuun itseeni liittyvä, eikä varmaan heilauta muita suuntaan eikä toiseen, mutta olin siis todella pettynyt, kun kirjan lopusta löytyvästä blogiosoitelistasta ei löytynyt minun blogiani ollenkaan. Mielestäni olisin ansainnut blogini nimen sinne, kun kerran vastasin kyselyynkin. En jää tästä hautomaan mitään syvää kaunaa ja katkeruutta, mutta halusin tämän asian mainita.

Kokonaisuutena tämä on siis hyvä tietopaketti kirjabloggaajalle. Jotenkin en usko, että ei-kirjabloggaajat pitävät tätä kirjaa yhtä mielenkiintoisena kuin me bloggaajat, mutta toivoisin myös monien ei-kirjabloggaajien lukevan tämän, koska silloin meidän mollaajamme ehkä näkisivät sen, että me emme ole riistämässä tässä kenenkään leipää, emme yritä rikastua kirjabloggaamisella ja että tämä on useimmille meistä ihan puhtaasti harrastus rakkaudesta kirjoihin.

***

Moni on tästä kirjasta kirjoittaessaan myös ruotinut omaa blogiaan ja bloggaaja-minäänsä sekä tuonut esiin asioita, jotka heille ovat tärkeitä tässä harrastuksessa ja jotka ovat heidän ohjenuoriaan, arvojaan ja ajatuksiaan blogin ylläpitämisessä. Itse en lähde omaa bloggaajuutta mitenkään erityisemmin pohtimaan, mutta sen sanon, että olen tämän kirjablogin aloittanut oikeasti puhtaasti rakkaudesta kirjoihin, sillä olen halunnut välittää palan siitä rakkaudesta myös muille (samanmielisille) ihmisille. Sanon myös sen, että olen aina ja jokaisessa arviossani täysin rehellinen enkä orjaile kenenkään mielipiteitä tai kukaan ei sanele minulle mitä pitäisi ajatella ja kirjoittaa. Olen alkanut tulla rohkeammaksi mielipiteen esittäjäksi kuin aluksi, sillä olen oppinut, että myös omat negatiiviset mielipiteet saa tuoda rakentavasti esiin. Olen kehittynyt valtavan paljon niin lukijana kuin kirjoittajanakin tämän blogin myötä.

Piippuhylly

Katja Kettu: Piippuhylly

236 s., WSOY 2013

kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Kun kuulin, että Katja Ketulta ilmestyy novellikokoelma, tiesin heti lukevani sen. Suorastaan jäin odottamaan kokoelmaa, sillä pidin Kätilöstä kovasti. Osa Piippuhyllyssä esiintyvistä hahmoista on tuttuja jo Kätilöstä, mikä oli mielestäni mielenkiintoinen valinta. Silloin myös Kätilön juoni tuntuu saavan jonkin uudenlaisen säväyksen, kun näkökulmaa tulee lisää. Tapahtumat eivät liity suoranaisesti toisiinsa näissä kahdessa kirjassa, mutta se on vain hyvä asia. Näin ei ole väliä kummanko lukee ensin tai haluaako lukea jompaa kumpaa ollenkaan.

Piippuhylly sisältää 10 novellia, joista jokainen kietoutuu piipun ympärille. Kettu luo onnistuneesti tarinoita piippujen entisistä omistajista, ne ovat näiden entisten omistajien muistomerkkejä, jos näin voi sanoa. Tarinan sijoittuvat eri paikkoihin ja ovat sisällöltään erilaisia, mutta miltei jokaiselle niistä on yhteistä yksi asia: irstaus. En tiedä onko se hieman liian vahva sana kuvaamaan tekstin sisältöä, mutta en keksi parempaakaan. Lähestulkoon jokaisessa novellissa on läsnä voimakas seksuaalissävytteisyys ja Ketun käyttämä omalaatuinen ja voimallinen kieli yhdistettynä siihen, tekee aika tyrmäävän tuloksen. Itse en tästä "irstaudesta" pitänyt, mielestäni kaikki poikkeavuudet olisi hyvin voinut jättää pois ja kertoa tarinaa toisinkin. Toisaalta tuntuu, että entisten omistajien piipuista on haluttu luoda hyvin intiimi kuva, sellainen joka kuvastaisi piippuakin jollakin tavalla. Siinä mielessä kokonaisuus toimii, mutta sisältö on mielestäni hieman liian raju enkä aina pitänyt siitä. Henkilöiden tarinoita on mielenkiintoista lukea, mutta kuten sanottu, niissä on liikaa seksillä mässäilyä.

Piippuhyllyn piti alunperin ilmestyä nimellä Jäänsärkijä. Olinkin hämmästynyt, kun luin tästä ensimmäisen arvion ja nimi olikin ihan toinen. Mielestäni Piippuhylly on oivallinen nimi tälle kirjalle, sillä se kuvaa sisältöään tai sen yksityiskohtia hyvin. Piippuhylly on siis nimeä myöten hyvin tehty teos, Ketun teksti on sujuvaa ja omaperäistä, sen tunnistaa juuri hänen tekstikseen. On sääli, että en tässä kirjassa pystynyt nauttimaan taidokkaasta tekstistä kuten Kätilöä lukiessani tein. Onhan Kätilökin aika raju teos ja moni on kavahtanut jo sen kieltä. Mielestäni siinä ei kuitenkaan seksuaalisuus ole niin voimakkaassa asemassa kuin tässä novellikokoelmassa, joten se selittää osaltaa sen, miksi koen sen novellikokoelmassa jotenkin epämiellyttävänä asiana. Se täytyy kuitenkin sanoa, että Kettu luo novelleja yhtä lahjakkaasti kuin romaanejakin.

♠♠♠