Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

188 s., Karisto 2019

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

Ennen kuolemaani

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

15 h 11 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Just Before I Died, 2018

suom. Antti Autio

lukija: Karoliina Kudjoi

 

S.K. Tremayne on jännityskirjailija, jonka teokset ovat ainakin meidän kirjastossa olleet hyvin varattuja ja kiertäneet lainalla tiuhaan tahtiin. Kun niistä tuorein, Ennen kuolemaani, tuli vastaan äänikirjana, päätin kokeilla. Kirja jäi minulta välillä keskenkin laina-ajan umpeutuessa, mutta sain sen nopeasti takaisin lainaan ja pääsin taas vauhtiin. Ennen kuolemaani oli mielestäni aika erikoinen jännäri tai ainakaan minä en ollut lukenut mitään ihan vastaavaa ennemmin.

 

Kirjan kuuntelemisesta on nyt kulunut jo parisen viikkoa ja kieltämättä paluu kirjaan tuntuu hieman työläältä, mutta haluan kuitenkin jotain yrittää kirjata ylös muistiin. Teoksen päähenkilö on Kath, joka asuu Dartmoorin syrjäisellä nummiseudulla metsänvartijana työskentelevän miehensä, asperger-oireisen tyttärensä ja kahden koiransa kanssa. Kath on hiljaittain ollut auto-onnettomuudessa, jossa hänen autonsa on suistunut lampeen ja hän on ollut jonkin aikaa koomassakin. Hän ei muista onnettomuudesta ja sitä edeltäneistä tapahtumista mitään, mutta hän ryhtyy Dan-veljensä psykologivaimon avulla rakentemaan mielensä arvoituksellista palapeliä uudelleen.

 

Ennen kuolemaani on kirja, jossa on valtavasti kaikkea. On syrjäisen seudun tuomaa jännitystä, nummien outoja tapahtumia ja kulkijoita, menneisyyden haamuja, sekavia suhteita ja haastavia perhetilanteita. Tunnelma tiivistyy vähitellen melko aavemaiseksi ja tapahtumat saavat suorastaan hirvittäviä ja ällöttäviä käänteitä, kun Kathille alkaa lopulta valjeta mitä hänelle oikein tapahtui ja mistä koko vyyhdissä oikein on kyse. Teos oli ihan hyvä, vaikka lopulta ehkä liian mutkitteleva minun makuuni. Karoliina Kudjoin luenta ei myöskään ollut oikein onnistunutta. Siinä tuntui olevan vähän turhan hämmästynyt sävy koko ajan enkä oikein sen takia aina päässyt kunnolla tunnelmaan.

 

Ennen kuolemaani on nimenäkin melko arvoituksellinen. Kuoleeko päähenkilö? Ja jos, niin miten hän voi olla kertojana? Miten tämä kaikki oikein on ratkaistu? Sain näihin kysymyksiin vastauksen, mutta monista kysymyksistä huolimatta mielenkiinto ei säilynyt kunnolla koko teoksen läpi. Osin se johtui varmasti välillä melko lattanaksi taantuvasta kerronnasta, joka sitten syöksyikin jo taas pian seuraaviin mutkiin ja käänteisiin. Tulipahan nyt tutustuttua, vaikka mitään hinkua lukea Tremaynen muita teoksia ei tämän myötä jäänyt.

 

♠♠♠

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Iltalaulaja

Kati Tervo: Iltalaulaja

4 h 25 min., Otavan äänikirja 2017

lukija: Milka Alroth

 

Etsiskelin jälleen äänikirjoja kuunneltavakseni kirjaston Ellibs-äänikirjastosta ja päädyin kuuntelemaan Iltalaulajaa. En ole aikaisemmin tutustunut Kati Tervon teoksiin, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Hän osoittautui oikein hyväksi tuttavuudeksi ja kuuntelin kirjan mielelläni.

 

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä. Teos sijoittuu vuoteen 1945 ja tapahtumapaikkana on Häme. Vanheneva taiteilija saapuu viettämään kesää huvilalleen. Hänen apulaisekseen huvilalle on tulossa nuori Taimi, joka ihailee taiteilijaa kovasti. Hän haluaisi olla Ellenin kaltainen rohkea nainen ja tulla suureksi taiteilijaksi, mutta häneen on liitetty tiettyjä odotuksia kotitilan emännöimisestä ja rauhallisesta elämästä. Teoksessa kuvataan Ellenin ja Taimin kesää sekä heidän tutustumistaan toisiinsa myös taiteen tasolla Ellenin pyydettyä apulaistaan mallikseen.

 

Iltalaulaja on pieni kirja, jossa on miellyttävä tunnelma. Kesä henkii tästä teoksesta ja aurinko tuntuu suloiselta, vaikka lähes kaikesta on sotien jälkeisessä Suomessa puutetta. Hahmojen maailma ja taiteen maailma kietoo mukaansa. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein sujuvaa kuunneltavaa, vaikka en tiedäkään miten kuvailisin ja kiteyttäisin tämän teoksen parhaiten. Jos haluatte lukea kesäisen taiteilijaromaanin, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

Bobin pieni viisauskirja

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja - Katukatin elämänohjeita

202 s., WSOY 2019

alkup. The Little Book of Bob: Everyday Wisdom from Street Cat Bob, 2018

suom. Marja Lyytinen

 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina on monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin elokuvastakin. Entinen narkkari ja katusoittaja James Bowen sai elämälleen uuden suunnan löytäessään loukkaantuneen kissan, jonka hoiti kuntoon ja joka päätti jäädä auttajansa luo. Bobista ja Bowenista tuli erottamattomat. Heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta ja heistä tuli vähitellen todellinen ilmiö. Bowen on avoimesti kertonut miten Bob pelasti hänet yhtä paljon kuin hän Bobin, sillä kissasta huolehtiminen toi hänen elämäänsä rutiinia ja pakotti laittamaan elämän raiteilleen. Nyt Bowen on kirjoittanut kirjan niistä elämänohjeista, joita kokee Bobilta saaneensa. Eikä kissa mielestäni ole lainkaan huono roolimalli, sillä se osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen.

 

Vaikka Bob on ihana ja Bowenin ja Bobin tarina on koskettava, oli tämä kirja lopulta kuitenkin mielestäni aika kliseinen kuvatessaan aidon ystävyyden merkitystä ja itsensä arvostamista. Minulle tuli vähän sellainen olo, että kirja on kirjoitettu ihan vain siksi, että Bobista kertovilla kirjoilla tehdään rahaa. Ihan kiva kirja tämä silti oli, sillä luen mielelläni kissoista kertovia kirjoja. Moni Bowenin kuvaama asia tuntui kuitenkin jo tutulta aiemmista kirjoista Katukatti Bob, Bobin maailma ja Bobin joulu. Jos ei keksi mitään uutta kerrottavaa, miksi kirjoittaa ollenkaan?

 

Oli tässä kirjassa kuitenkin myös sellaisia kohtia, jotka pysähdyin poimimaan ylös. Vaikka moitinkin kirjaa kliseisyydestä ja sellainen tämä lainauskin on, on se mielestäni kuitenkin hyvin totta:

Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.

Suunnilleen noin minäkin ajattelen omista lemmikeistäni. Jokainen niistä on jättänyt ihan omanlaisensa jäljen minuun. Jokainen niistä on ollut rakas, vaikka kissani kovasti erilaisia keskenään ovatkin olleet. Tuo yllä oleva lainaus kuitenkin kiteyttää sen, mikä niitä kaikkia on yhdistänyt: molemminpuolinen luottamus ja kiintymys kanssani.

Mikään elämää mullistava lukukokemus tämä kirja ei kaiken kaikkiaan siis ollut, mutta taukolukemisena ja junakirjana tämä toimi hyvin lyhyiden lukujensa ansiosta. Jos kuvittelee oppivansa tästä kirjasta jotain elämänmullistavaa filosofiaa, tulee pettymään, mutta luulenpa, että moni tarttuu minun tavoin tähän kirjaan lopulta vain saadakseen palata Bobin pariin. Harmi vain, että parin viimeisen Bob-kirjan kohdalla taso on mielestäni hieman alkanut laskemaan.

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠