sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma
263 s., WSOY 2015
alkup. The World According To Bob, 2013
suom. Kimmo Paukku
kuvitus: Dan Williams
 
Luin elokuussa James Bowenin ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut kissastaan Bobista. Nyt Katukatti Bobin tarina Jamesin rinnalla jatkuu, ja jälleen Bob osoittaa hämmästyttävää ymmärrystä ja lojaaliutta omistajaansa kohtaan.
 
Bobin maailma jatkaa Bobin ja Jamesin tarinaa oikeastaan juuri siitä mihin edellinen teos jäi. Tämän teoksen pystyy kuitenkin lukemaan ihan sujuvasti, vaikkei kaksikon alkutaipaleesta kertovaa kirjaa olisikaan lukenut. Bobin maailmassa nähdään kuinka James pääsee lopullisesti kuiville, kun huumeriippuvuuden hoidossa käytetty lääkitys lopetetaan. Teoksessa seurataan myös miten Bob ja James lähtevät uusille urille, sillä hankaluuksien jälkeen he lopettavat Big Issue -lehden myymisen ja James alkaa tosissaan panostaa kaksikosta - tai lähinnä Bobista - kertovan kirjan kirjoittamiseen. Bob ja James elävät suurten muutosten aikaa.
 
Bobin maailma piti minut otteessaan edeltäjäänsä paremmin, sillä tässä teoksessa ei ollut sellaista turhaa toistoa, joka vaivasi Katukatti Bob -kirjassa. Bobin temput kyllä jaksaa ihastuttaa tämän toisenkin kirjan verran, joten tarinaan pystyi hyvin uppoutumaan. Mukava lisä tässä kirjassa oli Dan Williamsin taiteilema kuvitus, jota tosin ei paljon ollut, mutta se toi jotenkin Bobin olemuksen entistä lähemmäs lukijaa. Itse olisin ehkä toivonut mieluumin valokuvakuvitusta, vaikka ihan ymmärrettävästi ei kaksikon katuelämästä varmaan paljon kuvamateriaalia ole.
 
Yksi asia kuitenkin tässä kirjassa häiritsi ihan tajuttoman paljon. Kiinnitin siihen huomiota jo edellisessä teoksessa, mutta siinä asia ei häirinnyt niin paljon, sillä tiesin teokselle olevan jatko-osan. Kyseessä on siis tapa, jolla Bowen kirjoittaa Bobista usein menneessä aikamuodossa. Minulle tuli siitä jatkuvasti sellainen tunne, että "mitä, onko Bob kuollut?!?". Se häiritsi oikeasti todella paljon, sillä ajatus Bobin poismenosta tuntui sietämättömältä. Onneksi näin ei ollut, mutta miksi oi miksi sitten kirjoittaa menneessä aikamuodossa. En minä ainakaan kirjoita tai puhu kissoistani menneessä aikamuodossa, kun kaikki kolme ovat kerran elossa edelleen. Imperfekti on tietysti ihan oikea aikamuoto, jos todella on kyse menneestä tavasta tai tapahtumasta, mutta yleisesti ottaen aikamuodon vaihtelu ei tässä vaan toimi. Teoksen tunnelma oli muutenkin välillä jotenkin haikea, ihan kuin Bowen olisi kirjoittanut muistoteosta edesmenneelle kissalleen.
 
Kuten sanottu, tähän tarinaan pystyi kyllä uppoutumaan, mutta tunnelman ajoittainen haikeus kuitenkin hieman himmensi lukunautintoani. Jos näitä Bob-kirjoja tulee lisää, niin minä tosiaankin toivon, että häiritsevä imperfektimuotoisuus on silloin menneen talven lumia.
 
♠♠♠

2 kommenttia:

  1. Luin ensimmäisen Bobin tarinan, mutta en jatkanut. Minusta on hienoa, että Bob on edesauttanut Jamesin selviytymistä. En vain uskaltanut lukea.Tuo ajan rajallisuus on niin surullista, kun sen tietää. Ehkä oma taustani tekee tuon, sillä rakastan punaisia kissoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Punaiset kissat on ihania, itellänikin oli joskus sellainen. :') Minäkin nyt ehkä jälkeenpäin ajattelen, että olisi kannattanut jättää lukematta. Bob on ilmeisesti edelleen elossa, mutta kirjan tunnelma oli tosiaan välillä niin haikea, että jäi turhan ristiriitainen fiilis tästä kirjasta.

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.