perjantai 9. toukokuuta 2014

Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
522 s., Teos 2013
graafinen suunnittelu: Camilla Pentti

Löysin vihdoinkin aikaa tarttua Riikka Pelon menestykseksi nousseeseen ja Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jokapäiväinen elämämme -teokseen, joka on minun mittapuullani aikamoinen tiiliskivi. Sain tämän vanhemmiltani joululahjaksi aivan kuten olin toivonutkin, joten tuntui hieman ikävältä jättää tämä odottelemaan moneksi kuukaudeksi lukuvuoroaan. Parempi kuitenkin lukea ajan kanssa ja ajatuksella kuin kiireessä ja hätiköiden.

Koen jotenkin hirveän vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Tässä tapahtuu niin paljon, lukija saa koko ajan uutta pohdittavaa ja henkilöiden tunnetilat tulevat todella lähelle, että en oikein tiedä mitä sanoisin. En tiedä mistä aloittaisin kuvaamaan kokemuksiani tästä kirjasta, kun on monta asiaa, jotka haluaisi sanoa ja silti ei tiedä miten. Jokapäiväinen elämämme oli minulle hyvin vahva lukukokemus, vaikka en kokenutkaan tätä kovinkaan henkeäsalpaavaksi tai huikaisevaksi kirjaksi.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen Alja-tyttärestään. Teos sijoittuu kahteen aikaan, vuosiin 1923 sekä 1939 ja 1941. Kerronta on moniäänistä kuvaten asioita vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmista, mikä antaa teokselle syvyyttä ja perspektiiviä. Yleisesti ottaen minua useimmiten epäilyttää moniääniset romaanit, mutta tässä kerrontaratkaisu on onnistunut ja toimiva.

Tarinan keskiössä on pitkälti äidin ja tyttären välit, se miten he kokevat toisensa ja aina kerta toisensa jälkeen ajautuvat toisistaan erilleen. Kummallakin tuntuu olevan ylpeytensä ja he kimmahtavat toisiinsa nopeasti, mutta samalla heillä on yhteys, joka sitoo heidät kaikkia näkyviä siteitä vahvemmin toisiinsa. On menneisyys, jonka tapahtumat repivät railon heidän välilleen. On vaiettuja asioita, joista ei osata puhua: vuosien painolasti, joka painaa heidän jokapäivästä elämäänsä. Ja kaikkien vaatimusten, ilkeiden sanojen ja turhautumien alla on kuitenkin se kaikkein suurin: rakkaus. Sellaisena tarina minulle välittyi, vaikka tulkintoja äidin ja tyttären väleistä on varmasti monenlaisia.

Tarinan keskiössä on myös jo valmiiksi paloiksi jaetun perheen loppullinen tuhoutuminen Stalinin terrorin jaloissa. Se osoittaa miten kovan hinnan ihminen tai kokonainen perhe voi joutua maksamaan menneisyyden valinnoista ja lojaaliudesta, kun oikeudenmukaisuus loppuu ja yksittäinen ihminen sanelee mikä on oikein tai väärin. Kun Alja, Ariadna, pakotetaan tunnustamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut, nousi ainakin minun ihoni kananlihalle: miten vahvasti Pelo kuvaakaan tuota hetkeä, sitä miten ihmisestä puristetaan halutunlainen totuus vaikka millä keinoin.

Pelo kirjoittaa sujuvaa kieltä, mutta jotenkin teos jäi siitä huolimatta mielestäni latteaksi. Henkilöiden tunnetilat tulevat usein lähelle lukijaa, mutta toisaalta he ovat jotenkin eleettömiä, ihan kuin heidät kaikki olisi isketty lasipallon sisään ja lukija tarkastelisi heitä jostain ulkopuolelta, katsoisi heidän pyristelyään ahdistuneena ja samalla toivorikkaana. Koin vaikeaksi päästä lähelle hahmoja itsejään, vaikka heidän tunteensa välittyivätkin tehokkaasti. Samaten muutama kohtaus oli todella käsinkosketeltavasti kuvattu, mutta se ei pelasta muuten eleetöntä kokonaiskuvaa. Lisäksi teoksen tunnelmassa on jotakin pysähtynyttä, joka tuo minulle mieleen venäläiset klassikkoteokset. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta mielestäni teoksen tapahtumat olisivat kaivanneet hieman enemmän kiihkoa ja rytmiä.

Kokonaisuutena Jokapäiväinen elämämme on toimiva kirja, hyvin rehellinen ja ajatuksia herättävä. Ymmärrän kyllä miksi tätä teosta on kehuttu paljon, mutta en voi täysin liittyä ylistyslauluun, sillä mielestäni kaikki palaset eivät loksahtaneet kohdilleen. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

♠♠♠♠

12 kommenttia:

  1. Hmmm minäkin sain tämän joululahjaksi sitä pyydettyäni, mutta niin vaan on edelleen lukematta, voivoi. Kiinnostaisi kuitenkin kovasti ja tekstisi jälkeen vielä enemmän, ennen joulua viimeistään tämä on luettava ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan kuulostaa hyvältä tavoitteelta, voi sitten hyvällä omallatunnolla pyytää uuden kirjan taas joululahjaksi! ;)

      Poista
  2. Pidin valtavasti kirjan runoista. Runot olivatkin vahvasti kirjassa esillä. Yksi teema oli äidin ja tyttären suhde. Lisäksi molemmat rakstivat ns. vääriä miehiä. Kirjassa on sulattelemista sen runsauden vuoksi. Ehkä olisin tiivistänyt tai jättänyt jotain pois. Aljan kohtalo vankileirillä oli kamala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä ajatellutkaan lukiessani tuota, että sekä Marina että Alja olisivat rakastaneet vääriä miehiä! Mielenkiintoinen ajatus kyllä kieltämättä, kun sitä itsekin alkaa tarkemmin pohtimaan. Tässä teoksessa todellakin on sulattelemista ja uusia huomioitakin tuntuu putkahtavan esiin!

      Poista
  3. Olen kanssasi hyvin samaa mieltä kirjasta. Ymmärrän kyllä kirjan arvon ja sen saaman suitsutuksen, mutta minä en aivan täysin syttynyt. Ehkä ajankohtakin oli hieman väärä minulle: aivan pienen vauvan äitinä jotkut kirjan tapahtumat olivat minulle liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan varmasti osa tapahtumista oli tilanteessasi liikaa, kun oletettavasti samat jutut olivat liikaa myös minulle eikä minulla ole lapsia. Huh, voin kuvitella miten voimakkailta ne sinusta tuntuivat! Teoksessa on tosiaan tällaisia kohtia, jotka räväyttävät, mutta eleetön kokonaisuus tästä kuitenkin kaiken kaikkiaan muodostuu.

      Poista
  4. Minulle kirja tuli melkein osaksi hengistystä. Mielestäni se oli kaukana eleettömästä, se oli suorastaan raastavan todellinen ja kauniisti kirjoitettu. Kirjan tapahtumat olivat todellakin melkein liikaa koettavaksi, ja kun ajatteli, että joku on oikeasti elänyt tuollaiset kohtalot, joita Neuvostoliitossa elettiin, kirja tuli aivan liki. Luulen, että kirja tosiaan vaatii sulattelemista - itse luin sen hitaasti, joten lauseet pääsivät vaikuttamaan syvästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luin tätä pitkään ja hartaasti, vailla kiirettä. Tämä tosiaan on juuri sellainen kirja, että tätä ei hetkessä lueta ja sitten unohdeta, vaan olen varma, että tästä jää minulle syvä muistijälki.

      On mielenkiintoista miten eri tavoin ihmiset voivat saman kirjan kokea. Minua järkytti ja ahdisti päähenkilöiden elämän kulku etenkin vuoden 1939 kuvauksissa ja sen jälkeen, mutta jotenkin nekin jäivät osittain ulkokohtaisiksi. Hienoa, että sinä sait tästä noin huikean lukukokemuksen! :)

      Poista
  5. Minullekin kävi kuten Elinalle tätä lukiessa, kirja tuli niin liki. Aion lukea joskus uudestaankin koska sisältö on niin runsas kaikessa kauneudessaan, että toiseltakin lukukerralta löytyy varmasti jotain uutta vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskoisin, että toisella lukukerralla tästä saisi vielä jotain uutta irti ja ehkä eri tavalla kuin nyt ensimmäisellä kerralla. Ihan pian en kuitenkaan aio tämän pariin palata, mutta uskoisin, että se aika koittaa vielä joskus.

      Poista
  6. Minä ymmärrän kyllä miksi tätä kirjaa pidetään niin hienona, mutta minut tämä kyllä jätti melko kylmäksi. :D Ihmiset ovat kokeneet tämän kirjan hyvin monin tavoin. Tuumailin että joskus vanhempana kun olen oikeasti aikuinen tämä kirja voisi upota paremmin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että olet rohkeasti tuota mieltä ja tuot sen ilmi! Minkäs sille voi, että joku kirja ei sytytä: eikä siinä välttämättä ole "oikealla aikuisuudella" mitään tekemistä. :D

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.