maanantai 9. kesäkuuta 2014

Iso

Pekka Hiltunen: Iso
414 s., WSOY 2013

Pekka Hiltusen lihavuutta ja yhteiskunnan suhtautumista ylipainoon käsittelevä romaani Iso saavutti nopeasti suosiota ja sai mielestäni runsaasti huomiota niin blogeissa kuin muissakin medioissa. Isoa kehuttiin muun muassa siitä,  miten se nostaa vaietun asian esiin rohkeasti. Hiltunen on romaanillaan todellakin painavalla asialla, jos sellaista vertausta tässä on sopivaa käyttää. Isossa on isosti asiaa ja romaani vaatii sulattelemista, mutta jotenkin siltikin tämä jätti minut hieman kylmäksi.

Ison päähenkilö on 37-vuotias Anni Kantto, mitoiltaan 168 cm ja 138 kg. Anni tituleeraa itseään toisineläjäksi, hän ei edes aio laihduttaa. Hän päättää nousta läskihysteriaa vastaan ja näyttää, että myös lihava voi olla terve ihminen. Elämässään monia pettymyksiä ja koostaan johtuvaa vähättelyä kokemaan joutunut nainen antaa ikään kuin kasvot kaikille niille, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa. Sillä surullista kyllä, moni Annin kokema asia on ihan totisinta totta.

En oikeastaan osaa eritellä mitään tarkkaa syytä sille, miksi Iso jätti minut jokseenkin kylmäksi. Ehkä siksi, että moni Isossa lihavuudesta tai lihavuuteen liittyen esitetty asia oli minulle jo tuttu. Ajatus siitä, että lihavakin voi olla terve ja onnellinen, oli täysin päivänselvä. Tämä romaani ei antanut minulle mitään uutta ja ihmeellistä ajateltavaa. En ole itsekään mikään pieni ihminen (enkä kyllä suuren suurikaan), mutta olen laihtunut noin 20 kiloa siitä, mitä enimmilläni olen painanut. Minulla on kokemusta isoudesta. En ole oikeastaan koskaan joutunut kohtaamaan nimittelyä ja sitä vähäistäkään en kokenut mitenkään erityisen pahasti, sillä koin olevani sellaisen yläpuolella. En kokenut alemmuutta ulkonäköni suhteen kuin ehkä hetkittäin, hyvin ohimenevästi. Ehkä juuri siksi Iso jäi minulle etäiseksi, sillä en kyennyt ymmärtämään kaikkia Annin tuntemuksia oman ajatusmaailmani valossa.

Voisin kirjoittaa omasta ylipainohistoriastani paljonkin, mutta jätän sen nyt väliin. Sen sijaan haluan keskittyä tähän kirjaan, jonka erinomaisuutta en kykene näkemään. Tämä on eittämättä sujuvasti kirjoitettu teos, joka paikoin naurattikin ihan todella. Hiltunen taitaa mustan huumorin, osaa heittää vakavan aiheen hieman letkeäksi välillä, jottei teos muutu liian paatokselliseksi. Teoksessa oli kuitenkin todella paljon faktatietoa ja perustelua siitä, miten lihavakin voi olla terve tai että miten väärin ja armottomasti ihmisiä joskus kohdellaan. Ehkä minua hieman häiritsi se, miksi piti perustella niin tarkkaan: tietenkin lihava voi olla terve ja se siitä, tietenkin on väärin arvottaa ihmisiä ulkonäön perusteella, mutta ihmiset osaavat olla armottomia.

Kuten huomaatte, Iso herätti kyllä ajatuksia, sillä juttua minulla piisaisi tästä vaikka millä mitalla. En kiistä, etteikö Hiltunen olisi tässä tärkeällä asialla, herättämässä keskustelua tasaveroisuuden nimissä, mutta ehkä hieman pienemmässäkin mittakaavassa (anteeksi ontuva vertaus) Hiltunen olisi saanut kuvattua saman asian ja paljon tehokkaammin. Teoksesta kuitenkin näkyy, että Hiltunen on todellakin perehtynyt tosielämän kokemuksiin aiheesta, minkä hän mainitsee myös kiitoksissaan. Tästä Hiltunen ansaitsee plussaa. Mutta en tiedä, Iso ei vain ollut minun kirjani.
♠♠♠

8 kommenttia:

  1. En ole lukenut Isoa, mutta olipa kivaa lukea mielenkiintoista pohdintaasi teoksesta.

    VastaaPoista
  2. Minustakin kirja kärsi asioiden toistosta, vaikka muuten kirjasta pidinkin. Minullekin on ollut selvää, että laiha voi olla sairas ja lihava terve, mutta oli hienoa, että kirja toi sen kuitenkin vielä julki. Ihmisiä luokitellaan yhä ulkonäön perusteella, joten asian tolkuttaminen ei tee pahaa. Tai sitten ihmiset tietävät asian mutta haluavat ummistaa siltä silmänsä ja asettua lihavan yläpuolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei asian tolkuttaminen todellakaan tee pahaa, mutta toisaalta kirjallisuuden ulkopuolelle jää moni ihminen, joka ei lue. Ja ei-lukeva ihminen ei lue myöskään kirja-arvosteluita tai kirjallisuutta käsitteleviä juttuja, joten mielestäni tämä suoranainen "tolkuttaminen" kannattaisi jättää jonnekin muualle kuin kirjan kansien sisään, niin lukukokemus olisi paljon parempi. :)

      Tuo on kyllä totta, että todella moni haluaa asettua lihavan yläpuolelle. Ehkä se johtuu siitä, että lihavuus on usein ainoa asia ulkonäössä, jolle ihminen itse voi periaatteessa jotain tehdä (tietysti sairaudet jne lihavuuden taustalla ovat oma lukunsa), kun taas vinot hampaat tai ulkonevat korvat ovat mahdottomampia muuttaa. Epäreilua.

      Poista
  3. Mitä olen kirjaa kirjastossa selannut, niin voisin uskoa olevan samaa mieltä kanssasi. Eniten minua kyllä häiritsi kirjassa sen kieli, joka oli sellaista, jota en yleensä tykkää lukea. (sellaista toistavaa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiltusen teksti oli mielestäni kyllä sujuvaa toistavuudesta huolimatta, sillä suurin ongelma oli mielestäni sisällön toistuvuus eikä niinkään lauserakenteellinen yksipuolisuus. :)

      Poista
  4. Minusta tässä on tärkeä aihe, mutta minullekaan kirja ei noussut sen suuremmaksi teokseksi. Minusta samaa ideaa vain pyöriteltiin ja toisteltiin, eikä muille näkökulmille jätetty tilaa. Esimerkiksi lihava voi olla terve ja se on totta. Mutta kirja tuntui sulkevan silmänsä toiselta puolelta. Esimerkiksi on lihavia, jotka eivät kokonsa vuoksi voi liikkua. Harmitti kirjan mustavalkoisuus, koska se söi vähän uskottavuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mustavalkoisuus on kyllä totta, tässä kirjassa luotiin jotenkin auvoinen kuva lihavuudesta, vaikka jotkut ihmiset ihan todella kärsivät siitä muutenkin kuin henkisesti (ulkopuolinen paine jne).

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.