Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika

224 s., WSOY 2018

alkup. Silverpojken, 2014

suom. Pekka Marjamäki

kansi: Sami Saramäki

 

Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.

 

Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.

 

Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.

 

Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.

 

Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 

 

♠♠♠½