Perhosen varjo

Mila Teräs: Perhosen varjo

252 s., Otava 2012

Minua kohtasi viimeksi kirjastossa iloinen yllätys, sillä hyllystä "pitkällään" ollut teos herätti huomioni ja pitelin käsissäni Mila Teräksen uutta nuorten(aikuisen)kirjaa, jonka ilmestymisestä minulla ei ollut ollut mitään tietoa. Kaikkien aikojen suosikkinuortenkirjani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on kohdannut haastajansa ja vieläpä saman kirjailijan tuotannosta!

Perhosen varjo kertoo kohta 14 vuotta täyttävästä Linneasta, joka saa isoäidiltään kutsun tulla kesälomavierailulle Usvalan kartanoon. Koska kotiolot kaupungissa eivät ole Linnean mielestä mitenkään mieltä ylentävät, tyttö päättää lähteä äitinsä epäröinnistä huolimatta. Usvalassa suvun salaisuudet herättävät kysymyksiä ja kylillä puhutaan heidän suvustaan. Siitä huolimatta tyttö viihtyy ja saa ystäviäkin. Lopussa tunnelma tihenee entisestään ja salaisuuksien verho raottuu.

Pidin kovasti tässä teoksessa sen mainiosti punotusta salaperäisestä tunnelmasta, johon linkittyy aimo annos luonnonmystiikkaa ja luonnon kauneuden kuvausta. Kukkien tuoksun ja luonnon raikkaan vihreyden pystyy suorastaan aistimaan siinä luonnontilaisessa kartanomiljöössä, johon Teräs lukijansa kuljettaa. Vaikka yleensä moitinkin teosten henkilöiden nimiä tekotaiteellisiksi, jos ne ovat kaikki hyvin erikoisia, niin tähän teokseen kukista ja luonnosta ammennetut nimet sopivat hyvin.

Pidin tässä teoksessa myös siitä, että historia ja menneet uskomukset ovat mukana koko ajan, sillä se tuo teokseen uutta ulottuvuutta ja tihentää tunnelmaa koko ajan pala palalta. Mielenkiintoinen lisä juoneen on harvinaisen perhosen jatkuva ilmestyminen Linnean läheisyyteen, se toimii myös viestinä siitä, että tytössä on jotakin poikkeuslaatuista. Teräs onnistuu pitämään lukijan otteessaan läpi koko kirjan ja tämän voisi lukea vaikka yhdeltä istumalta, niin hyvä se on.

Mutta kuten lähes aina, löysin tästäkin teoksesta heikkouksia, jotka rikkovat muuten niin ehyttä kokonaisuutta. Linnealla on syömishäiriö, pakkomielle laihuudesta ja syömättömyydestä, halu olla "keijunkevyt". Itse en ole koskaan oikein voinut ymmärtää sitä miten jonkun minäkuva järkkyy niin pahasti, että hän ei näe itseään oikeasti sellaisena kuin on, joten Linnean epätoivoinen pyristely jotenkin ärsytti minua. Totta kai se on vakava asia, mutta jotenkin se ei sovi tähän teokseen, vaikka pohjateema onkin selkeä: tyttö ei tiedä kuka on ja mihin kuuluu. Jotenkin Linnea vain olisi ollut uskottavampi hyvän ruokahalun omaavana terveenä tyttönä, sillä tässä teoksessa on mystisyyttä pitämään mielenkiinto yllä ilman tytön itsensäetsintääkin. Siitä siis hieman miinusta arvosanaan.

Kiitosta täytyy antaa myös kannen suunnittelijalle, kuka hän sitten ikinä onkaan. Kansi liittyy kirjan sisältöön ja antaa viitteitä siitä, se on kaunis ja houkutteleva kaikessa vihreydessään. Ihmettelen kyllä miksi kannen suunnittelijaa ei ole teoksessa mainittu eikä muutenkaan tämä teos ole saanut medianäkyvyyttä, vaikka jo pelkkä kaunis kansi Teräksen kirjoittajantaitojen ohella oikeuttaisi siihen.

♠♠♠♠♠-

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

141 s., Siltala 2012

Aki Ollikaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneestä esikoisteoksesta Nälkävuosi on kirjoitettu paljon niin mediassa kuin täällä blogeissakin. Jokainen palaute jonka olen siitä lukenut, on ollut positiivista, joten lienee sanomattakin selvää, että odotin tämän kirjan lukemista todella. Luettuani sen en oikein tiedä mitä sanoa, sillä niin vahva maku siitä jäi jäljelle kansien sulkemisen jälkeenkin.

Nälkävuosi kuljettaa lukijansa kauhean nälänhädän ja kulkutautien runtelemaan vuoteen 1867, jolloin kunnon kesä jäi tulematta ja ihmisiltä loppui leipä ja muukin ruoka. Ollikainen kirjoittaa vahvasti, kuvastaa arjen raadollisuutta ja valintojen tekemisen ehdottomuutta: syö mitä saat, lähde vielä kun voit, aja omiesi etua. Ruoan perässä matkaavien ihmisten kannoilla kulkee kulkutauti, tyyfus, joka niittää viljaansa nälän runtelemien ja heikoiksi muuttuneiden ihmisten keskuudessa. Tuolloin moni perhe hajosi palasiksi ja ihmiset kuolivat nimettöminä ja painuivat unholaan. Kirjan loppu on hyvin yllättävä, elämänmyönteinen. On hienoa, että kirjailija luo uskoa tulevaisuuteen kirjoitettuaan ensin kurjuudesta ja epätoivosta.

Tämä kirja laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja arvostamaan ihan uudella tavalla tätä yhteiskuntaa, jossa nyt elämme. Ketään ei jätetä tyystin yksin ja kaikista pidetään huolta, jos siihen on tarvetta. Tuo kyseinen nälkävuosi on minulle tuttu jo entuudestaan Hovimäki-televisiosarjan kolmannelta tuotantokaudelta ja neljännestä kirjasta, mutta mielestäni Ollikainen kuvaa vieläkin vakuuttavammin sitä kurjuutta ja häikäilemöttämyyttä, mikä tuolloin pääsi valloilleen. Ollikainen on taitava sanankäyttäjä ja hän tuo rohkeasti esille ihmismielen synkimpiä puolia toivottomuuden puhjetessa kukkaansa.

Ollikaisen teos laittoi minut myös ajattelemaan kaiken katoavaisuutta, asiaa jonka pohtimisen mieluusti sivuuttaisin: miten ensin unohdetaan ihmisen ulkonäkö, ääni ja ilmeet, sitten luonne ja lopuksi on jäljellä enää nimi. Ja kun kaikki muutkin ovat poissa, tuolla nimellä ei ole enää mitään merkitystä, se on vain tyhjä sana, unohdettu rivi sukupuun lehdillä, kirjoissa ja kansissa.

Minä koen vahvasti, että tällä kirjalla on sanoma tai jopa useampi. Yksi niistä on ainakin se, että pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Nykyäänkin maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät nälkää. Toinen sanoma voisi olla se, että aina kaikki lopulta kääntyy paremmaksi.

Mielestäni alussa kerronta oli sen verran sekavaa ja polveilevaa, että en voi antaa tälle kirjalle täysiä pisteitä. Samoin tietty aitous puuttui välillä, vaikka en osaa sitä sen tarkemmin kuvailla. Koruttomuus ja tietynlainen kerronnallinen kylmyys myös hieman laskee pisteitä. Kuitenkin Ollikainen luo lyhyessä sivumäärässä niin vahvoja tunnelmia ja tapahtumia ja ajattelemisen aihetta, että lähelle hän yltää ehdottomasti.

♠♠♠♠

Alakurtin tie

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

322 s., WSOY 2010

Olen lukenut Reino Lehväslaiholta aikaisemmin kaksi teosta, Lottien sota ja Rintamalotat, joista olen molemmista pitänyt kovasti. Siitä syystä laitoin TBR100-listalleni myös Lehväslaihon toisenlaisen teoksen, koska halusin tietää pitäisinkö yhtä paljon hänen kirjoittamastaan "todellisesta sotakertomuksesta" kuin lottakirjoista. En pitänyt, mutta ei tämä kumminkaan huono lukukokemus ollut.

Alakurtin tie kertoo jatkosodan kolmannesta syksystä jolloin luutnantti Männyn toinen sissikomppania käsketään sadan miehen voimin venäläisten selustaan tuhoamaan huoltotukikohta ja autokolonna. Sota selustassa huollon ulottumattomissa on kovaa ja vaativaa hommaa eikä menetyksiltä vältytä, kun venäläiset lähtevät takaa-ajoon omalle puolelleen palaavien suomalaississien perään.

Lehväslaiho kirjoittaa aidosti ja heti tulee tuntuma, että tämä mies tietää mistä kirjoittaa. Silti tietyt kerronnalliset seikat häiritsivät minua jonkin verran: koko ajan "kustiin makuulta", piereskeltiin ja hajusta tunnistettiin missä venäläiset liikkuvat kuin myös venäläiset pääsivät jäljille hajun perusteella. Okei joo kyllä hygienia oli varmasti aika olematonta, mutta jatkuva saman asian toistuminen on kyllä jokseenkin epäuskottavaa. Samoin en pitänyt siitä, että esimerkiksi henkilöhahmot jäivät pitkälti vain nimiksi eikä heidän nahkoihinsa menty oikein sisälle asti: jotain pintapuolista kerrottiin, vaikkakin kyllä nämä päähenkilöt saivatkin hieman suurempaa huomiota.

Minuun iski välillä epätoivo tätä teosta lukiessani, tai ehkä voisi paremminkin sanoa jännitys: pääsevätkö sissit takaisin omalla puolelle, hyökkäävätkö venäläiset vielä ja kuinka kauan he vielä joutuvat tekemään koukkauksia soilla ja metsissä. Siinä mielessä Lehväslaiho kyllä onnistuu tihentämään tunnelmaa koko ajan ja tempaa lukijansa mukaan tarinaan. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea oikein kokonainen romaani sissien sodasta, koska siitä ei kirjoiteta läheskään niin paljon kuin tavallisten rintamamiesten sotataipaleista. Uskottavuutta löytyy, vaikkakin näin maallikkona en oikein aina osannut hahmottaa esimerkiksi matkoja joita miehet kulkivat tai aseistuksen painoa (jos lueteltiin vaikkapa mitä aseita heidän piti kantaa mukanaan). Ehkä uskottavuus siis viedään liiankin pitkälle, jos jotain menee lukijalta yli hilseen tekstin eräänlaisen pikkutarkkuuden takia.

♠♠♠½

Koiramäen Martta ja tiernapojat

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja tiernapojat

32 s., Otava 2007

1.p. 2000

Olen lukenut miltei joka vuosi tämän ihastuttavan Mauri Kunnaksen jouluperinteitä kunnioittavan Koiramäen Martta ja tiernapojat -kuvakirjan, mutta aina vain se jaksaa ilahduttaa ja herättää mielenkiintoa. Kunnasmaisen letkeä ja samalla pikkutarkka kuvitus vetoaa tässäkin.

Koiramäen Martta on päässyt äitinsä mukaan kaupunkiin, jolloin täti vie vieraansa torille katsomaan tiernapoikien esitystä. Mukana on pienissä roolissa toinen toistaan huvittavampia hahmoja: Kröönperin kukko, Remuliinin pappa ja Hilanterin pikkupossu. Suurin rooli on kuitenkin tiernapojilla, joissa Martan serkkukin on mukana Mänkkinä eli Tiernajussina.

Mielestäni tällä teoksella on muutakin arvoa kuin pelkästään viihdyttävää. Se toimii niin lapsille kuin aikuisillekin ikkunana menneeseen aikaan ja jo lähes kadonneisiin perinteisiin miljöönään entisaikojen Porvoo. On hienoa, että Kunnas tahtoo kirjallisuudessaan vaalia perinteitä ja nostaa ne myös nuorimpien sukupolvien tietoisuuteen. 

Minulle tiernapojat ovat vieras asia enkä muista edes koulun joulujuhlassa milloinkaan kyseistä esitystä nähneeni. Kunnaksen teoksessa on lopussa hyvä selonteko tiernapoikahistoriasta sekä tiernapoikien laulut ja vuorosanat kronologisesti järjestyksessä. Tulee tunne, että kirjailija todella on halunnut opastaa lukijansa tiernapoikien matkaan, kun tällainenkin seikka on otettu huomioon. Hyvää on myös se, että Kunnas on ottanut huumorin mukaan ja käsittelee aihetta lyhyesti mutta kiinnostavasti, jolloin perheen pienimmätkin malttavat kuunnella. On tämä niin hieno teos monelta eri kantilta, että pakko antaa täydet pisteet.

♠♠♠♠♠

Koiramäen Martan ja tiernapoikien siivittämänä toivotan lukijoilleni oikein rentouttavaa ja mukavaa joulua!

Lukemattomat kirjailijat -haaste

Riina Riinan kirjapinot -blogista laittoi ilmoille mielenkiintoisen haasteen Lukemattomat kirjailijat. Itselläni on mielessä aika paljon kirjailijoita, joihin pitäisi joskus tutustua: tässäpä on siis tulevalle kirjastonhoitajalle hyvä syy laajentaa repertuaaria. Aikaa haasteen suorittamiseen on koko vuosi 2013. Lisätietoa löydät Riinan blogista, klik!

Riina kirjoittaa aikovansa lukea 12 teosta, mutta kuusikin riittää. Aion kuitenkin pyrkiä samaan kuin haasteen äitikin, sillä haluan haasteen inspiroimana todella tutustua uusiin kirjailijoihin. Tunnen oikeastaan melko heikosti ulkomaisia kirjailijoita, jos verrataan kotimaisiin kirjailijoihin, joten yritän valita ainakin puolet luettavista ulkomailta. Melko varmasti myös hyödynnän TBR100 -listaani, jolla onkin suhteellisen paljon aikaisemmin lukemattomia kirjailijoita. Jos jollakulla on mielessä jokin kirjailija, johon kannattaisi ehdottomasti tutustua, niin vinkatkaa ihmeessä. :)

Ps. aion ottaa ensi vuonna osaa myös Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen. Lisätietoa siitä löytyy Järjellä ja tunteella -blogista, naps!

Sotamorsian

Mauri Paasilinna: Sotamorsian

384 s., Gummerus 2004

Törmäsin kerran jossakin blogissa päivityksen, jossa oli arviot koko tästä Mauri Paasilinnan sarjasta, jonka Sotamorsian aloittaa. En pysyt enää parhaalla pääkopan kovalevyn tarkistamisellakaan muistamaan mikä blogi oli kyseessä, mutta joka tapauksessa kyseisen postauksen kautta kiinnostuin näistä kirjoista. Sitten unohdin koko sarjan ja törmäsin niihin sattumalta kirjastossa ja lainasin ekan osan, mutta nyt tiedän kyllä lukevani vielä muutkin osat. Jos joku tunnistaa itsensä kiinnostukseni herättäneen postauksen kirjoittaneeksi, niin kommentoi toki. :)

Sotamorsian sijoittuu jatkosodan aikaan Rovaniemelle, jonne alkaa saapua saksalaisia sotilaita sankoin joukoin. Jotkut alkavat jo povata sodan puhkeamista, mikä sitten todella tapahtuukin. Päähenkilöinä nähdään paikkakuntalainen ylioppilas Eila Leppänen sekä hänen sulhasensa, kuorma-autonkuljettaja Veikko Valkama. Sodan syttyessä Veikko lähtee rintamalle ja Eila jää kotiin päästen töihin saksalaisten esikuntaan. Siellä häneen kiinnittää huomiota eräs saksalainen upseeri.

Tämä teos on kuvaus siitä millaisten ristiriitaisten tunteiden parissa niin kotirintamalla oleva Eila kuin sotatantereella taisteleva Veikkokin painiskelee. Mauri Paasilinna kuvaa hienosti erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia erilaisilta kanteilta, hänellä on taito laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja samalla hän tuo hahmojensa tuntemukset hyvin lähelle lukijaa. Pidin tässä teoksessa myös siitä, että Paasilinna on istuttanut Veikon hahmoon ajatuksen siitä, että vihollinenkin on kuitenkin vain ihminen, jolla on toiveita, tulevaisuudensuunnitelmia ja unelmia. Paasilinna kirjoittaa rehellisesti ja välillä jopa hämmästyttää lukijansa suoruudellaan, vaikka toki täytyy muistaa kyseessä olevan kaunokirjallinen teos.

Aluksi kirjan lukeminen eteni kuin täi tervassa konsanaan, mutta pääsin kuitenkin kiinni hahmoihin ja annoin tarinan viedä. Välillä juoni hieman töksähti mielestäni tai jokin asia meni vähän ohi ja tajusin sen vasta asian tullessa uudelleen esille. En tiedä ärsyttikö tai haittasiko se minua, mutta ihmettelin aina suuresti miten en heti sitä hoksannut: vaikka ei sitä kyllä aina suoraan sanottukaan.

Myös henkilöhahmot herättivät minussa tunteita. Tunsin jonkinlaista myötätuntoa Veikkoa kohtaan ja inhosin Eilaa. Oikeasti minulle yhtäkkiä selvisi millainen nirppanokka ja hienohelma hän muka oli, vaikka ei oikeasti ollut yhtään muita parempi tai kummempi. Samoin niskavillani nousivat pystyyn, kun Eila tavallaan käänsi selkänsä ystävälleen hädän hetkellä, mokomakin! Samoin Eilan isä Eino oli ärsyttävä kiihkoilija ja hänellä oli omituisia kylmääviä ajatuksia ihmisten sulkemisesta leireille natsisaksan mallin mukaan. Hyhhyi. Eilan Aili-äiti sen sijaan keräsi sympatiani ja toivoinkin hänen vielä oikein kunnolla ärähtävän miehelleen ja näyttävän kuka on kuka. Voisin ruotia hahmoja enemmänkin, mutta taidan jättää sen tekemättä, ettei kukaan spoilaannu.

Onnistunut teos siis, nostatti tunteita ja piti mielenkiinnon yllä. Seuraavat osat lukuun vaan.

♠♠♠♠