Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

 

***

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

308 s., WSOY 2002, 14. p.

alkup. Emily of New Moon 1923

suom. I.K. Inha

1. suomenkielinen painos 1928

 

Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.

 

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.

 

Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.

 

Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.

 

Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.

 

Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.

 

 

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

159 s., Into 2014

alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014

suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

99 s., Otava 1981

1.p. 1923

kansi: Petteri Antikainen

 

Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.

 

Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.

 

On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.

 

Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä

189 s., Kustannus-Mäkelä 2017

kansi: Tanja Mitchell

 

Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.

 

Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.

 

Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

Naistenviikolla: Akat

Markku Hattula: Akat

191 s., Maahenki 2013

kuvat: Baker Youssof

 

Naistenviikon hengessä ryhdyin pitkästä aikaa lukemaan novelleja. Markku Hattulan novellikokoelma Akat sopii erinomaisesti naistenviikolle tai akkaanviikolle, kuten meilläpäin tavataan sanoa. Tästä teoksesta löytyy parikymmentä lyhyttä novellia erilaisista naisista erilaisissa tilanteissa.

 

Hattulan novellit on nimetty aina päähenkilönsä mukaan. Löytyy Marttaa, Orvokkia, Kielokaarinaa, Iitaa ja Lempiä. Osa novelleista sijoittuu 2000-luvun puolelle, osa taas muutaman vuosikymmen taakse aina sotavuosiin saakka. Novellien naiset ovat sisukkaita, määrätietoisia, ilkeitä, kilttejä, aivan kaikenlaisia. Silti minulle jäi päällimmäisenä mieleen ne varsinaiset riivinraudat, joiden kanssa kuka tahansa olisi helisemässä. Baker Youssofin karikatyyrikuvat antavat novellien naisille kasvot, jotka ruokkivat vielä lisää mielikuvaa siitä, että aikamoisia hapannaamoja nämä kaikki naiset ovat. Itse kyllä miellän myös akka-sanan hieman ankeaksi tai negatiiviseksi, mikä osittain varmasti vaikuttaa mielikuvaan. Ehkä yhteisenä nimittäjä novellien naisille voisi olla se, että jokaista on laillaan elämä kolhaissut ja uurtanut jälkensä kasvoihin, kenelle ryppyinä ja kenelle roikkuvina suupielinä.

 

Minulle näistä novelleista vahvimpien joukossa jäi mieleen Salla. Se kertoo alkoholisoituneen miehensä jättävästä naisesta, joka miehensä ryyppyreissun aikana pakkaa omat ja lasten tavarat valmiiksi ja aikoo lähteä. Tunnelma tiheni hyvinkin jännittäväksi, kun lähdön hetki läheni: tuleeko mies kotiin ja estää kaiken vai pääseekö Salla lapsineen karkuun. Hattula onnistuu mielestäni lyhyessä tekstissä hyvin tihentämään tunnelman ahdistavuuteen asti. Mieleen jäi myös vahva Raili, joka passitti uskottoman miehensä matkoihinsa ja päätti rakentaa haaveidensa omakotitalon ihan yksin. Mihin siinä miestä tarvittaisiinkaan? Sotavuosiin sijoittuva Hannan tarina kosketti, Salmen tarina pyrki hymyilyttämään. Aika iso osa oli kuitenkin tasaista, joskin sujuvaa, luettavaa.

 

Akoissa on novelleja laidasta laitaan, ihan kuten akkojakin on monenlaisia. Aikamoinen kokoelma. Oli kiva lukea vaihteeksi novelleja.

 

♠♠♠

Naistenviikolla: Pikku Heidi

Johanna Spyri: Pikku Heidi

326 s., Perhekirjat Oy

isotekstinen

suom. ?

alkup. Heidi 1881 

 

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaastetta varten valitsin luettavaksi sveitsiläiskirja Pikku Heidin isotekstisen painoksen. Suhtauduin kyllä tähän painokseen varauksella, koska olin kuullut useiden samaan aikaan julkaistujen isotekstisen kirjojen olevan kielellisesti kömpelöitä. Vähän hassulta tuntui myös se, että kirjassa ei mainita suomentajaa eikä painovuotta. Tarina itsessään on herttainen, mutta suomennos on vanhahtava ja täynnä erilaisia kirjoitus- tai lyöntivirheitä.

 

Yhdellä kaverilla oli lapsena animaatio-vhs Pikku Heidi, josta pidin kovasti. Se oli meillä muutamaan kertaan lainallakin, sillä olin lumoutunut Alpeilla vuohien kanssa kirmailevan Heidin yksinkertaisen kotoisesta elämästä. Tietty lapsuusmuisto mielessä lähdin tätä kirjaa lukemaan ja kyllähän tässä paljon odotetun kaltaista tunnelmaa oli. Nyt aikuisena Heidi ja monet hänen puuhansa kyllä näyttäytyvät hieman lapsellisina, mutta toisaalta tarina kiltistä ja hyväsydämisestä Heidistä, jonka toiveet lopulta toteutuvat, on ihan herttainen.

 

Heidi on orpotyttö, joka saatetaan jylhänä tunnetun isoisänsä hoteisiin Sveitsin Alpeille. Isoisä, joka tunnetaan alueella Tunturisetänä, asuu majaansa korkealla vuoristossa eikä paljon muille puhele. Moni kauhisteleekin miten kukaan saattaa viedä lapsen sellaisen erakkoluonteisen ja vihaiselta vaikuttavan vanhuksen hoiviin, mutta Heidi on luonnonlapsi ja viihtyy isoisänsä luona erinomaisesti. Hän paimentaa vuohia Pekan kanssa, käy tapaamassa Pekan isoäitiä ja nauttii Alppien luonnosta. Kun Dete-täti saapuu hakemaan Heidin Frankfurtiin, ei lapsi oikein käsitä mistä on kyse. Kaupungissa Heidi vähitellen kuihtuu, sillä niin kovasti hän kaipaa isoisänsä luo Alpeille.

 

Heidin tarinassa on aineksia perinteisten tyttökirjojen tyyliin: päähenkilö on orpo, häntä liikutellaan mielivaltaisesti ihmiseltä toisen luo, hän kärsii ja riutuu, mutta lopulta asiat korjaantuvat ja hän saa suuremman onnen kuin koskaan olisi voinut odottaa. Sangen yllätyksetöntä siis, mutta silti sydäntä raastoi välillä Heidin vuoksi. Lapsella ei ollut ketään, kenelle uskoa sydämensä suuret murheet eikä kukaan kysynyt häneltä, missä hän oikeastaan haluaisi olla. Ihan kepeä kirja tämä ei siis ole.