Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

366 s., Teos & Schildts & Söderströms 2012, 3.p.

suom. Leena Vallisaari

alkup. Is 2012

Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää on juuri niin vaikuttava lukukokemus kuin odotinkin. Suhtauduin myönteisiin arvioihin hieman pelonsekaisesti, koska pelkäsin pettyväni teosta lukiessani. Niin ei kuitenkaan käynyt ja voin liittyä niiden ylistävien ihmisten sarjaan, jotka ovat tästä jo sanansa sanoneet.

En oikein tiedä mitä uutta osaisin enää tästä teoksesta sanoa, koska kaikki ylistyssanat on jo lausuttu ja kirjoitettu moneen kertaan. Jää ottaa lukijansa täysin otteeseensa, vaikka itse luinkin sitä aika hitaasti: halusin varmistaa, että mikään ei mene minulta ohi ja pääsen nauttimaan tästä hienosta lukuelämyksestä täysin siemauksin. Halusin myös rauhassa pohtia juonenkäänteitä ja viipyä vielä hetken päähenkilöiden ja upeasti kirjoitetun kirjan parissa.

Jää kertoo saaristoseurakunnan uudesta, nuoresta papista, joka saapuu perheineen karulle kirkkosaarelle intoa täynnä. Perhe rakentaa innolla tulevaisuutta ja sota on ohi, heillä on paljon suunnitelmia tulevan varalle. Pappi on seurakunnan ihastukseksi hyvä laulamaan ja pastorska oikein ehtivä naisihminen. Heidät otetaan avosylin vastaan. 

Pappilan ympärillä, niin merellä kuin maallakin, jylläävät luonnonvoimat saavat lukijan elämään mukana saaristolaisten elämässä: anna heidän saada heinät kuivina latoon, toivottavasti jää ei vielä murru alta ja murra ihmisten elämää. Juuri tuo jää oli minun mielestäni hyvin henkeäsalpaavasti kuvattu. Itse pelkään suuria vesialueita veden mahdin vuoksi enkä ole koskaan ollut meri-ihminen, etenkin jää vaikuttaa pelottavalta arvaamattomuutensa vuoksi. Koko ajan jännitti, että mitä vielä sattuukaan. Luonnon kuvaus on osuvaa, kouriintuntuvaa ja aitoa.

En halua kertoa juonesta yksityiskohtia, joita ruotisin kyllä mielelläni. Kaikki eivät ole kuitenkaan tätä vielä lukeneet, joten en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Minusta tuntuu, että jos kuvaisin juonta, minun olisi helpompi sanoa kaikki mitä tästä teoksesta ajattelen. Sanon kuitenkin, että minun mielestäni tämä on erityisesti kuvaus kahden toistaan rakastavan ihmisen avioliitosta, jota molempien velvollisuudet välillä rasittavat ja aiheuttavat kitkaa. Suurin kuitenkin on rakkaus, joka kantaa Petteriä ja Monaa heidän uudessa elämässään. Lisäksi kirja on kirjoitettu todella monisyisesti kuvaten välillä Monan ja välillä Petterin tuntoja, jolloin heidän liitostaan muodostuu ehjä kokonaiskuva.

Voisin kirjoittaa teoksen elävästä kielestä ja siitä miten onnistuneesti se tuntuu olevan suomennettu. Voisin kirjoittaa siitä miten tämä teos sai minut myötäelämään koko papin perheen elämässä ja ymmärtämään heitä kaikkia ja tuntemaan johonkin heistä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuin se kohdistuisi minuun itseeni. Voisin kirjoittaa paljon siitä miten jopa tuskallisen aito tämä teos on, miten haikeaa on päästää henkilöistä irti kansien sulkeuduttua. Jää murtautuu suoraan lukijan ihon alle ja jättää vahvan jälkitunteen. Hienoa, hienoa, hienoa!

♠♠♠♠♠

(osallistun tällä teoksella Oi maamme Suomi! -haasteeseen)