Päivi Romppainen: Surutyttö
161 s., Karas-sana 1993
kansi: Pentti Kareinen
Emännöimäni Nostalgiset nuortenkirjat -haaste starttasi syyskuun alussa ja nyt ensimmäisen haastekuukauden ollessa lopuillaan päätin, että lienee aika minunkin kunnostautua ja lähteä haastetta suorittamaan. Päivi Romppaisen Surutyttö on jäänyt mieleeni todella voimakkaana lukukokemuksena ja etenkin ensimmäinen lukukerta oli todella pysäyttävä. Luin tämän ensimmäistä kertaa toukokuussa 2005, siis ihan kuudennen luokan lopussa. Muistan, että silloin kevät oli erityisen lämmin ja menimme luokkakavereiden kanssa uimaankin jo toukokuussa. Muistan, että heitin talviturkkini siltä vuodelta samana päivänä kun luin Surutytön (loppuun). Tulin uimareissulta kotiin ja käperryin sohvalle Surutytön kanssa, ja voi miten tämä romaani minua koskettikaan! Kun suuri käänne tapahtui, itkin kuin vesiputous. Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jota lukiessani olen sillä tavalla itkenyt.
Lainasin ja luin Surutytön vielä pariinkin otteeseen tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta sitten meni vuosia palaamatta tämän teoksen pariin. Vuosien aikana jotakin oli unohtunut ja ehkä terävin kärki tarinasta tuntui tylstyneen. Mutta yhtä kaikki, viihdyin Surutytön parissa edelleen. Nyt Surutytön ja minun seuranani oli nostalgiaa.
Surutyttö kertoo 16-vuotiaasta Millasta, joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Milla on aina tottunut menettämään kaiken mihin on kiintynyt erityisen lujasti eikä hän oikeastaan odota tai toivo tulevaisuudelta mitään. Kymppiluokan keväällä ja sitä seuraavana kesänä Millan elämä kuitenkin muuttuu täydellisesti ja tyttö alkaa vähitellen vapautumaan kuorestaan. Kohtalolla on kuitenkin Millan varalle tarjolla vielä lisää iskuja, mutta nyt Milla uskaltaa tukeutua ihmisiin ympärillään.
Tässä teoksessa on paljon tunteita aina ilosta suruun. Ehkä siksi tämä tuntui teininä niin erityisen puhuttelevalta. Ja tuntuu tämä vieläkin jollakin tavalla. Kuitenkin nyt olin hieman analyyttisempi lukija ja ehkä se hieman romutti sitä tunnelmaa, joka minulle tästä kirjasta oli jäänyt. Kirjassa on myös paljon kirjoitusvirheitä, joita en ennemmin ollut huomannutkaan. Yllätyin kun tajusin, että teoksen laatu ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin. Surutyttö on kuitenkin sellainen kirja, jota voisin suositella edelleen luettavaksi. Hieman siitä jo aika näkyy, mutta ei liikaa, niin että kyllä tämä voisi nykynuortakin ravistella edelleen.
♠♠♠♠
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.