Kuparisydän

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

7 cd-levyä / 8h 19 min, Tammen äänikirja 2007

alkup. 1995

lukija: Erja Manto

Kirjoitin maaliskuun koontipostaukseen, että minulla on lainassa työmatkoilla kuunneltavaksi Leena Lehtolaisen Kuparisydän, mutta että todennäköisesti en jaksaisi odottaa maanantaihin. Hyvin tiesin, sillä kuuntelin äänikirjan lähes kokonaan sunnuntain aikana - en vain millään malttanut lopettaa kuuntelua. Kiitoksen tarinan vetävyydestä ansaitsee paitsi kirjailija itse myös jälleen kerran ilmeikkäästi tarinaa lukeva Erja Manto.

Kuparisydän on kolmas Maria Kallio -dekkari. Se sijoittuu Marian lapsuudenmaisemiin, sillä pääkaupunkiseudulla vietettyjen vuosien jälkeen hän on saapunut takaisin Pohjois-Karjalassa sijaitsevaan Arpikylään nimismiehen kesäsijaiseksi. Maria kuvittelee voivansa kesän aikana miettiä suhdettaan Anttiin ja pääsevänsä eroon tapauksista, joissa epäilyksen alaisiksi päätyvät hänen tuttavansa. Kesästä ei tule sellaista rauhallista, lähinnä rattijuopumuksien ja ylinopeuksien selvittämisen värittämää kesää kuin Maria kuvitteli, sillä rauhaa häiritsee ensin nuoruudenrakkauden tapaaminen uudelleen ja sitten vanhan kaivostornin juurelta löytyy paikallisen taiteilijan ruumis.

Kuparisydän osoittautui hyvin koukuttavaksi dekkariksi, kuten varmasti voi päätellä siitäkin, etten malttanut jättää sitä työmatkoilla kuunneltavaksi. Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tutustumaan Marian kotipaikkaan ja ihmisiin, jotka olivat joskus olleet iso osa hänen elämäänsä. Tuntuu, että Mariasta tuli jotenkin tutumpi nyt tämän teoksen myötä. Samalla tulin kiinnitäneeksi entistä tarkemmin huomiota siihen, että Maria on melkoisen helposti ihastuvaa tai lumoutuvaa sorttia mitä miehiin tulee, vaikka hän onkin välillä sitten taas kuin "yksi pojista". Mariassa on kieltämättä melkoisesti jämäkkyyttä, mutta samalla joskus jopa lapselliseksi yltyvää intettä ja omapäisyyttä ja taipumusta heittäytyä tunteiden vietäväksi.

Arpikylän miljöö oli mielestäni juuri sellainen, jossa voi olettaakin tapahtuvan jotain salakähmäistä. Minulle tuli siitä ehkä hieman mieleen jokin Twin Peaksin kaltainen utuinen kylä, jonka asukkaista löytyy jos jonkinlaista persoonaa. Miljöö oli helppo aistia silmissään ja tarina tuntui eloisalta. Rupesin myös miettimään miten hienosti tämäkin Maria Kallio -dekkari tuntuu kestäneen aikaa, vaikka tekniikka on kehittynyt ja ehkä maailmakin hieman muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Lehtolainen on jotenkin onnistunut kirjoittamaan tarinansa niin, että esimerkiksi kännyköiden puuttumiseen ei juuri kiinnitä huomiota. Jotenkin nämä dekkarit ovat sen verran ajattomia, että teos ei tunnu parikymmentä vuotta vanhalta.

♠♠♠♠