sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
363 s., Otava 1997
kansi: Hannu Taina
 
Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.
 
Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.
 
Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.
 
Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

6 kommenttia:

  1. Kiva kun postasit tästä. Olen lukenut Tuuria vuosia ja vuosia sitten, olisikin kiva tarttua uudelleen joihinkin hänen kirjoihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä melkein leijun nyt jossain Tuuri-hypessä, koska oon niin innoissani siitä, että viimeistään nyt mun ennakkokäsitys Tuurista on muuttunut. :)

      Poista
  2. Tässä kirjassa ei tosiaan dialogia ole suorana puheena ja sitä olisi kaivannut - mehevää pohojalaasta murretta. Tietty vino huumori kyllä viehätti, mutta äijämeininki ei. Elokuvan olen minäkin nähnyt joskus muinoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en sitten lopulta enää dialogia kaivannutkaan. Tuuri ei yleensäkään käytä dialogia, joten siitä on kehittynyt hänen oma tyylikeinonsa. Pohjanmaan murre olisi kyllä voinut jotenkin tulla vahvempana esiin.

      En itsekään suoranaisesti viehättynyt äijämeiningistä, mutta ei se toisaalta myöskään vieraannuttanut tästä. Pohjanmaa-sarjaan käsittääkseni muutenkin kuuluu tietty äijämeininki, ainakin näkemieni elokuvien ja näytelmän perusteella.

      Poista
  3. Vai ei Tuuri käytä dialogia. Se voi kyllä vaikeuttaa lukemista... Tämä Lakeuden kutsu pitäisi kyllä joskus lukea ihan jo kotiseuturakkauden nimissä! Sen elokuvankin katsoin joskus silloin kauan sitten, joten muistia saisi jo virkistää. Ikitien me juuri vähän aikaa sitten katsoimme, se oli hyvä vaikka kyllä tosi järkyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikitie oli kyllä elokuvana sellainen, että oksat pois. Kävin katsomassa sen elokuvissa ja varasin kirjastostakin ajatuksenani katsoa se toistamiseen, mutta en sitten pystynytkään. Hieno, hyvin tehty elokuva, joka tulee vähän liiankin iholle.

      Dialogittomuuteen tottuu nopeasti, joten rohkeasti vain Lakeuden kutsua kuulemaan! ;)

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.