114 s., WSOY 2010, 17. painos
1. painos ilmestyi vuonna 1946
kansi: Maarit Somersalo
Olen nyt tammikuun aikana käännellyt käsissäni Meriluodon Lasimaalausta useampaankin otteeseen, sillä halusin syventyä siihen kunnolla ennen arvostelun kirjoittamista. Kipinän tämän runokokoelman lukemiselle antoi Ylellä esitetty Putoavia enkeleitä -elokuva, joka kertoo Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta.
Ihan ensiksi voin sanoa, että pidin kovasti Lasimaalauksesta. Pidin siitä itse asiassa niin paljon, että ostin sen omaksi. En lue kovinkaan paljon runoja, mutta tähän asti lukemieni perusteella voin sanoa, että Meriluodosta tuli suosikkirunoilijani välittömästi. Hänen tyylinsä on tunteikas ja samalla melko särmikäs. Hän osaa luoda sanoilla syviä vaikutelmia sekä iskevyyttä, joka jää mielen pohjukoihin pyörimään. Jo esikoisteoksessaan hänellä tuntuu olevan varma ote runouteen, ote joka vie mukanaan. Se on kunnioitettavaa, sillä Meriluoto oli teoksen ilmestyessä vasta 22-vuotias.
Lasimaalaus sisältää loppusoinnullisia runoja, joissa on perinteinen mitta. Teos on mielestäni tunteikas, mutta ei kuitenkaan lempeä, vaan hyvinkin suora. Runoista jäi päällimmäiseksi miellyttävä tunne, vaikka runon teema olisikin ollut haikea. Eniten pidin runoista Jälkeenpäin ja Todellisuus. Joistakin runoista en pitänyt, eivätkä ne oikein edes auenneet minulle. Mutta haluaisinpa nähdä sen runoteoksen, jonka jokaisesta runosta yksittäinen lukija pitää.
Lasimaalauksen on sanottu syntyneen suoraan sodanjälkeiseen kulttuurinnälkään. V.A. Koskenniemi on puolestaan sanonut (vuonna 1946), että "Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut". Ilmestyessään vuonna 1946 WSOY:n runokilpailun voittaja kiilasi tiensä lukijoiden sydämiin.
Ihan ensiksi voin sanoa, että pidin kovasti Lasimaalauksesta. Pidin siitä itse asiassa niin paljon, että ostin sen omaksi. En lue kovinkaan paljon runoja, mutta tähän asti lukemieni perusteella voin sanoa, että Meriluodosta tuli suosikkirunoilijani välittömästi. Hänen tyylinsä on tunteikas ja samalla melko särmikäs. Hän osaa luoda sanoilla syviä vaikutelmia sekä iskevyyttä, joka jää mielen pohjukoihin pyörimään. Jo esikoisteoksessaan hänellä tuntuu olevan varma ote runouteen, ote joka vie mukanaan. Se on kunnioitettavaa, sillä Meriluoto oli teoksen ilmestyessä vasta 22-vuotias.
Lasimaalaus sisältää loppusoinnullisia runoja, joissa on perinteinen mitta. Teos on mielestäni tunteikas, mutta ei kuitenkaan lempeä, vaan hyvinkin suora. Runoista jäi päällimmäiseksi miellyttävä tunne, vaikka runon teema olisikin ollut haikea. Eniten pidin runoista Jälkeenpäin ja Todellisuus. Joistakin runoista en pitänyt, eivätkä ne oikein edes auenneet minulle. Mutta haluaisinpa nähdä sen runoteoksen, jonka jokaisesta runosta yksittäinen lukija pitää.
Lasimaalauksen on sanottu syntyneen suoraan sodanjälkeiseen kulttuurinnälkään. V.A. Koskenniemi on puolestaan sanonut (vuonna 1946), että "Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut". Ilmestyessään vuonna 1946 WSOY:n runokilpailun voittaja kiilasi tiensä lukijoiden sydämiin.
♠♠♠♠½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.