Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

267 s., Tammi 2013

kansi: Timo Mänttäri

Kun sain toissapäivänä Veera Niemisen esikoisteoksen Avioliittosimulaattori käsiini, lukaisin heti takakannen ja takakansiliepeen. Kyllä oli kuulkaa naurussa pitelemistä, kun olin tuon kansiliepeen tekstinäytteen saanut luettua. Niemisen teksti on niin eloisaa ja iloista, värikästä ja sanavalmista, että väkisinkin alkaa naurattaa. Tosin ei teksti koko ajan naurata, sillä kirjailija osaa myös vakavoittaa tilanteen eikä vedä tätä kokonaan hulvattomaksi. Itse luonnehtisin tätä ehkäpä romanttiseksi hömpäksi, jossa on myös syvällisempi pohjavire.

Kun itäsuomalainen Aino rakastuu ensisilmäyksellä varsinaissuomalaiseen Jussiin, ei hän vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Rakkaus kuitenkin tuntuu vahvalta, mutta totta totisesti rempseä ja vilkas karjalainen joutuu koetukselle, kun hän saapuu kuukauden vierailulle Jussinsa kotitilalle. Tilalla nimittäin asuu myös Jussin isä, setä ja pikkuveli, joista kaksi edellistä tuntuvat jumiutuneen piintyneisiin tapoihinsa.

Minua nauratti aivan suunnattomasti kaikki kommunikaatio-ongelmat, joita Aino kohtaa Jussin isän ja sedän kanssa. Niemisen huumori on juuri sellaista, joka puree minuun. En oikein osaa täysin kuvailla millaista se on, mutta hyväntuulista ironiaa ainakin. Minäkertojan valinta oli onnistunut ratkaisu, sillä siten lukija todella pystyy kuvittelemaan itsensä kaikkien noiden tapahtumien ytimeen. Etenkin kuvaukset Erkki-sedästä kirvoittivat takuuvarmat naurut.

Mutta tämä kirja ei ole kertomus vain kommunikaatio-ongelmista ja vanhoista ukoista, vaan myös suuresta ja kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka eteen Aino on valmis sietämään jopa Erkin pedanttiutta ja koko perheen jämähtyneisyyttä. Ainon ja Jussin rakkaus on jotenkin niin pakahduttavan voimakkaasti kuvattu, että se välittyy lukijalle asti täysin ehjänä. Mielestäni Nieminen kirjoittaa kauniisti tuosta rakkaudesta ja siitä suuresta hellyydestä ja välittämisestä, mikä Ainon ja Jussin välillä vallitsee. Oikeasti nyt lukemisen jälkeen tuntuu, että tarvitsisin yhtä voimaannuttavan ja välittävän halauksen kuin Aino, koska Nieminen saa tuon halauksen tuntumaan niin maagiselta asialta, että sille ei vedä vertoja mikään.

Aivan mainiota siis! On huumoria, rakkautta, sanavalmiutta ja taito kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti. En oikeasti keksi mitään, mitä tämä kirja kaipaisi. Olisin kyllä mielelläni lukenut tätä kirjaa enemmänkin, mutta tapahtumarikkautensa puolesta 267 sivua on oivallinen mitta tälle kirjalle. Toivon todella, että Nieminen kirjoittaa vielä lisää tällaisia kirjoja, jotka ovat aidosti hyvän mielen kirjoja.

♠♠♠♠♠