Iso

Pekka Hiltunen: Iso

414 s., WSOY 2013

Pekka Hiltusen lihavuutta ja yhteiskunnan suhtautumista ylipainoon käsittelevä romaani Iso saavutti nopeasti suosiota ja sai mielestäni runsaasti huomiota niin blogeissa kuin muissakin medioissa. Isoa kehuttiin muun muassa siitä,  miten se nostaa vaietun asian esiin rohkeasti. Hiltunen on romaanillaan todellakin painavalla asialla, jos sellaista vertausta tässä on sopivaa käyttää. Isossa on isosti asiaa ja romaani vaatii sulattelemista, mutta jotenkin siltikin tämä jätti minut hieman kylmäksi.

Ison päähenkilö on 37-vuotias Anni Kantto, mitoiltaan 168 cm ja 138 kg. Anni tituleeraa itseään toisineläjäksi, hän ei edes aio laihduttaa. Hän päättää nousta läskihysteriaa vastaan ja näyttää, että myös lihava voi olla terve ihminen. Elämässään monia pettymyksiä ja koostaan johtuvaa vähättelyä kokemaan joutunut nainen antaa ikään kuin kasvot kaikille niille, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa. Sillä surullista kyllä, moni Annin kokema asia on ihan totisinta totta.

En oikeastaan osaa eritellä mitään tarkkaa syytä sille, miksi Iso jätti minut jokseenkin kylmäksi. Ehkä siksi, että moni Isossa lihavuudesta tai lihavuuteen liittyen esitetty asia oli minulle jo tuttu. Ajatus siitä, että lihavakin voi olla terve ja onnellinen, oli täysin päivänselvä. Tämä romaani ei antanut minulle mitään uutta ja ihmeellistä ajateltavaa. En ole itsekään mikään pieni ihminen (enkä kyllä suuren suurikaan), mutta olen laihtunut noin 20 kiloa siitä, mitä enimmilläni olen painanut. Minulla on kokemusta isoudesta. En ole oikeastaan koskaan joutunut kohtaamaan nimittelyä ja sitä vähäistäkään en kokenut mitenkään erityisen pahasti, sillä koin olevani sellaisen yläpuolella. En kokenut alemmuutta ulkonäköni suhteen kuin ehkä hetkittäin, hyvin ohimenevästi. Ehkä juuri siksi Iso jäi minulle etäiseksi, sillä en kyennyt ymmärtämään kaikkia Annin tuntemuksia oman ajatusmaailmani valossa.

Voisin kirjoittaa omasta ylipainohistoriastani paljonkin, mutta jätän sen nyt väliin. Sen sijaan haluan keskittyä tähän kirjaan, jonka erinomaisuutta en kykene näkemään. Tämä on eittämättä sujuvasti kirjoitettu teos, joka paikoin naurattikin ihan todella. Hiltunen taitaa mustan huumorin, osaa heittää vakavan aiheen hieman letkeäksi välillä, jottei teos muutu liian paatokselliseksi. Teoksessa oli kuitenkin todella paljon faktatietoa ja perustelua siitä, miten lihavakin voi olla terve tai että miten väärin ja armottomasti ihmisiä joskus kohdellaan. Ehkä minua hieman häiritsi se, miksi piti perustella niin tarkkaan: tietenkin lihava voi olla terve ja se siitä, tietenkin on väärin arvottaa ihmisiä ulkonäön perusteella, mutta ihmiset osaavat olla armottomia.

Kuten huomaatte, Iso herätti kyllä ajatuksia, sillä juttua minulla piisaisi tästä vaikka millä mitalla. En kiistä, etteikö Hiltunen olisi tässä tärkeällä asialla, herättämässä keskustelua tasaveroisuuden nimissä, mutta ehkä hieman pienemmässäkin mittakaavassa (anteeksi ontuva vertaus) Hiltunen olisi saanut kuvattua saman asian ja paljon tehokkaammin. Teoksesta kuitenkin näkyy, että Hiltunen on todellakin perehtynyt tosielämän kokemuksiin aiheesta, minkä hän mainitsee myös kiitoksissaan. Tästä Hiltunen ansaitsee plussaa. Mutta en tiedä, Iso ei vain ollut minun kirjani.

♠♠♠

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3

104 s., Sammakko 2014

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoittelin teille kahdesta aiemmasta Mummo-sarjakuva-albumista, joista olen kyllä pitänyt paljon. Sarjakuvan hurtti huumori ja hahmot, joilla on pilkettä silmäkulmassa, ovat taanneet mukavia lukukokemuksia, vaikka en piirrostyylistä ole vieläkään täysin vakuuttunut. Tässä kolmannessa albumissa oli myös muita asioita, jotka minua hieman vaivasivat.

Kuten sanottu, sarjakuvan hurtti ja välillä melko mustakin huumori on ollut tähän asti oikein toimivaa. Tässä albumissa keskitytään melko paljon elämän rajallisuuteen ja kuolemaan, joita kuvataan humoristisessa valossa. Henkilökohtaisesti en kokenut tätä kovinkaan toimivana ratkaisuna, sillä mielestäni kuolemalla pilailulla mentiin välillä liiankin pitkälle. Olisin kaivannut enemmän letkeitä aiheita ja sellaista tosielämän kantaaottavuutta, joita aikaisemmissa albumeissa on ollut. Välillä kuolemaa käsitellään asiallisesti ja se herättää ajatuksia, välillä taas karataan liialliseen korkealentoisuuteen.

Hauskaa tässä sarjakuvassa oli se, miten Mummo jälleen otti ohjat omiin käsiinsä ja pojantytärkin oli välillä ihan helisemässä isoäitinsä tempauksien kanssa. Mummossa on energiaa ja hahmon ilmeet ovat eloisia, mutta muuten hahmo on visuaalisesti edelleenkin mielestäni melkoisen irvokas eikä se miellytä minua.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan hauska albumi, jonka kyllä luki ihan mielellään. Kissi on edelleen suosikkihahmoni tässä sarjakuvassa, joten sille olisin toivonut hieman isompaa roolia, mutta toisaalta pelkkä Kissin näkeminen sivuroolissa ilahduttaa paljon!

♠♠♠♠

Toukokuun luetut

Tapahtumarikas toukokuu on nyt takana ja kesäkuussa saan toivottavasti vihdoin hieman hellittää. Toukokuussa sain opparini teoriaosuuden valmiiksi, viimeistelin pari kurssia ja aloitin työt kukkamyyjänä. Nyt on töitä kaksi viikkoa takana ja täytyy sanoa, että aika on mennyt tänä vuonna ihan hurjan nopeaa tuolla töissä! En kykene uskomaan, että rupeama on aikalailla puolivälissä nyt.

Toukokuussa tuntui, että välillä lukeminen sujui ihan vauhdilla, välillä taas tihkaisi ja pahasti. Työkin osittain vaati veronsa, sillä helteellä kukkamyynti on ihan oikeasti aika raskasta hommaa, etenkään jos ei ehdi edes kunnolla istahtaa juomatauolle. Omaksi yllätyksekseni ehdin kuitenkin lukea jopa 8 teosta, joiden joukkoon tosiaan mahtui ihan todellisia helmiä. Kaikissa lukemissani kirjoissa oli jotakin, mikä sai minut lukemaan ne loppuun, mutta toisaalta Minna Maijalan Canth-elämäkerta oli kuukauden suurin pettymys. Kinnusen Neljäntienristeys ja Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias puolestaan viehättivät eniten.

Toukokuun luetut:

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Pirjo Tuomi: Kirjojen keskellä - Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Oman hyllyn kirjojen lukemisen projekti lähti toukokuussa kuin huomaamatta liikkeelle Pöyliön ja Pelon teoksista, joten toivottavasti kesäkuussa onnistun jatkamaan samoilla linjoilla. Olen jotenkin onnistunut ajautumaan tilanteeseen, jossa kirjastosta lainattuja kirjoja on ihan ihmeellisen vähän hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan. Varauksia sen sijaan on tulossa toivottavasti piankin, mutta kesäkuu tosiaan näyttää siltä, että voin melkoisen rennosti lueskella mitä huvittaa ilman ajan säätelemiä rajoitteita. Nyt ei muuta kuin kirja kädessä kohti kesäkuuta! :)

Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

251 s., Torni 2014

kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlelan nuortenkirja Menneen talven lumi on kevään aikana saanut melkoisen paljon blogihuomiota, joten päätin itsekin ottaa selvää millaisesta kirjasta oikein on kyse. Aloitin lukemaan tätä eilen vapaapäivän kunniaksi ja tässä jo ollaan kuvailemassa lukukokemusta, sillä Menneen talven lumi on hyvin otteessaan pitävä ja sujuvasanainen nuortenromaani.

Menneen talven lumi kertoo maaseutukylän nuorista, jotka havahtuvat horrokseen vaipuneen autioituvan kylän tilanteeseen, kun kylälle muuttaa uusi asukas. Antti saa yhdeksäsluokkalaiset nuoret ajattelemaan yhteiskunnallisia asioita, mikä johtaa välillä jopa suuriinkin ylilyönteihin ja hankaluuksiin. Aikuistuvien nuorten elämässä vakaan viitekehyksen tarjoaa autioituvan maalaiskylän miljöö, joka herättää monenlaisia ajatuksia. Nuorten elämässä pohdituttaa kuitenkin myös muut asiat, kuten suru vaarin sairastumisesta, suhteet vanhempiin, ystävyys ja mikäpä muukaan kuin tuo ah niin ihana ihastuminen. Kaikki nuortenkirjan ainekset ovat siis kasassa, ja Kaarlela kyllä tosiaan kokoaa niistä onnistuneen teoksen.

Teoksen alussa jouduin muistuttamaan itseäni moneen kertaan teoksen kohderyhmästä, sillä uhkasin taas lipsahtaa liiallisen kriittisyyden puolelle: ei se nyt tuollaista ollut, aika kärjistävää, joo varmaan. En kuitenkaan täysin päässyt irti siitä ajatuksesta, että Kaarlela kyllä tosiaan tekee aikuishahmoista hitusen liian stereotyyppisiä, mutta kokonaisuutena hahmokaarti on värikäs ja onnistunut. Siinä on monia tyyppejä, jotka todella tuovat tarinaan lisämaustetta ja potkua, huumoriakin. Päähenkilöt Mari ja Henna, etenkin Mari, tuntuvat välillä auttamattoman lapsellisilta, mutta toisaalta realistisilta. Ei 15-vuotiaalta voi aina odottaakaan kovin aikuismaista käytöstä.

Pidin paljon Kaarlelan kielestä, joka on nokkelaa, mutta ei kuitenkaan liian kikkailevaa. Siinä on ponnekkuutta ja väriä, se ei ole lainkaan yksitotista. Sitä lukee oikein mielellään, etenkin kun niin teksti kuin juonikin soljuvat vaivatta eteenpäin. Kaarlela käsittelee hienosti ystävyyteen, ihastumiseen ja mielipiteiden rakentumiseen liittyviä seikkoja ja valitsee sanansa hyvin. Erityisen ihastunut olin sivun 230 katkelmaan "Katso, naisen järki ja tunteet eivät kulje käsi kädessä, ja siksi on olemassa hyvät ystävät, jotka toimivat aivokapasiteettina silloin, kun oma aivotoiminta hyytyy --". Mielestäni se on myös hyvä näyte Kaarlelan verbaalisesta kyvykkyydestä.

Kokonaisuutena Menneen talven lumi on onnistunut teos ja uskon, että Kaarlelalta on lupa odottaa paljon myös jatkossa. Täytynee jossain vaiheessa tutustua hänen esikoisteokseensa Saara (2013), sillä Kaarlela todella teki vaikutuksen.

♠♠♠♠½

Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

431 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Tiia Javanainen

Kun kuulin Minna Canthista julkaistavan uuden elämäkerran, tiesin heti haluavani lukea sen. Canth on yksi suosikkikirjailijoistani ja kiistatta myös yksi niistä kirjailijoista, jotka persoonina ovat vaikuttaneet minuun, minkä olen myös aiemmin tuonut blogissani ilmi. Teoksen lukeminen oli kuitenkin hidasta jopa siinä määrin, että laina-aika umpeutui ja kirjastosta tuli palautuskehotus kotiin. Täytyy kyllä sanoa, että ne jotka varausjonossa tätä innolla odottavat ja manaavat teosta yliaikaa pitävää lainaajaa, tulevat kyllä huomaamaan miksi palauttaminen on venähtänyt.

Minna Maijalan kirjoittama Canthin elämäkerta on hyvin monipuolinen kokonaisuus, jossa mennään kunnolla pintaa syvemmälle. Hän kuvaa Canthin elämänvaiheita, analysoi teoksia ja Canthia kirjailijana sekä nostaa esiin Canthin arvomaailmaa, ajatuksia ja aatteita. Läpileikkaus on moniulotteinen ja kattava, mutta välillä tuntuu, että liiankin kattava. Samaan asiaan palataan useampaan otteeseen esimerkiksi tuotannosta kirjoitettaessa ja aatteita valotettaessa. Etenkin tarkka luotaus Canthin tuotantoon pitkästytti minua, vaikka toki myös kiinnosti. Maijalan ote tähän oli kuitenkin jotenkin liian tutkijamainen, jotta kyseinen osio olisi teoksessa saanut nostetta.

Maijala on ottanut teokseensa mukaan runsaasti lainauksia Canthin kirjeistä sekä monen muun kertomuksista koskien tämän persoonaa ja elämää. Se antaa toisaalta autenttisuutta, tuo mukaan aikalaisnäkökulmaa ja syventää kuvaa Canthista, mutta samalla teos venyy ja vanuu. Välillä tuntuu, että saman asian olisi voinut sanoa lyhyemminkin, sillä koin Maijalan välillä tehostavan tekstiä hieman liikaakin sitaatein. Toisinaan koin myös, että sama asia tuli sanottua kahdesti: Maijalan kertomana ja sitaattina.

Elämäkerta ei muuttanut sitä kuvaa, joka minulla Minna Canthista on. Pidän häntä edelleen vahvana, määrätietoisena ja sanavalmiina naisena, mutta Maijala onnistuu kuitenkin herättämään myös muita ajatuksia: Canth oli kirjailijakuvansa takana äiti, kauppias ja innokas keskustelija, hänellä oli henkilökohtaisia tunteita ja vaikeuksia siinä missä ilojakin. Elämäkerran lukemisen myötä Canth jotenkin inhimillistyi silmissäni, vaikka yleiskuva hänestä säilyi samana.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä teosta hyvin mielenkiintoisena pakettina, mutta ongelmana on vain se, että se on kovin tiivis. Se ei anna aikaa ja tilaa lukijan omille ajatuksille, sillä Maijala kuvaa asioita hyvin tarkasti ja monipuolisesti. Maijalan teksti ei nosta Minna Canthin saagaa kunnolla eloon ja myöskään hänen kerrontatapansa ei kerta kaikkiaan iske minuun. Maijala on asiallinen ja kirjoittaa hyvää kieltä, kuten kunnon tietokirjassa kuuluukin, mutta kuitenkin lopullinen mielikuva tästä teoksesta on tylsähkö ja lattea. Ei siis ihme, että lukeminen oli hidasta. Odotin tältä kirjalta teoksena paljon enemmän, vaikka sainkin tästä sen mitä eräällä tapaa hainkin: vahvistuksen sille, millainen ihminen Minna Canth todella oli.

♠♠♠½

Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

239 s., Gummerus 2014

alkup. The Storied Life of A. J. Fikry

suom. Tero Valkonen

ennakkokappale kustantajalta

Viime viikolla postilaatikkoon kolahti elämäni ensimmäinen ennakkokappale, sillä Gummerus oli halunnut tarjota minulle luettavaksi Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan. Ja voi ja oijoi miten ihana ja viihdyttävä lukukokemus tämä teos oli! Olen hyvin iloinen ja ylpeä siitä, että pääsin ihan ensimmäisten joukossa lukemaan ja kirjoittamaan tästä kirjasta. Kovakantinen kirja tulee myyntiin viikolla 24.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo A. J. Fikrystä, leskeksi jääneestä alle 40-vuotiaasta kirjakauppiaasta, joku menetti vaimonsa myötä myös elämänilonsa. Hänen kirjakauppansa sinnittelee saarella lomalaisten ostosten turvin, mutta vaimon poismenon jälkeen kauppakaan ei ole ollut entisensä. Sattuma paiskaa Fikryn tielle kuitenkin jotakin odottamatonta, mikä saa miehen tarttumaan jälleen elämänsyrjästä kiinni.

Tuulisen saaren kirjakauppias on todellakin osuva teos jokaiselle kirjanystävälle, sillä se sisältää lukemattomia viittauksia kirjallisuuden maailmaan. Lukija todella tuntee olevansa kuin kotonaan lukiessa kirjaa rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, vaikka teos käsitteleekin myös (muita) suuria asioita, kuten menettämistä, muutoksia ja ihmissuhteita sekä vaiettuja kaikuja vuosien takaa. Perustunnelmaksi tästä kirjasta minulle jäi lämmön ja välittämisen ilmapiiri, jossa on mukana kuitenkin myös särmää ja rosoa. Teoksesta ei muodostu missään vaiheessa latteaa ja söpöstelevää, vaan siinä on puhtia.

Teos etenee ikään kuin kirja kerrallaan. Jokaisen kappaleen alussa nostetaan esille jokin tietty teos, josta Fikry on kirjoittanut kommentin, vaikka muuten kerronta tapahtuu ulkopuolisen kertojan kautta. Kaikki kappaleet on myös otsikoitu jonkin kirjan mukaan, mikä entisestään tehostaa "kirjallista" meininkiä. Mielestäni se on onnistunut ratkaisu, sillä se korostaa sitä miten tärkeitä asioita kirjat päähenkilön elämässä ovat. Juonellinen eteneminen on aika ripeää eikä yksityiskohtiin takerruta, vaikkakin teos siitä huolimatta vilisee kirjallisia yksityiskohtia. Zevin kuvaa suuria linjoja ja merkittäviä tapahtumia elämässä, mutta vaikka teos etenee vauhdilla, siinä on helppo pysyä mukana.

Minua hieman harmittaa se, että en millään tahdo löytää juuri oikeita sanoja kuvaamaan tätä hienoa teosta. Pidin lukemastani heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjallinen maailma, omalla tavallaan hyvin tunnelmallinen kirjakauppamiljöö ja A. J. Fikryn hahmo ovat omiaan pitämään lukijan teoksen äärellä. Zevinin luomat henkilöhahmot ovatkin kautta linjan mielenkiintoisia ja eloisia ja juuri heihin kätkeytyy aiemmin kiittämäni särmät ja rosot. Tässä on kerta kaikkiaan onnistunut teos, ja voin ihan vilpittömästi suositella tätä kaikille kirjanystäville, sillä ainakin minuun tämä teki vaikutuksen. Mainiota!

♠♠♠♠♠