perjantai 22. maaliskuuta 2013

Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju
598 s., Seven-pokkarit (Otava) 2008
alkup. Wuthering Heights 1847
suom. Juhani Lindholm
kansikuva: Neil Robinson

Emily Brontën Humiseva harju on ollut minulle tähän saakka jonkinlainen kesäkirja, jonka olen lukenut oikeastaan joka toinen vuosi, nyt kolmatta kertaa. Ensilukemisesta on nyt kulunut siis 5 vuotta, mutta pidän tästä kirjasta edelleen valtavan paljon. Se on itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, pesee mennen tullen Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kotiopettajattaren romaanin. Yleisesti ottaen Brontën sisarukset ovat mielestäni Jane Austenia parempia kirjailijoita, jotenkin aidompia. Brontëista suosikkini on Emily, vaikka lieneekin epäoikeudenmukaista yhden ainoan teoksen perusteella määrittää joku omaksi suosikiksi, sillä eihän tiedä mitä olisin tykännyt muista teoksista, jos Emily olisi sellaisia ehtinyt lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa: Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen.

Palasin tämän kirjan pariin tässä vaiheessa siksi, että koulussa maailmankirjallisuuden kurssin lukulistalla oli tämä ja halusin virkistää muistia, sillä en mitenkään muistanut tästä kaikkea. Parhaiten mieleen olivat jääneet tunnelmat, rakennukset ja hahmojen ominaispiirteet, itse juoni oli osittain hämärän peitossa, vaikka lukiessa se palasikin mieleen nopeasti.

Humiseva harju pitää sisällään rakkaustarinan jos toisenkin, mutta silti tämä ei ole mikään romanttinen teos. Tässä on juonittelua, traagista rakkautta, vihaa, epätoivoa, surua ja epäoikeudenmukaisuutta samassa paketissa. Tätä voisi sen perusteella luulla hyvinkin rankaksi kirjaksi, mutta ei se sitä mielestäni ole. Ehkä se johtuu kerrontaratkaisusta tai salamyhkäisyyden herättämästä uteliaisuudesta, mutta juoni toimii ja kiinnostaa. Minua kiehtoo suuresti historian vaietut salaisuudet, sukutarinat ja kartanomiljööt. Humisevassa harjussa on niitä kaikkia varustettuna ripauksella goottilaisuutta. Se onkin mielestäni yksi tärkeimmistä elementeistä, sillä se on omiaan luomaan traagisuuden ja salaperäisyyden ilmapiiriä.

Englannin maaseudulla lähellä Gimmertonin kylää sijaitsee kaksi vaurasta kartanoa, Rastaslaakso ja Humiseva harju. Näiden kahden kartanon tarinat kietoutuvat merkittävästi toisiinsa suvun nuorien kautta. Syntyy vihaa, isäntiä joutuu hunningolle, juonitellaan, ihmisiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja kaltoin. En halua kauheasti juonesta paljastaa, joten tätä on hieman vaikea kuvailla. Ehkä voisi sanoa jotenkin niin, että rakkaus johtaa vihaan, viha johtaa epäoikeudenmukaisuuteen, epäoikeudenmukaisuus johtaa juonitteluun ja halveksuntaan ja ne taas johtavat ristiriitoihin, jotka vaativat selvittämistä. Tässä on tiettyä romeojajuliamaisuutta, jossa uusi sukupolvi on ratkaisun asemassa, mutta se ei ilmene samanlaisesti anteeksiantona ja niin kitkattomasti kuin Romeossa ja Juliassa.

Kertojaksi on valittu kaksi tavallaan ulkopuolista henkilöä. Toinen on Rastaslaaksoon vuokralle muuttava mr. Lockwood, toinen on taloudenhoitajatar Nelly Dean. Nelly on epäilemättä koko tarinan lämminhenkisin ja vilpittömin hahmo, sillä lähes jokainen muu hahmo on jollakin tavalla itsekäs tai epämiellyttävä. Tarinankerronta tapahtuu Nelly Deanin muisteluiden kautta, lähinnä siis takaumin, mutta myös ajankohtaisesti mr. Lockwoodin kautta. Mielestäni se, että alussa valotetaan nykytilannetta ja sitten kerrotaan sen taustat, on erinomainen ratkaisu. Kielellisesti tämä teos on oikein onnistunut, joten suomentajakin ansaitsee kiitosta. Tietyt hahmot (kuten Joseph) on kuvattu nyrpeydessään jopa niin hyvin, että hahmo alkaa vaikuttaa hieman koomiseltakin. Ei siis pelkkää synkkyyttä vaan vähän mustaa huumoriakin.

Toisaalta tämä on ihan kauhea kirja aiheeltaan, mutta silti kirja ei ole kauhea. Tarinan päätyttyä ei jää sellainen olo, että hyi. Olo on pikemminkin sellainen kuin mahtavan kirjan luettua on: tyytyväinen. Emily Brontë punoo juonta taitavasti ja johdonmukaisesti, vaikka henkilöhahmojen nimet aiheuttivatkin minulle ensimmäisellä kerralla päänvaivaa, samoin sukulaisuussuhteet. En tiedä luinko sen silloin niin suurella innolla ja nopeasti, että menikö sen takia jotakin ohi, sillä tämä teos on ihan oikeasti hyvin vaikuttava. Harmi ettei Emily Brontë ehtinyt kirjoittaa muita teoksia, sillä olisi mielenkiintoista tietää mitä hänellä olisi vielä ollut annettavanaan brittiläiselle kirjallisuudelle. En anna tälle teoksella täysiä pisteitä vaikka se suosikkeihini lukeutuukin, sillä en voi jotenkin "antaa anteeksi" tuota hienoista seuraamisen vaikeutta, joka henkilöhahmoista johtuu.

♠♠♠♠½

12 kommenttia:

  1. Minäkin olen ollut ikäni kaiken Humisevan harjun pauloissa. Ja lukenut sen aina vain uudestaan. Kotiopettajattaren romaanista minuun ei jäänyt mitään innoitusta, mutta sen sijaan Syrjästäkatsojan tarinasta kylläkin. Uudessa Humisevassa harjussa on Charlotte Brontëlta antoisat alkusanat sisarensa Emilyn upeaan teokseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin aikoinaan kovasti myös Kotiopettajattaren romaanista, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se ei kyllä jättänyt samanlaista fiilistä kuin Humiseva harju. Syrjästäkatsojan tarinaa en ole lukenut, mutta pitäisi kyllä. :) Ja olisi mielenkiintoista lukea Charlotten alkusanat Emilyn teokseen, täytyy varmaan kirjaston hyllyjen välissä yrittää zoomata jos löytäisin ne uudemmasta painoksesta. :D

      Poista
  2. Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon olen lukenut ja pidän sitä hieman tylsänä. Kotiopettajattaren romaani on uponnut minuun paljon paremmin. Humiseva harju on ollut hyllyssä jo monta vuotta, mutta en ole vielä saanut luettua sitä.
    Sain joskus sellaisen kuvan, että kirja on jotenkin ällö... tai että siinä tapahtuu inhottavia asioita. No, tietenkin pitäisi itse lukea, että saa mielipiteen tästä :D
    Kiva arvostelu! Kannustaa minuakin tarttumaan kirjaan piakoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ylpeys ja ennakkoluulo on kieltämättä ihan oikeasti tylsä verrattuna etenkin Humisevaan harjuun: pelkkää liehittelyä, kosintoja ja tanssiaisia, kaikenlaista seurapiirijuttua. Mutta omassa lajissaan toki arvokas teos ja kirjasta tehdystä minisarjasta pidän hyvin paljon, sillä se on paitsi uskollinen kirjalle myös elävämpi kuin itse kirja.

      Lue ihmeessä Humiseva harju, tässä kyllä tapahtuu kamalia asioita, mutta ei se silti ole ällö. Kiva kuulla, että arvioni kannustaa sinua lukemaan tämän. :)

      Poista
  3. Mulle Humiseva harju on pääsiäiskirja. :) Aika tarkalleen kahden vuoden välein olen lukenut sen pyhien aikana yläkouluikäisestä asti. Joka toinen vuosi vuorossa on Pär Lagerkvistin Barabbas. Viime vuonna en lukenut kumpaakaan, joten tänä vuonna olisi tarkoitus lukea molemmat. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut kirjat kyllä jäävät sellaisiksi, että ne pitäisi aina saada lukea johonkin tiettyyn aikaan. ;) Tsemppiä "pääsiäiskirjojen" pariin, tuosta Lagerkvistin Barabbaksesta en ollut kuullutkaan. Lienee paikallaan hieman tutkia asiaa. :D

      Poista
  4. Tämä on yksi minunkin suosikkini! Ja tosiaan harmittaa, kun tämä on jäänyt Emilyn ainokaiseksi. Minä katsoin vähän aika sitten tähän perustuvan elokuvan, sen uuden, ja minusta siihen oli osattu vangita aika hyvin kirjan tunnelmaa, mutta kyllä kirja silti tietenkin parempi on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, lisää Humisevan harjun faneja! :D Minunkin tekisi mieli katsoa tuo uudempi filmatisointi, mutta en tiedä uskallanko, että omat mielikuvani eivät mene pilalle. Ehkä vielä otan riskin, sillä Humisevaa harjua ei hevin minulta pilata. :)

      Poista
  5. Heippa! Blogissani olisi sinulle haaste :)

    http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/03/5-haaste.html

    Niin, ja en ole vielä lukenut yhtään Austenia, mutta luulen pitäväni enemmän Brontën sisaruksista. Vaikea kuvitella, että Austenin kirjoissa olisi enemmän luonnetta kuin Humisevassa harjussa, joka on yksi lempikirjoistani. Tosin ensimmäisellä kerralla luin tämän yläasteikäisenä, ja alkupuolen ikkunakohtaus pelotti ihan kamalasti :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin kyllä tosiaankin niin, että Austenin kirjoissa ei ole enempää (jos edes yhtä paljoa) luonnetta kuin Humisevassa harjussa, mutta ovathan hänenkin kirjansa omassa lajissaan ihan viihdyttäviä. Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle hänen teoksistaan tärkein ja kahdesti olen sen lukenut, mutta ehkä hänen tuotantonsa suurin vika on sen samankaltaisuus: samanlaiset tapahtumat toistuvat kirja kirjalta uudelleen.

      Minä luin tämän juuri kun olin päättänyt yläasteen ja muistan kyllä miten tunnelma oli välillä niin jännittynyt ja ikkunakohtaus oli kyllä hyytävä, samoin nummien maisemat myrskyaikaan ja hautausmaa sekä etenkin Humisevan harjun kartano oli jotenkin hiuksianostattavaa. Enää ei kyllä tunnu ihan siltä, heh. :))

      Ja kiitos haasteesta! :)

      Poista
  6. Luin juuri Austenin Sense and Sensibilityn, jonka kanssa jumitin kaksi viikkoa. Aina vain oli jokin muu kirja, joka voitti Austenin teoksen kiinnostavuudessa. Tämä Brontën teos odottaa omassa hyllyssä lukemista, kun se oli vähän aika sitten myytävänä huuto.netissä halvalla ja hyvänkuntoisenakin. Tämä arvostelusi sai sen nousemaan korkeammalle lukupinossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että arvioni vaikuttaa lukusuunnitelmiisi. :) Olen mielestäni joskus lukenut myös tuon Sense and Sensibility ja kyllä Humiseva harju pesee sen mennen tullen. Austen ei oikein pysty pitämään mielenkiintoa yllä yleensäkään. Onneksi elokuvat ja minisarjat tekevät kuitenkin klassikoille oikeutta. :)

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.