torstai 13. joulukuuta 2018

Elävät ja kuolleet

Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet
275 s., Tammi 2008
kannen valokuva: Keskusrikospoliisi / Rikosmuseo
 
Lukupiirimme joulukuun aiheeksi valikoitui Hannu Mäkelän teokset, joista valkkasin kaksi vaihtoehtoa valittavaksi - tai tietysti sai lukea vaikka molemmat, jos halusi. Piirin vetäjänä luin molemmat, jotta pystyisin keskustelemaan molemmista. Toinen vaihtoehto oli kanssabloggaajien suosituksesta Äiti, jonka luin jo marraskuussa, ja toiseksi vaihtoehdoksi valitsin ihan takakannen perusteella Elävät ja kuolleet.
 
Kirjan kannessa oleva valokuva on aito rikospaikkakuva Keskusrikospoliisin arkistosta. Hannu Mäkelä näki sen esillä Rikosmuseon valokuvanäyttelyssä ja kuva jäi kiinnostamaan häntä. Kuva on vuodelta 1928 ja siinä on kaksi kuollutta, mies ja nainen. Mitä heille on tapahtunut? Sitä arvoitusta Mäkelä lähti ratkomaan paitsi kuvan myös tiedossa olevien faktojen kautta. Tiedossa oli tapahtumapaikka ja henkilöiden nimet. Nainen oli Matilda, mies Yrjö.
 
Teoksen ensimmäinen puolikas koostuu Mäkelä luomasta tarinasta, jonka hän muodosti faktojen ympärille. Tuo tarina on niin todentuntuinen, että sitä lukiessa unohti lukevansa fiktiota eikä faktaa. Tarinan lukeminen oli miellyttävää ja kuvan ihmiset heräsivät siinä jälleen eloon: millaisia he ovat olleet, mistä he ovat ehkä haaveilleet ja mitä ihmettä heille oikein tapahtui, jotta he päätyivät kuolleena poliisin rikospaikkakuvaan.
 
Teoksen toinen puoli on faktaa, tutkimustyötä. Saatuaan fiktiivisen tarinansa kirjoitetuksi, Mäkelä ryhtyi selvittämään mitä Matildasta ja Yrjöstä voisi todella saada selville. Tutuiksi hänelle tulivat erilaiset arkistot, joista joskus löytyi jotain kiinnostavaa, joskus taas tutkimus päättyi vesiperään. Lopulta molemmista muodostuu tosiseikkoihinkin nojaava tarina kuvitelman rinnalle. Hetken oli vaikea uskoa, että ensimmäinen tarina ei ole tosi, vaan tämä jälkimmäinen on. Ensimmäinen oli melkeinpä parempi. Mielikuvituksella on mahtava voima.
 
Elävät ja kuolleet on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin romaani, koska siinä yhdistyy kaksi puolta eli fakta ja fiktio. Tämä teos osoittaa sen, miten perusteellista kirjailijan työ voi olla ja miten paljon vaivaa nähdään, jotta teoksesta saataisiin aidon tuntuinen. Tutkimuksen seuraaminen on myös mielenkiintoista, mutta mielestäni Mäkelä olisi voinut säästää lukijansa diaarinumeroiden toistelulta ja terminologisilta selityksiltä tekstissä ja liittää ne asiat sitten vaikka lähdeluetteloksi kirjan loppuun. Hän myös eksyy henkilöistä maalailemaan ajankuvaa ja paikkaa, mikä toisaalta rakentaa viitekehyksen henkilöille, mutta on siinä mittakaavassa jopa hieman puuduttavaa.
 
Mäkelä on kirjoittanut tämän kirjan ollessaan vielä naimisissa Anna Kortelaisen kanssa. Kortelainen tunnetaan tutkijana, taidehistorioitsijana ja kirjailijana, ja uskon hänen olleen merkittävä tuki tämän kirjan synnylle. Mäkelä myös kirjoittaa menneensä vaimonsa kanssa erilaisiin arkistoihin ja saaneensa tältä käytännön neuvoja. Olisiko tämä kirja voinut jäädä jopa syntymättä ilman asiantuntevaa tsemppiä? Niin tai näin, mutta tutkijamainen ote kirjan loppupuolella on selvä.
 
Kahden kirjan ja muista kuulemani perusteella näyttää siltä, että Mäkelä antaa teoksiinsa ainakin palan myös omasta itsestään. Äiti-kirjassa se on ihan selkeää, tässä taas viittaukset kotiin ja arkielämään ovat näennäisesti pienessä roolissa, vaikka niiden merkitys onkin keskeinen myös hänen työnsä kannalta.
 
♠♠♠♠

maanantai 10. joulukuuta 2018

Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu
295 s., Atena 2012
 
Kuuntelin pari vuotta sitten Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta en ollut alunperin tajunnut, että kyseessä on kauhukirja. Teen mielelläni tällaisia pieniä retkiä myös itselleni vieraaseen genreen, joten kokemus oli kuitenkin mieluisa. Ajattelin jo silloin, että Vänskän tuotantoa voisin lukea lisääkin, ja nyt tuon tuuman toteutin. Musta kuu on koukuttava tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat.
 
Musta kuu sijoittuu syrjäiseen pieneen mökkikylään, jossa lomailee keskenään hyvin erilainen joukko ihmisiä: Reino ja Ursula ovat eläkeläispariskunta, Juhani lomailee pienen Iida-tyttärensä kanssa, Annukka kaipaa omaa rauhaa ja erossaoloa perheestään ja nelihenkinen rock-bändi on saapunut mökkeilemään saadakseen keulahahmonsa rauhoittumaan. Heidän matkaansa on viime hetkellä keulahahmo-Jaken kutsumana liittynyt nuori Aurora. Eletään lämmintä kesää, mutta ilmassa leijuu jotain kylmäävän painostavaa.
 
Kapeenkärjessä alkaa tapahtua kummia. Omituiset pikimustat perhoset näyttäytyvät yhdelle jos toisellekin, jostain kuuluu omituista sykkeenkaltaista kuminaa, vuorokaudenajat tuntuvat heilahtelevan miten sattuu ja tunnelma on välillä yleisesti painostava. Jotain outoa on tekeillä ja ennen pitkää näyttää siltä, että tunnelma saa jokaisen näyttämään itsestään esiin nurjimmat puolensa kuin pakotettuina. Kun osa mökkeilijöistä yllättäen katoaa ja puhelimet eivät toimi, mökkikylästä ei tunnukaan pääsevän pois. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat mökkikylän liepeillä tuntuvat heräävän taas henkiin, mutta onko kaiken juuret vielä kauempana, satojen vuosien takana?
 
Kirja alkaa rikostutkimuksesta, joka on käynnistetty omaisten huolestuttua, kun he eivät ole saaneet yhteyttä mökkikylässä lomaileviin läheisiinsä. On selvää, että jotain vakavaa on tapahtunut, sillä mökkiläiset näyttävät kadonneen ja paikalta löytyy lukemattomia kuolleita perhosia. Sen jälkeen lukija pääsee tutustumaan mökkeilijöihin, joista keskiössä on Annukka ja bändiläiset Jake, Erkka, Äijälä ja Markus sekä heidän kanssaan mökkeilevä Aurora. Tunnelma tihenee vähitellen ja etenkin Annukka kokee outoja tuntemuksia Kapeenkärjen maisemissa.
 
Musta kuu on tiheätunnelmainen kuvaus siitä, miten aurinkoinen kesäloma voi saada synkkiä väreitä täysin yllättäen. Pidin miljööstä, joka oli tavallaan suljettu. Se tihensi tunnelmaa ja etenkin metsän läheisyys ja siellä olevat ristinkivet ja muut muistomerkit tuntuivat jännittäviltä ja hyytäviltä. Pidin myös siitä, että miljöö ulotetaan jopa 1600-luvulle lyhyin piipahduksin, mikä tuo tarinaan ihan oman säväyksensä ikiaikaisen kirouksen tunnelmissa.
 
Mielestäni Mia Vänskä osaa kirjoittaa vetävästi ja tihentää tunnelmaa askel askeleelta. Teos alkaa prologista huolimatta aika leppoisasti ja lukijana jopa melkein unohdin sen, mitä alussa oli jo hieman paljastunut, mutta sitten metsä alkaa tuntua painostavalta eikä järvikään houkuttele virkistäytymään. Miljöötä en voi tarpeeksi kehua, mutta hahmot eivät puhutelleet ihan niin paljon. Suosittelen kuitenkin tätä myös niille, jotka eivät ole välttämättä kauhukirjallisuuteen kovinkaan mieltyneet.
 
♠♠♠♠

torstai 6. joulukuuta 2018

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku



Kirjabloggaajien joulukalenteri on jo muodostunut jokavuotiseksi perinteeksi. Olen itsekin ollut mukana useampaan otteeseen ja tänä vuonna valitsin luukukseni 6. päivän, Suomen itsenäisyyspäivän, luukun. Eilen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huomisen luukku paljastuu Lauran toimesta Bibbidi Bobbidi Bookissa.

Viime vuonna Suomi juhli 100-vuotista itsenäisyyttään. Juhlallisuuksia löytyi maan joka kolkasta ja minusta tuntuu, että tuon päivän merkitykseen havahduttiin silloin ihan uudella tavalla. Tänä vuonna tunnelma ei ole mielestäni ollut niin juhlallinen, mutta itsenäisyyspäivän merkitystä se ei himmennä.

Jokaisella on omat perinteensä itsenäisyyspäivän viettoon. Joillekin tärkeintä on viedä kynttilöitä hautausmaalle, joku toinen taas nostaa omakätisesti lipun salkoon. Monelle itsenäisyyspäivään kuluu tv-maraton joko Linnan juhlien tai Tuntemattoman sotilaan parissa. Jotkut ovat töissä, joillekin itsenäisyyspäivä tietää ylimääräistä vapaapäivää ja ehkä hengähdystaukoakin arjen pyörityksestä. Keskeistä kuitenkin on, että varmasti valtaosalle tämä päivä merkitsee jotakin.

Minun itsenäisyyspäivääni kuuluu kynttilöiden vieminen haudoille. Itsenäisyyspäivänä ajatukseni ovat aina niiden jo edesmenneiden sukulaisten luona, jotka sodan kokivat. Tuohon joukkoon kuuluvat äitini molemmat isovanhemmat, Eevi ja Pekka sekä Vieno ja Jussi, jotka olivat sotien aikaan nuoria aikuisia. Ajatukseni ovat myös isäni vanhemmissa, Sulossa ja Martassa, jotka myös olivat nuoria, hiljattain ostaneet oman tilan ja odottivat toista lastaan talvisodan syttyessä. Nämä sotien aikaan nuoret aikuiset olivat osaksi syntyneet nuoreen itsenäiseen Suomeen, mutta neljä heistä ehti syntymään Suomen ollessa osa Venäjää. Joukon vanhimpana Sulo varmasti muisti jotain itsenäistymisen ajasta, olihan hän silloin jo 8-vuotias. Miltä tuntui reilut parikymmentä vuotta myöhemmin lähteä puolustamaan sitä maata, jonka itsenäistymisen oli nähnyt? Miltä tuntui jättää puolisot koteihin, mitä Pekka ajatteli joutuessaan sodan päätyttyä lopullisesti jättämään kotiseutunsa Karjalan? Itsenäisyytemme säilyi, mutta ilmaiseksi se ei tullut. Varmasti jokaisen suomalaisen suvun muistissa elää sota jollakin tavalla kysymyksiä ja ajatuksia herättäen.

Ajatukseni sodan nähneiden sukulaisten luo siivittää erityisellä tavalla Veteraanin iltahuuto, jonka kuuleminen tuntuu minusta erityisen juhlavalta. Sen kertosäe saa suorastaan kylmät väreet aikaan, sillä juuri se kohta yhdistyy mielessäni isovanhempiini ja isoisovanhempiini.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!
"

Itsenäisyyden saavuttaminen ja sodat sen puolustamiseksi ovat piirtyneet lähtemättömästi kansakuntamme muistiin. Toivoisin, että voisimme jokainen omilla teoillamme ja sanoillamme osoittaa, että tunnistamme itsenäisyytemme merkityksen ja osaamme arvostaa sitä. Sen ei tarvitse tarkoittaa paatoksellisuutta ja isänmaallisuuden symbolien näkyvää käyttöä, mutta on hyvä tiedostaa, että meille olisi voinut käydä toisin ja siksi "himmetä ei muistot koskaan saa".


Hyvää itsenäisyyspäivää! 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Marraskuun luetut & muita kuulumisia

Kuten kuukausi sitten ennakoin, marraskuusta tuli vilkas kuukausi. Lukemaan en kauheasti ehtinyt, vain 5 kirjaa. Käyn melko harvoin teatterissa, mutta kuun puolivälissä kävin Seinäjoen kaupunginteatterissa katsomassa musikaalin Tästä asti aikaa, joka on rakennettu Kolmas nainen -yhtyeen musiikin ympärille. Musiikki olikin kerrassaan upeaa, joten jo ihan sen takia kannattaa mennä katsomaan, vaikka alku olikin mielestäni hieman kankea. Etenkin väliajan jälkeen tarina kuitenkin sieppasi mukaansa helposti.




Loppukuusta lähdin Brysseliin kutsuvierasmatkalle pariksi päiväksi. Matkalla oli mukana muutama muu kirjastoammattilainen samalta alueelta sekä Kelan henkilöstöä. Kävimme matkalla tutustumassa Euroopan unionin eri kohteisiin, myös parlamentin kirjastoon, ja ne olivat kyllä mielenkiintoisia. Kävimme myös opastetulla kierroksella Euroopan historian talossa ja tapasimme Anneli Jäätteenmäen, joka kertoi meille työstään ja myöhemmin illalla emännöi yhteisen illallisen. Myös omaa aikaa jäi kaupungilla vietettäväksi. Kirjastohenkilöstö sai kutsun vierailulle, sillä syksyllä 2017 kutsuimme Jäätteenmäen vieraaksi meidän kirjastoihin hankkeen myötä. Harvoin sellaista mahdollisuutta kirjastoalalla tarjoutuu, joten ikimuistoinen reissu oli siinäkin mielessä. Ja erityisen kivaa oli myös tutustua paremmin muihin kirjastolaisiin, joten jos luette tätä, niin kiitos vain vielä kerran teille seurasta! Kivaa oli kyllä myös käydä suklaapuodeissa ja syödä ihania belgialaisia vohveleita, hyviä oli molemmat.

Marraskuussa ehdin tosiaan lukemaan vain viisi kirjaa ja jostain syystä ne kuitenkin jättivät vähän kylmäksi, vaikka toisaalta pidinkin niistä.  Tarkempia tunnelmiani niistä voi lukea niiden omista postauksista, mutta tässä on kuitenkin pakko sanoa, että Hotakainen on vakuuttanut minut ja toivon pääseväni lähitulevaisuudessa lukemaan lisääkin hänen teoksiaan. Luin nämä kirjat:

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit
Hannu Mäkelä: Äiti
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Joulufiilis ei ole oikein vielä tarttunut minuun, vaikka viikonloppuna vähän joulua jo laitoinkin vaihtamalla mattoja, pöytäliinoja ja verhoja sekä nostamalla tontut esiin pahvilaatikoistaan. Hieman ehkä huolestuttaa, sillä tavallisesti olen jo lokakuun puolivälissä ihan joulufiiliksissä. En tiedä miksi, mutta koen lähestulkoon pientä stressiä siitä, että joulufiilis antaa odottaa itseään. Ihan hölmöä. Joulunajan lukemisia olen sen sijaan suunnitellut hieman liiankin innokkaasti, sillä pino alkaa näyttää uhkaavan korkealta ja aikaa niiden lukemiseen ei ole varmasti yhtään sen enempää kuin muulloinkaan. Mutta aina voi haaveilla. Lukemisiin joka tapauksessa!

maanantai 3. joulukuuta 2018

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
336 s., Siltala 2018
 
Kun kuulin, että Kimi Räikkösestä julkaistaan kirja, en aikonut lukea sitä. Kun kirjan ympärille kehkeytyi mediamylläkkää, muutin mieleni. Yksi suuri vaikutin oli myös se, että Kari Hotakainen on kirjoittanut kirjan. Siispä mars varausjonoon!
 
Kimi Räikkösen ura on kerrassaan upea ja hänen tarinansa vaatimattomista oloista huipulle kuin sadusta, sitä ei voi kukaan kieltää. Ennen tämän kirjan lukemista en oikeastaan tiennyt Räikkösestä muuta kuin sen, mitä media on kertonut hänen yksityiselämästään ja työstään formulakuskina. Kirjan luettuani minulle valkeni, että hän on tehnyt todella sitkeästi töitä päästäkseen sinne, missä hän nyt on. Ei voi kuin ihailla.
 
Tuntematon Kimi Räikkönen kuvaa paitsi Räikkösen uran vaiheita, myös hänen yksityiselämänsä käänteitä. Tietyt luvut hänen elämässään, kuten avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa, on jätetty maininnan tasolle, toiset taas saavat enemmän huomiota. Kieltämättä huomio on enemmän ammatillisissa vaiheissa, ja kieltämättä se oli välillä melko pitkäpiimäistä. En ole niin kiinnostunut moottoriurheilusta, että jaksaisin keskittyä täydellä mielenkiinnolla kisatuloksiin.
 
Tämän kirjan luettuaan pitäisi kai tietää, kuka on Kimi Räikkönen. Tavallaan niin kävikin, mutta kuva Kimistä jää aika pintapuoliseksi edelleen. Jäämiehen imago elää edelleen, vaikka lempeämpi puoli pilkahtelikin esiin etenkin, kun teoksessa kuvattiin Kimiä isänä. Myös lukuisten ystävien ja lähipiirin kommenttien mukaan hän on lämmin ja välittävä ihminen, jäämiehen rooli on vain rooli. Luulisi, että roolin vetäminen vuodesta toiseen on raskasta. Toisaalta se on varmasti myös suojamuuri julkisuusmylläkälle.
 
Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja minulle jäi tunne, että Hotakainen on onnistunut vangitsemaan Räikkösen olemuksesta olennaisen tähän kirjaan. Hotakainen on naseva kirjoittaja ja Räikkönen on naseva kommenteissaan, joten "mätsi" on onnistunut. Jotain lisää olisin tähän kirjaan kuitenkin kaivannut.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
e-äänikirja, 7 h 15 min.
WSOY 2002
lukija: Veikko Honkanen
 
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on ollut lukulistallani jo pitkään. Löysin sen Ellibsin e-kirjastosta äänikirjana ja päätin ottaa kirjan kuunteluun. Viime aikoina olenkin viihtynyt Hotakaisen parissa, sillä sain juuri päätökseen hänen kirjoittamansa Kimi Räikkösestä kertovan kirjan.
 
Juoksuhaudantie kertoo Matista, jonka vaimo Helena lähtee ja ottaa mukaansa parin yhteisen tyttären, Sinin. Helenan lähdettyä Matti alkaa käydä epätoivoista kamppailua saadakseen perheensä takaisin. Hän ei voi hyväksyä, että yksi harkitsematon huitaisu, jollaista ei ole tapahtunut koskaan ennemmin, veisi häneltä kaiken. Yksin jäätyään Matti alkaa muistella Helenan haaveita omakotitalosta. Nyt Matti päättää pistää kaiken likoon löytääkseen perheelleen talon, joka taatusti tuo Helenan ja Sinin takaisin.
 
Matti on viimeisen päälle kotirintamamies, laittaa ruokaa, siivoaa kotia ja osallistuu lastenhoitoon. Hän on toimissaan perusteellinen ja niinpä hän ryhtyykin tekemään pikkutarkkaa tutkimusta ihanteellisesta tulevasta kodista. Hän kykkii pensaikossa, keräilee ruohonäytteitä, tuppautuu pihoille ja ottaa kiikariinsa kiinteistönvälittäjä Kesämaan, jota piinaa yhteydenotoillaan. Matti on myös päättänyt hankkia rahat omaan taloon keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten epäilyttäviä reittejä pitkin.
 
Juoksuhaudantie on romaani miehestä, joka käy omaa henkilökohtaista sotaansa. Hänestä tulee fanaattinen, hänen toimillaan on enää vain päämääränä löytää talo, joka saa vaimon palaamaan. Teoksen loppu on tragikoominen ja osoittaa, että Matin todellisuudentaju on vinksahtanut pahemman kerran. Jossain vaiheessa teosta kuunnellessa oli lähes puuskahdettava ääneen: "mitä ihmettä tuo mies puuhaa". Matin touhut saavat tarinan edetessä hyvin absurdeja ja tragikoomisia piirteitä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä tarina pitää hyvin otteessaan.
 
Olen aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi vuonna 2015 julkaistun kirjan Kantaja. Pidin siitä ja se muutti mielikuvani Hotakaisesta tylsähkönä kirjailijana, mutta vasta nyt Juoksuhaudantie osoitti minulle miten mainio kirjailija hän onkaan. Tarinan kuljettamisessa ja kielessä on jotain niin osuvaa, että en voi olla pitämättä hänen tyylistään.