sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Lukupiirikirja: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä - muistelma
435 s., Tammi 2018
alkup. Educated, 2018
suom. Tero Valkonen

Tara Westoverin muistelma Opintiellä on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Valitsinkin teoksen toukokuun lukupiirikirjaksemme, ja samalla se oli ensimmäinen piirissä lukemamme elämäkerta.

Tara Westover syntyi vuonna 1986 ja varttui Idahossa survivalistiperheessä. Westoverin suurperhe odotti maailmanloppua ja suhtautui epäluuloisesti hallitukseen, lääketieteeseen ja koulutukseen. Tara ei käynyt lainkaan virallista koulua, vaan hän opetteli keräämään yrttejä ja tekemään raskasta työtä isän romuttamolla. Jotta Tara voisi saada koulutuksen, hänen oli jätettävä entinen elämänsä taakseen. Mutta miltä tuntuu astua yliopistoon täysin itseoppineena ja huomata hänen yleistietonsa puutteellisuuden koko laajuus? Miltä tuntuu, kun perhe karismaattisen isän johdollla enemmän tai vähemmän kääntää selkänsä hänelle, yhteiskunnan narrille?

Taran tarina on mielestäni valtavan mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Siihen sisältyy paljon järkyttäviä vaiheita, jotka jäävät mieleen pyörimään. Siinä on myös syvää välittämistä, mikä välillä tasapainoilee hallinnan ja puhtaan rakkauden rajapinnalla. Perheen isä on kaikessa karismaattisuudessaan jopa hieman pelottava henkilö, joka luottaa vahvasti jumalalliseen johdatukseen. Kun siihen yhdistyy salaliittoteoriat ja kaikkinainen yleinen yhteiskuntavastaisuus, on lopputulos aika kylmäävä.

Kirja herätti lukupiirissä vilkasta keskustelua, joten siinä mielessä tämä oli hyvä valinta piiriin. Ehkä eniten meitä keskustelutti se tosiasia, että valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu niinkin lähelle kuin 1990- ja 2000-luvuille, sillä tietyissä asioissa meininki tuntui olevan pikemminkin kuin 100 vuoden takaa. Esille nousi myös ajatus siitä, miten idyllistä perheen omavarainen elämä toisaalta olisikaan, jos siitä riisuttaisiin kaikki salaliittoteoriat pois. Hurjaa, miten yksi karismaattinen ihminen voi pitää hallinnassaan koko perhettä.

Tara Westoverilla olisi periaatteessa montakin syytä olla katkera, mutta hän ei ole. Hän kertoo elämänsä tarinaa niin kuin sen muistaa, ei syyttele eikä leimaa, kertoo vain oman totuutensa tapahtumista. Ehkä juuri tuo asenne on osasyy sille, miksi tämä kirja vei niin mennessään. Tara maksoi kovan hinnan ponnisteluistaan koulutuksensa ja itsenäisyytensä eteen, sai paljon ja menetti paljon. Suosittelen tutustumaan hänen tarinaansa, jos elämäkerrat ja muistelmat kiinnostavat.

Call Me, Maybe

Stephie Chapman: Call Me, Maybe
11 h 52 min., Saga Egmont 2021
lukija: Emma Carter

Kuuntelin tammikuussa Stephie Chapmanin viihderomaanin Swipe Right. Oli ilahduttavaa huomata pysyvänsä kärryillä englanninkielisessä äänikirjassa, mutta oli myös ilahduttavaa löytää viihdyttävä uusi kirjailija.

Call Me, Maybe kertoo Cassiesta, joka eräänlaisen sattumien summan ja päähänpiston seurauksena päätyy laittamaan Facebookissa viestin teinivuosiensa ihastukselle. Jesse on muusikko, joka tuli tunnetuksi veljiensä kanssa perustamastaan bändistä. Cassie ja Jesse eivät koskaan tavanneet pikaista fanikohtaamista kummemmin, mutta kaikkien vuosien jälkeen Cassie muistaa edelleen vahvan ihastumisensa.

Jesse hämmentyy saatuaan viestin tuntemattomalta naiselta, joka tuntuu kuitenkin tietävän kuka hän on. Bändin hajottua Jesse ei ole enää viihtynyt julkisuuden valokeilassa ja someprofiilinsa suhteen hän on pitänyt tiukan yksityistä linjaa, joten naisen yhteydenotto hämmentää. Hän päättää lopulta vastata. Cassie ja Jesse päätyvät tapaamaan toisensa, kun Jesse lentää Yhdysvalloista työkeikalle Englantiin. Heidän välillään kipinöi, mutta voiko teinivuosien ihastuksesta kehkeytyä jotain pysyvämpää, kun välimatkaakin on puoli maailmaa?

Call Me, Maybe on viihdyttävä ja mukaansatempaava tarina, mutta välillä kyllä turhauduin kaikista niistä väärinymmärryksistä ja äkkinäisistä päätöksistä, joista tuli kapuloita Cassien ja Jessen rattaisiin. Pidin enemmän aiemmin kuuntelemastani Swipe Rightista, mutta ei tämäkään huono ollut. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Tekijä

Enni Mustonen: Tekijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 10
480 s., Otava 2022
kansi: Timo Numminen

Enni Mustosen suosittu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on nyt tullut päätökseensä. Sarjan pari edellistä osaa eivät ole mielestäni olleet vahvinta Mustosta, mutta Tekijä on jälleen taattua laatua ja huipentaa sarjan todella upeasti. Oli uskomattoman ihanaa huomata, miten tarina tempaisi mukaansa ja kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Mielenkiintoinen, vetävä päätös tälle sarjalle!

Viena Blume on palannut Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen takaisin Suomeen ja lapsuudenkotiinsa Leppävaaraan. Eletään 1960-luvun alkuvuosia. Huvilaa emännöi edelleen suvun kantaäiti, iäkäs Ida-mumma, jonka rohkaisemana Viena uskaltaa luottaa siihen, että löytää jälleen paikkansa Suomessa. Opiskelemaan hän ei ainakaan enää yli kolmekymppisenä aio palata, se on selvää, sillä hän on ennen kaikkea tekijäluonne.

Töitä tekijälle löytyy Marimekosta, ja Vienan kautta lukija pääseekin seuraamaan Armi Ratian ja Marimekon vaiheita ihan eturivistä. Pidin tästä Marimekko-ulottuvuudesta paljon, se oli kiinnostavasti ja uskottavasti kuvattu. On jotenkin mukavaa, että lukija saa Vienan kauttaa kurkistuksen tuon tunnetun brändin vaiheisiin.

Aikaisemmin olen kokenut, että Viena jää hahmona jotenkin etäiseksi, mutta tässä teoksessa häneen pääsee tutustumaan paremmin. Erityisesti leskeksi jäämisen jättämä suru ja siitä kumpuava yksinäisyydentunne kuvataan tässä kirjassa hyvin Vienan etsiessä paikkaansa maailmassa. Vaikka Viena on tarinan keskushenkilö, seurataan kirjassa myös aiemmista osista tuttujen Peltosten ja Kukkosten sekä tietenkin Ilpo-veljen ja Kirsti-äidin sekä enojen perheiden vaiheita.

Mielestäni Mustonen päättää sarjansa todella onnistuneesti. Tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että nyt ollaan niin sanotusti kotona, kaiken keskipisteessä ja silti avoimena uusille tuulille. Samoihin tunnelmiin kirja myös päättyy. Teos saa onnellisen mutta ei kliseisen lopun. Uusia avauksia odotellessa!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat
110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Osasto 23

Eva Frantz: Osasto 23
139 s., S&S 2019
alkup. Hallonbacken, 2018
suom. Anu Koivunen
kansi: Anders Carpelan

Viime syksynä kiersin kirjavinkkaamassa meidän työharjoittelijan kanssa alakouluilla. Hän vinkkasi kutosille Eva Frantzin Osasto 23:a ja minäkin kiinnostuin kirjasta. Luin kuitenkin ensin joulun aikaan Ruukin salaisuuden, josta pidin kovasti. Kirjat ovat tyyliltään mielestäni hyvin samanlaisia: sijoittuvat menneisyyteen, sisältävät vaietun salaisuuden, kiehtovan miljöön ja jännittäviä käänteitä.

Osasto 23 sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo keuhkotautia sairastavasta Stiinasta. Hänen perheensä on köyhä eikä kunnon lääkkeisiin ole varaa, sillä leskeksi jäänyt äiti saa hädin tuskin ruokittua ja vaatetettua kaikki kuusi lastaan. Kuin ihmeen kaupalla Stiinalle tarjoutuu mahdollisuus päästä Vadelmarinteen keuhkotautiparantolaan. Parantola on Stiinalle kuin ihmeiden kartano, vaikka koti-ikävä vaivaakin. Parantolassa hän kuitenkin tutustuu salaperäiseen Rubeniin, joka tuntuu tietävän Vadelmarinteen menneisyydestä kamalia asioita.

Kuvaus keuhkotautia sairastavan lapsen yksinäisyydestä on koskettavaa. Nuorta kuin oman onnensa varaan jätettyä tyttöä käy sääliksi monella tasolla. Hän on valmistautunut kuolemaan, mutta elämännälkää on vielä jäljellä, kun tarpeeksi ravistaa. Vadelmarinteen parantolassa on kuitenkin meneillään jotain aivan muuta kuin mitä Stiinalle ja hänen äidilleen on uskoteltu. Kun vanha valkosilmäinen nainen varoittaa Stiinaa parantolan puistossa, epäilys alkaa itää hänen mielessään. Mikä oikeastaan on parantolan vaiettu itäsiipi ja mitä siellä tapahtui?

Takakannessa kirjaa luonnehditaan lastenkirjaksi, mutta minun mielestäni tämä on niin aiheeltaan ja tapahtumiltaan kuin päähenkilön iänkin puolesta nuortenkirja. Minulle aikuisena lukijana teos oli monessa kohtaa melko ennalta-arvattava ja ennätin Stiinan edelle päättelyssä, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta. Nopealukuinen ja otteessaanpitävä kirja, voisin itsekin jatkossa vinkata tätä.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.