Yönistujat

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus 2025

Finlandia-ehdokas 2025

En tiedä olisinko kiinnittänyt huomiota Riko Saatsin esikoisromaaniin Yönistujat, jos lukupiiriläiseni eivät olisi keskustelleet siitä ja en olisi sitä kautta kuullut, mistä kirja oikein kertoo. Kiinnostuin, kun kuulin karjalaisuudesta ja myöhemmin vielä niin Saatsin kuin tarinankin yhteydestä Suistamoon. Minunkin sukujuureni nimittäin ulottuvat sinne, äitini isän isä oli sieltä kotoisin. Isopaappani oli itse sotavuosien aikaan rintamalla, mutta hänen perheensä siirrettiin evakkoon Etelä-Pohjanmaalle ja sitä kautta tiet kohtasivat isomummuni kanssa. Isopaappa jäi lakeuksille, kun hänen perheensä myöhemmin sijoitettiin Nurmekseen.

Yönistujat kertoo karjalalaisesta evakkoperheestä, joka sijoitetaan ensin Pohjanmaalle ja myöhemmin Itä-Suomeen. Ortodoksinen, karjalankielinen evakkoperhe joutuu ahtaalle yrittäessään sopeutua uusille asuinsijoille. Erityisesti perheen Nasti-äiti kantaa huolta lastensa sopeutumisesta ja tulevaisuudesta uudessa kyläyhteisössä, jossa heitä pilkataan ja oudoksutaan. Näennäisesti on pakko sopeutua, ja niin Nastista tulee Anni ja isä-Feodorista Heikki. Uusien nimien alla niin vanhempien kuin heidän lastensakin identiteetti on ja pysyy karjalaisuudessa.

Kirjan keskiössä on Heikki-Feodorin äidin siirtyminen tuonilmaisiin ja ruumiinvalvojaisten järjestäminen. Poika haluaa suoda äidilleen perinteiset ortodoksiset hautajaiset, mutta sellaisten järjestäminen ei ole luterilaisella ja jokseenkin sisäänpäinkääntyneellä paikkakunnalla aivan yksinkertaista. Saatsi kuvaa sydämeenkäyvästi sitä ahdinkoa ja ristiriitaisuutta, joka seuraa, kun on pakko luopua paljosta voidakseen tulla hyväksytyksi - ja kun sekään ei riitä.

Saatsi on kirjoittanut teoksensa kahteen aikatasoon, joista toinen kuvaa sotien jälkeistä aikaa ja toisessa ollaan Nastin sairaalavuoteen äärellä vuonna 1991. Muistoissaan Nasti palaa menneisyyteen, sotavuosiin ja sen jälkeiseen aikaan. Muistot kumpuavat karjalaksi, josta Saatsi jatkaa seuraavan luvun alussa suomeksi. Minusta tuntuu, että karjalaa oli yllättävän helppo ymmärtää, varsinkin kun kuva täydentyy suomeksi heti perään, mutta en tietenkään voi väittää ymmärtäneeni kaikkea. Olennaisen kuitenkin varmasti.

On yleisesti tiedossa, että karjalainen siirtoväki sai monin paikoin osakseen hyvinkin kylmää kyytiä, kun heitä asutettiin uusiin paikkoihin. Tarina on tuttu ja surullisen tosi, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia oli. Saatsin kertomassa tarinassa ei siis sinänsä ole mitään uutta, mutta se onnistuu silti menemään ihon alle. Hän on taitava kirjoittaja, joka saa tähän pieneen kirjaan mahtumaan vavahduttavia hetkiä. Hieno kunnianosoitus karjalaisille perinteille ja kielelle.

Lanka-aitan Anni

Aino Leppänen: Lanka-aitan Anni

Myllylahti 2024

Luin joulun aikaan Aino Leppäsen feelgood-romaanin Lanka-aitan Anni. Se on ensimmäinen Leppäsen tuotannosta lukemani kirja, sillä hänen aikaisemmat teoksensa eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, mutta tämä kyllä oli mieluisa lukukokemus. Kodikas lankakauppa, neuletöiden maailma, pienimuotoinen arvoitus ja lämminhenkiset kohtaamiset tekivät tästä kirjasta oikein mainion lukupalan joulunpyhiin.

Anni on perinyt tädiltään Oulun Torinrannan punaisessa aitassa sijaitsevan lankakaupan, joka oli tädin elämäntyö ja rakas paikka Annillekin. Tunnelmallisen käsityöaarteita pullollaan olevan kaupan pyörittäminen olisi muuten unelmien työ, mutta perintövero painaa niskassa eikä kaupan kassavirta huimaa päätä ainakaan positiivisessa mielessä. Pelkkä ajatus putiikin menettämisestä kauhistuttaa, sillä se on Annille oikeastaan kaikki; sen ympärille rakentuvat sosiaaliset suhteet, sen hyväksi hän heiluttaa puikkoja ja koukkuja kaiken vapaa-aikansa.

Pidin todella paljon lankakaupan tunnelmasta ja siitä ihanasta kodikkuudesta, joka lankakerien, neuletöiden ja kaikenlaisen käsityötilpehöörin parissa vallitsi. Tunnistan käsitöiden taianomaisen maailman, kun lanka muuttaa muotoaan muuttuen lämmittäviksi pukineiksi, sillä olen itsekin nuorempana ollut ahkera kilisyttämään puikkoja. Käsityöinnostus jopa virkosi hieman uudelleen tämän kirjan myötä, niin kivasti se maailma oli kuvattu!

Lanka-aitan Anni on feelgood-kirjallisuutta, vaikka rahahuolten mörkö tuntuukin välillä lukijalle asti. Oudon huoletonta elämää Anni silti laillaan viettää, ei paljon seuraile tilejään ja wolttaaminenkin on arkipäivää. Hän on eräänlainen taivaanrannanmaalari, vaikka myös käytännön ihminen ja ihan fiksu tapaus. Pidin hahmosta, sillä vaikka välillä Anni onkin melkoinen haihattelija, hän on mukava tyyppi. Idyllinen Torinrannan miljöö, arkinen kotoisuus ja asiantuntevat yksityiskohdat kolahtivat niin ikään. Kokonaisuutena todella kiva kirja, tämmöistä lukisin mielelläni lisääkin.

Rakel

Satu Rämö: Rakel

Hildur-sarjan 4. osa

WSOY 2024

Luin joulukuun alkupuolella Satu Rämön huippusuositun Hildur-sarjan neljännen osan Rakelin. Tässä osassa ollaan taas Jakobia vahvemmin Islannin maaperällä ja se ilahdutti minua, sillä yksi sarjan keskeisistä ansioista on nimen omaan islantilaisen elämänmenon ja yhteiskunnan kuvaaminen.

Hildurin arki on alkanut vähitellen asettua seesteisempiin uomiinsa ja töissäkin on ollut sen verran rauhallista, että hän on ennättänyt myös lomailemaan. Hildur vierailee säännöllisesti paitsi tätinsä Tinnan myös vanhan perhetuttavansa Helgan luona. Jakobillakin menee paremmin, vaikka hänen poikansa muutto Islantiin ei ole sujunut ihan täysin kitkatta. 

Helgan luona vieraillessaan Hildur saa kuulla uusia asioita myös edesmenneestä äidistään  Rakelista, joka jätti jälkeensä melkein yhtä paljon avoimia kysymyksiä kuin Hildurin kadonneet pikkusisaret. Perheen arvoitusten ratkaiseminen joutuu kuitenkin väistymään taka-alalle, kun paikalliseen satamaan saapuva risteilyalus tuo tullessaan asioita, jotka kiinnittävät poliisin huomion.

Tykkäsin tästä kirjasta, joka osoittautui taatun perushyväksi ja sujuvalukuiseksi Rämöksi. Dekkarijuoni toimii tässä mielestäni hyvin, jopa paremmin kuin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, ja Hildurin perhetaustasta tuntuu riittävän ammennettavaa paljonkin, joten mielenkiinnolla odotan mitä Tinna tuo tullessaan. Varausjono ainakin on edennyt joutuin, joten taidan päästä sen pariin jo kevättalvella.

Merkitty mies

Robert Galbraith: Merkitty mies

Cormoran Strike 8

Otava 2025

alkup. The Hallmarked Man

suomentanut Ilkka Rekiaro

äänikirjan lukijana Eero Saarinen

En ymmärrä miten Galbraith tekee sen taas, mutta tämä uusin Cormoran Strike -jännäri tuntuu olevan jälleen edellisiä parempi. Galbraith todella osaa luoda monisyisiä ja silti loogisia juonikuvioita, jotka pitävät lukijan otteessaan ja jännityksessä. Oma jännitysnäytelmänsä on myös etsiväkaksikon välinen suhde, joka on läheinen ja luottamuksellinen, mutta silti he pysyttelevät tietyllä etäisyydellä toisistaan.

Hopeakaupan holvista löytyy ruumis, jonka poliisivat uskovat olevan heidän etsimänsä rikollinen. Decima Mullins on kuitenkin toista mieltä. Hän uskoo hopeaholvin ruumiin olevan hänen kadoksissa oleva puolisonsa. Decima ei usko puolisonsa lähteneen vapaaehtoisesti, joten hän lähestyy Strikea ja Robinia erikoisella tehtävänannolla: hän pyytää heitä todistamaan, että ruumis on hänen puolisonsa.

Strike ottaa Deciman tehtävänannon vastaan, vaikka se onkin poikkeava verrattuna tavanomaisiin puolisoaan etsivien ihmisten pyyntöihin - suurin osa kun haluaa uskoa puolisonsa olevan elossa. Melko pian tutkimukset aloitettuaan Strike ja Robin saavat huomata, että kadoksissa on muitakin kuvaukseen sopivia miehiä kuin Deciman puoliso ja poliisin etsimä rikollinen. Lisäksi hopeakauppa ei olekaan ihan mikä tahansa hopeakauppa, vaan vapaamuurareiden esineisiin erikoistunut liike.

Tässä kirjassa tunnelma tiivistyy entisestään. Monenlaista jännitystä ja jännitettyä on ilmoilla, niin ihmissuhteissa kuin ulkoa päin tulevan uhkan muodossa. Robin ei ole vielä täysin toipunut niistä koettelemuksista, joita hän koki aiemmissa peitetehtävissään, kun hän jo näyttää saaneen kannoilleen vaarallisia ihmisiä. Lehdistö etsii Strikesta skandaalinkäryisiä lööppejä, kollegoiden välit kiristyvät ja Robinin parisuhde ottaa uusia kierroksia siinä missä myös Striken tunteet Robinia kohtaan.

Odotan kovasti tälle sarjalle jatkoa, sillä tästä on tullut yksi suosikeistani. En jaksa näin paksuja tiiliskiviä selättää lukemalla, mutta äänikirjoina näitä on tosi mukava kuunnella. Eero Saarinen on mielestäni erinomainen lukijavalinta tälle sarjalle.

Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella

Tuuli Kivijoki: Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella

Lemmenlahti 4

Karisto 2025

Tuuli Kivijoen kuvitteelliseen Lemmenlahden pikkukaupunkiin sijoittuva sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella tarjoaa uusia alkuja, joulunodotuksen tunnelmaa, idyllisen lumitalven ja aitoja kohtaamisia. Tykkäsin tästäkin kirjasta tosi paljon, sillä viihdyn Lemmenlahden maisemissa ja sen asukkaiden parissa oikein hyvin.

Opettajana työskentelevä Katariina on hiljattain eronnut ja opettelee uutta arkea omakotitalossaan, joka oli ennen heidän yhteinen kotinsa. Kotitaloon liittyy vielä sitäkin pidempi historia, sillä sen ovat rakentaneet nyt jo edesmenneet vanhemmat, joiden kädenjälki näkyy edelleen talossa vahvasti. Koti on Katariinan turvapaikka, mutta toisaalta myös täynnä muistoja, joista osa on aika haikeitakin.

Uutta, omannäköistä elämää rakentaessaan Katariina päättää tehdä listan asioista, jotka haluaisi toteuttaa. Osa liittyy kodin sisustamiseen, osa vapaa-ajan matkoihin, ja pienen epäröinnin jälkeen listalle pujahtaa myös treffit, kuitenkin ehkä enemmän vitsillä kuin tosissaan. Kiinnostavia miehiä alkaa kuitenkin ilmaantua sieltä ja täältä, mikä tuo yllättävää mutta myös kaivattua vaihtelua elämään.

Lemmenlahden arkinen kodikkuus kietoi minut taas tiiviisti mukaansa, vaikka Katariina ei minulle erityisen mieluinen ollutkaan. Ensimmäistä kertaa tämän sarjan kohdalla koin myös, että osat toistavat itseään. Sitähän arki monesti on, toisteisuutta ja säännöllisyyttä, mutta ehkä nyt olisin kaivannut vaikka päähenkilöön jo jotain vaihtelua. Lemmenlahden naiset ovat puuhakkaita ja aikaansaavia, mutta joku voisi vähän jo rikkoa kaavaa.

Sylvia

Minna Rytisalo: Sylvia

WSOY 2025

kansi: Ville Laihonen

Luin marraskuussa Minna Rytisalon uusimman romaanin Sylvia, joka jatkaa samaa vahvaa linjaa kuin hänen aiemmatkin romaaninsa. Niistä olen lukenut Lempin ja Rouva C:n, joista etenkin Lempi jätti todella vahvan jäljen. Sylviassa nimihahmo on Lapin kultamaiden myyttinen Petronella, oikealta nimeltään Sylvia van der Moer. Hollantilainen, vaeltelevaa elämää viettänyt Sylvia ei sopinut ajan naiskäsitykseen, vaan kulki rohkeasti omia polkujaan ja sai siitä hyvästä virkavallankin peräänsä. 

Sylvia on monitasoinen romaani, jonka keskiössä on kyllä Petronellan myytti, mutta joka kurkottaa ajassa vieläkin taaksepäin. Miten Sylviasta tuli sellainen kuin tuli, keitä hän kohtasi kierrellessään ympäri maailmaa ja mitä oikeastaan ajattelivat ne ihmiset, jotka hänen karismansa piiriin päätyivät?

Sylvia-Petronellan hahmo on todella mielenkiintoinen. Kaunokirjallisella teoksella luonnollisesti on vapautensa, mutta hahmo pohjaa todelliseen henkilöön ja mielikuvaan hänestä. Ihan en ole varma, mitä itse hänestä pidin, mutta tarina kyllä nappasi tehokkaasti mukaansa. Sivuhenkilöilläkin on motiivinsa, kipupisteensä ja haaveensa. Eritoten arvonantoa havitteleva sihteeri jää mieleen.

Sotien jälkeen Eurooppa on toisenlainen, ilmapiirissä leijuu epäluuloa ja säännöt ovat muuttuneet. Sellaisena aikana ei ole helppoa olla levottoman veren kuljettama itsenäinen nainen. Ihmisillä on myös ollut ja on edelleen helposti tapana katsoa karsaasti sitä, mikä poikkeaa totutusta normista. Varmasti osittain juuri se teki kultamaiden Petronellasta niin legendaarisen, mutta nainen myytin takana ei välttämättä ole sama kuin hän.

Rytisalo on taitava kirjoittaja, hänen tekstiään on ilo lukea. Minulle tämä oli yksi vuoden 2025 huippukirjoista.