lauantai 14. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku on täällä! Minulla oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että pääsen tekemään tämän päivän luukkua, mutta luukun aihetta tuntui olevan hieman vaikea keksiä. Yhtäkkiä keksin mistä haluaisin kirjoittaa: jouluperinteistä, joulustressistä ja jouluperinteiden vaalimisen aiheuttamasta joulustressistä. Kuulostaa ehkä hieman ankealta, mutta toivoisin tämän luukun kuitenkin tarjoavan jos ei nyt ihan vertaistukea niin ehkä kuitenkin jonkinlaisia oivalluksia siitä, että joskus asioiden on ihan hyvä muuttua.

Stressi on ollut minulle tänä syksynä oikein ajankohtainen asia. Tuntuu että on ollut gradustressiä, yleistä elämänhallinnan suhteen tasapainottelua, kiirettä, vähiinsä työstressiäkin ja pahasti näytti myös siltä, että iskee joulustressi. Veikkaan, että aika moni on joskus tuntenut joulustressin nostavan päätään, vaikka joulun pitäisi olla rauhoittumisen, lämmön ja kaikenlaisten ihanien asioiden aikaa. Jos olet selvinnyt elämässäsi täysin vailla joulustressiä, olet minun mielestäni hyvin onnekas!

Kun marraskuu lähestyi joulukuuta, minua alkoi painaa tietoisuus siitä, että en ollut vielä tehnyt oikeastaan mitään niistä perinteisesti joulua edeltävistä asioista, joita yleensä siihen mennessä olen jo tehnyt. Joulumusiikin kuuntelu oli aloittamatta, verhot vaihtamatta, tontut piilottelivat pahvilaatikoissa eikä kodissa ollut vielä yhtään tuoksunut joululta. Tuli hirveä paine siitä, miten ihmeessä ehdin kuuntelemaan kaikki ne joululevyt joita yleensä kuuntelen, milloin saan siivottua niin perusteellisesti, että joulukoristeita voi alkaa sijoittelemaan, mitä leivon ja millä ajalla, koska katson joka joulunalusaikaan kuuluvat elokuvat ja mitenkäs se yleinen hifistelykin? Tuli tunne, että on pakko ehtiä tekemään taas ne samat asiat, koska ne ovat perinteitä.

Aloin miettiä mitkä niistä perinteistä ovat sellaisia, joita todella haluan ylläpitää ja mitä ylläpidän lähinnä nostalgian tai tavan vuoksi. Sitä olikin hyvä pohtia, sillä se oli minulle avain joulustressin karkottamiseen. Joulunviettoni on parin viime joulun aikana alkanut jo hakemaan uusia uomiaan, mutta nyt tuntuu, että tästä joulusta saa rohkeasti tulla sellainen kuin on tullakseen. Jos haluan jouluna katsoa mieluummin Gilmoren tyttöjä kuin Yksin kotona -elokuvia, niin teen sen. Jos haluan mieluummin syödä nacholautasen kuin riisipuuroa, teen sen. Ylipäätään jos en jaksa, ehdi tai halua tehdä jotain, en tee sitä itse kehittämäni velvollisuuden pakosta.

On tietysti ihania perinteitä, joista en halua luopua. Lahjojen ostaminen ja paketointi on hauskaa. Korttien lähettäminen on minulle myös tärkeää, mutta tänä vuonna jätin askartelematta ja ostin kortit kaupasta. Joululeipominenkin on mieluisaa, mutta tänä vuonna olen jo rohkeasti kokeillut uusia reseptejä ja jättänyt perinteiset piparkakut ainakin toistaiseksi tekemättä. Olen myös alkanut harkita, että käännän jouluaattoni rytmin päälaelleen ja siirrän joulusaunan aamusta iltaan, jotta saan sen jälkeen pukeutua pyjamaan ja asettua keidastamaan sohvalle. Joulusaunan perinne pysyy, mutta ajoittuu omaan rytmiini paremmin.

Kiireinen syksy on ollut paikoin hyvinkin uuvuttava, mutta toisaalta myös monella tapaa opettavainen. Olen aiemmin ollut taipuvainen vaatimaan itseltäni paljon, joten yksi keskeisimmistä opeista on ollut se, että ei ole pakko jaksaa ja ehtiä kaikkea. Voi valita, priorisoida ne itselle tärkeät asiat ja oikeasti asettaa ne omat rajat sille, mitä elämään kaipaa ja mitä ei. Tuon oivalluksen siivittämänä lähestyn joulua ja pian alkavaa uutta vuotta rennommin mielin kuin mitään hetkeen. Tuntuu vähän kliseiseltä sanoa näin, mutta se on taatusti yksi parhaista (joulu)lahjoistani tänä vuonna. Tuntuu myös vähän hölmöltä sanoa, että tällaisia asioita on pitänyt pohtia ja opetella, mutta kuten tiedämme, yksinkertaisilta tuntuvatkaan asiat eivät aina ole niin helppoja kuin luulisi.



Toivottavasti te kaikki lukijani saatte myös nauttia rennosta joulun ajasta ja oman näköisestä juhlasta Ihanaa joulua kaikille, olipa se minkä näköinen, tuoksuinen tai makuinen tahansa!

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirsin book clubissa ja huomenna pääsette lukemaan Viivin Kirjailuja.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
809 s., Tammi 2014
alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012
suom. Anna-Maija Viitanen
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.
 
En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.
 
Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lukupiirikirja: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
207 s., Siltala 2011
alkup. Skvoznaja linija, 2003
suom. Arja Pikkupeura
 kannen kuva: Ida Mänty
graafinen suunnittelu: Kirsikka Mänty
 
Eräs lukupiiriläisistäni ehdotti aiheeksi Ljudmila Ulitskajan tuotantoa, joten valitsin toiveen pohjalta vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksi Naisten valheet. Kokoonnuimme maanantaina ja sain todeta, että piirissä oli kato käynyt paitsi sairastumisten vuoksi myös osittain valitun kirjan vuoksi. Meistä paikalla olleista piiriläisistä noin puolet piti tästä kirjasta ja keskustelussa myös toinen puoli löysi uusia kulmia tästä kirjasta.
 
Naisten valheet kertoo Zenjasta, joka toistuvasti päätyy eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien naisten uskotuksi. Hän kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa on täyttä valetta. Episodimaisuudestaan huolimatta teos ei ole lainkaan sekava tai liian sirpalemainen, sillä samalla lukijalle rakentuu kokonaiskuva Zenjasta.
 
Takakansi antoi meidän piiriläisten mielestä hieman viitteitä siihen suuntaan, että Zenja olisi vähän kuin kaatoastia, jonka niskaan kipataan kaikki murheet. Sellaisena Zenja ei kuitenkaan meille näyttäytynyt, vaan pikemminkin naisena, joka huolehtii kaiken ja ehtii kaiken, uran, kodin ja muiden murheet, mutta jolla on myös vahvat omat rajat. Hän ei ole vaitonainen kuuntelija, vaan aktiivinen toimija. Joskus hänen kärsivällisyyttään kuitenkin ihmettelee ja odottaa, että milloin mitta tulee täyteen. Minun mielestäni hieman ennen loppuratkaisua sellaista pientä "rikkoutumista" on nähtävissä. Zenjalle uskoutuvat naiset olivat suurimmaksi osaksi tavattoman työläitä, ripustautuvia tai muuten ärsyttäviä, ainakin minun mielestäni.
 
Naisten valheet on vetävä kirja, jossa on mielenkiintoista ajankuvaa 1980-1990-luvuilta itänaapuristamme. Voisin hyvin kuvitella lukevani lisääkin Ulitskajaa, vaikka aiemmin olenkin hänen kirjojaan hieman vältellyt. Se taas on johtunut ihan siitä, että itselleni mielikuva venäläisestä kirjallisuudesta on usein hieman ankea, vaikka olenkin monta hyvää venäläistä kirjaa lukenut.  Tästäkin pidin todella paljon. Varmasti 16-17-vuotiaana lukemillani Anna Kareninalla ja etenkin Rikoksella ja rangaistuksella on syynsä mielikuvaan.
 
Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimeä, sillä mietimme olivatkokaan nämä naiset lopulta niin suuria valehtelijoita? Osa kyllä valehteli sumeilematta, mutta pääosin heidän juttunsa olivat ehkä myös haavekuvien maalailua. Alkuteos Skvoznaja linija tarkoittaa suoraan suomennettuna loppulinjaa. Se olisi ollut nimenä aika kömpelö, mutta toisaalta Naisten valheet on aika ohjaava nimi, joka asettaa välittömästi tietynlaiset odotukset tälle kirjalle. Pohdimme myös mitä se "loppulinja" voisi olla. Luulisin, että se voisi viitata  teoksen lopussa olevaan isoon käänteeseen, joka on tavallaan tietyn aikakauden loppu ja suuren muutoksen alku.
 
Oletteko te lukeneet Ulitskajaa? Mitä suosittelisitte häneltä?

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Marraskuun luetut

En oikein ole vielä sisäistänyt sitä, että joulukuu on jo täällä. Joulutunnelman herättely on ollut tänä vuonna jotenkin haastavaa enkä ole vielä esimerkiksi lainkaan kuunnellut joululauluja, miettinyt leipomista tai joulutellut oikeastaan mitenkään muutenkaan. Viime viikonloppuna puoliväkisin aloin vaihtamaan verhoja ja pyyhkimään pölyjä, että sain ripotella koristeita esille. Joulumieli kuitenkin antaa odottaa itseään ja se on minulle epätyypillistä. Melkein alkaa tulla jo ahdistus siitä, että joulumieli on vielä jossain matkalla, mikä nyt on ihan typerää!

Joulumielen puuttumiseen saattaa olla syynä se, että marraskuussa iski melkoinen yskä, joka vei yöunet ja voimat. Selkäkin prakasi ja mieli oli vähän alavireinen. Nyt olen toipunut, mutta toden teolla käyntiin nytkähtänyt gradun kirjoittaminen on vienyt aikaani. Siitä huolimatta ehdin kyllä lukemaan marraskuussa 10 kirjaa, joten olen kyllä etsinyt gradun tekemiselle sijaistoimintoja (monin muinkin keinoin kuin lukemalla). Odotan kovasti sitä, että nyt minulla on tiedossa ensimmäinen pitkä viikonloppu aikoihin ja saan palautua kunnolla. Aion leipoa vähän, käydä katsomassa ihanaa kummityttöäni ja ihan vain olla.

Huh, tulipas kuulumisistani varsinainen valitusvirsi! On mulla ollut marraskuussa ihan kivaakin, vaikka ei nyt ehkä siltä vaikuta. Hyvää mieltä ovat tuoneet kaverien tapaaminen, kissan tervehtyminen (vanhempi kissani oli myös vähän alavireinen marraskuussa) ja gradun edistyminen. Ehkä siirryn luettuihin kirjoihin ennen kuin vatvon kurjuuttani vielä enemmän. Luin siis peräti 10 kirjaa, mikä tuntuu ihan hurjalta määrältä. Vielä hurjemmalta tuntuu, että pidin niistä jokaisesta: ne puhuttelivat, hauskuuttivat, vakavoittivat, viihdyttivät, nollasivat ajatuksia ja koskettivat. Nämä kirjat luin:

Josie Silver: Ole minun
Antti Tuuri: Ikitie
Emma Rous: Au pair 
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Olga Kokko: Munametsä 
Maria Turtschaninoff: Naondel

Marraskuun lukemistoni oli aika monipuolinen ja yllättäen tilanne on kääntynyt niin, että suurin osa luetuista kirjoista oli käännöskirjoja, kun yleensä luen lähinnä kotimaista kirjallisuutta. Koko ajan tämän vuoden aikana olen lukenut enemmän ja enemmän käännöskirjallisuutta, mikä on ollut tosi mielenkiintoinen matka uusien kirjojen pariin. Saa nähdä mitä kaikkea luenkaan joulukuussa! Nyt on kesken Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, johon olen tarttunut tiiliskivikammostani huolimatta. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta minulta puuttuu vielä 9 maata, joten nähtäväksi jää läpäisenkö haasteen vai en. Aion kyllä jatkaa maiden kartuttamista jatkossa ilman haastettakin.

Rentoa joulukuuta! :-)

tiistai 3. joulukuuta 2019

Sarah Andersenin sarjakuvia

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
109 s., Sammakko 2017
alkup. Adulthood is a Myth, 2016
suom. Aura Nurmi
***
Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
126 s., Sammakko 2018
alkup. Big Mushy Happy Lump, 2017
suom. Aura Nurmi
Sarah Andersen: Herding Cats
Andrews McMeel publishing 2018 
 
Marraskuussa viihdyin Sarah Andersenin sarjakuvien parissa. Instagramin stooreissa on aina säännöllisin väliajoin tullut vastaan Andersenin sarjakuvastrippejä, jotka ovat mielestäni olleet hyvin osuvia. Innostuin tutustumaan Andersenin sarjakuviin enemmänkin ja lainasin kaikki saatavilla olevat kirjat. Oma suosikkini taitaa olla Aikuisuus on myytti, mutta muissakin kirjoissa oli tosi hyvä sisältö.
 
Sarah Andersenin sarjakuva-albumit eivät ole missään määrin omaelämäkerrallisia. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Sarjakuvissa esiintyy nuori nainen, joka viihtyy kissojen seurassa, on sosiaalisesti epävarma, lukee mielellään kirjoja ja joka sykertyy mielellään peittojen sisään pyöriäkseen netissä vaikka koko päivän. Näistä sarjakuvista tulee teemoiltaan hieman mieleen Kris Keräsen Ahistunu pupu, josta pidän kovasti. Ei siis ollut sinänsä yllätys, että Anderseninkin sarjakuvat veivät mennessään.
 
Andersenin sarjakuvissa on minua huvittavaa itseironiaa. Lisäksi sarjakuvissa näkyvät aiheet - kissat, kirjat ja peittojen sisällä keidastaminen (=keitaan muodostaminen peitoista, tyynyistä, käden ulottuviin sijoitetuista juomista ja ruuista ja esim. kaukosäätimisestä ja puhelimesta, lähde: Jonnapedia) - ovat minulle läheisiä. Piirrostyylikin on miellyttävä ja tietynlaisessa vähäeleisyydessään hyvinkin värikäs. Suosittelen tutustumaan.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Naondel

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita
12 h 2 min., Tammen äänikirja 2018
alkup. Naondel. Krönikor från det Röda Klostret, 2016
lukija: Anni Kajos
suom. Marja Kyrö
kansi: Laura Lyytinen

Ensikosketukseni Maria Turtschaninoffin tuotantoon oli Maresi, jonka luin vuonna 2015. Jostain syystä laajempi tutustuminen hänen tuotantoonsa aina jäi ja jäi, vaikka minulta löytyy Naondel ihan omastakin hyllystä. Löysin aiemmin tänä vuonna kirjaston e-kirjavalikoimasta Turtschaninoffin Arran, josta pidin valtavasti ja jonka myötävaikutuksella otin Naondelin nyt myös kuunteluun. 

Naondel kuuluu samaan Punaisen luostarin kronikoita -trilogiaan kuin Maresikin, mutta Naondelissa kerrotaan vaiheista, jotka johtivat luostarin syntyyn. Kaikki saa alkunsa nuoren Kabiran tekemästä virheestä, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Hänen perheensä tuntee vaalimansa lähteen salat, jotka hän ihastuksen sokaisemana tulee paljastaneeksi Iskanille, joka on visiirin poika. Iskan on vallanhimoinen nuori mies, joka hyödyntää häikäilemättä Kabiran paljastamia lähteen saloja. Vuosien varrella Iskanin uhreiksi joutuvat mm. vaeltajaklaanin Garai, unienkutoja Orseola ja naissoturi Sulani.

Naondel muodostuu Iskanin uhreiksi joutuneiden naisten tarinoista. Heidän tarinansa ovat erilaiset, osa on päätynyt Iskanin vaikutusvallan alle omaa hyväuskoisuuttaan, kun taas jotkut on viety väkisin. Myös elämän lähtökohdat ovat erilaisia, mutta jokaisen elämää leimaa kuitenkin henkinen ja/tai fyysinen väkivalta, pelko ja vapaudenkaipuu. Jokaisessa näistä naisista on myös voimaa, joka odottaa oikeaa hetkeä.

Naondel on tarinana yhtä lumoava kuin Maresikin. Turtschaninoff onnistuu tässäkin kirjassa luomaan upean miljöön, josta pidin todella paljon. Hänen luomansa maailma on kauneudessaan ja kauheudessaankin kerrassaan kiehtova, samoin alkulähteet ja maagiset kyvyt antavat tarinaan oman ehkä hieman jännittävänkin ulottuvuutensa. Naisten henkilöhahmoissa on myös hyvää särmää. Eniten pidin Kabiran hahmosta, mutta myös Garai oli minulle mieleen. He ehtivät tarinan edetessä myös tulemaan parhaiten tutuiksi.

Naondelin naisten tarina voisi olla ihan tositarina, jos ei oteta lukuun kuvitteellista miljöötä ja fantasiaelementtejä. Kirja kertoo alistetuista naisista, joita mies hallitsee mielensä mukaan. Historiassa sellaista on tapahtunut ja valitettavasti tapahtuu edelleen. Seikkailutarinana tämä on huikea, fantasiakertomuksena puitteiltaan hieno. Löytyy tästä tunnistettavasti myös feministinen ulottuvuus kaiken muun ohessa. Kerrassaan taidokasta kerrontaa, joka käy oikein hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka teos onkin suunnattu nuorille.

♠♠♠♠♠