Tilinpäätös

Maija Kajanto: Tilinpäätös

Puistokadun pesula 2

WSOY 2026

 

Puistokadun pesula -sarja on saanut jatkoa. Tilinpäätöksessä päähenkilöksi nousee Assi, joka tutustui ja ystävystyi Inkan kanssa Pyykkipäivässä. Assi on nelikymppinen kirjanpitäjä, jonka elämä tuntuu olevan yhtä säntillisessä järjestyksessä kuin hänen laatimansa tilinpäätökset: on pitkä parisuhde, vakaa toimeentulo ja mieluisa koti paritalonpuolikkaassa. Kohdalle osuva lomautus kuitenkin tuo Assin elämään muutoksen, joka sysää hänet pohtimaan arkeaan ja unelmiaan uudelta kantilta.

 

Tyhjentyneen kalenterin myötä Assi alkaa suorittaa vapaa-aikaansa. Hän haluaa täyttää päivänsä puuhilla osin siksi, että ei olisi etätöitä tekevän miehensä tiellä. Rahasta tarkka Olli ahdistuu taloudellisen tilanteen epävarmuudesta, mikä saa Assin etsimään hyödyllistä tekemistä päiviinsä. Assi ryhtyy tyhjentämään tuntemattomaksi jääneen isoisänsä kuolinpesää. Kun urakka lopulta tulee valmiiksi, on Assin mietittävä myös miten haluaa oman elämänsä jatkossa järjestää.

 

Kokemuksesta tiedän, että kuolinpesän tyhjennys ei ole mikään pikkujuttu, vaan oikeasti aikaa vaativa homma. Puhumattakaan sitten siitä tunnepuolesta, joka väistämättä astuu kuvaan, jos edesmennyt on ollut itselle läheinen. Vuosikymmeniä ajan kerrostumia ja esineitä joita joku muu on vaalinut ja kuljettanut mukanaan vuodesta toiseen tai unohtanut kaappien perukoille... Se todella laittaa pohtimaan omaa tavarasuhdetta aivan uudella tavalla. Mielestäni Kajanto kuvaa tätä kaikkea tarkkanäköisesti.

 

Tilinpäätös oli varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka lomautukset ja kuolinpesät harvoin nostavat ilon ylimmilleen. Tämä sarja ei toistaiseksi ole ollut minulle Kahvila Koivun veroinen, mutta olen alkanut tykätä Harvelan pikkukaupungin miljööstä ja sarjan naisviisikosta, jotka erilaisista elämäntilanteistaan huolimatta pelaavat hyvin yhteen. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä kuka heistä on seuraavan osan päähenkilö, sillä ennustan, että jokainen heistä siihen rooliin vuorollaan pääsee. 

Unelmien talo Jylhäsalmelta

Kirsi Pehkonen: Unelmien talo Jylhäsalmelta

Karisto 2026

kannen kuva: Petri Jauhiainen 

 

Jylhäsalmi-sarjaan joka vuosi uskollisesti ilmestyvä uusi osa on minulle aina kevään/kesän odotetuimpia kirjoja. Tällä kertaa uusimman osan päähenkilö Pipsa ei asukaan Jylhäsalmella vaan Korkealan puolella, mutta kiinteistönvälitysfirman pyörittäminen tuo hänet kuitenkin tämän tästä lossimatkan yli ja tuttujen jylhäsalmelaisten persoonien pariin.

 

 Korkealasta kotoisin oleva Pipsa on paluumuuttaja, joka etsii vielä itsekin lopullista kotia paikkakunnalta. Työskentely perheyrityksessä on oivallinen tapa tutustua paitsi paikkakuntaan myös sen asukkaisiin. Eläköitymistä suunnittelevan isän kanssa yhteistyö sujuu, vaikka heillä onkin näkemyseroja välitykseen otettavista kiinteistöistä Jylhäsalmen osalta. Pipsa näkee potentiaalin, isä ei haluaisi edes ajaa kylän läpi.

 

Luottaessaan bisnesvainuunsa ja tutustuessaan paremmin kyläläisiin Pipsa alkaa ymmärtää, että Jylhäsalmella on paikkansa myös hänen perheensä historiassa. Isä ei kuitenkaan halua puhua ja hoivakodissa asuva dementoitunut äiti ei pysty enää vastaamaan. Pipsan seuratessa omia unelmiaan alkaa hänelle vähitellen selvitä mitä salaisuuksia Jylhäsalmelle kätkeytyy.

 

Tykkäsin tästä kirjasta, kuten olen tykännyt sarjan aiemmistakin osista. Jylhäsalmi on minulle yksi mieluisimmista paikoista kirjallisuudessa, sillä siellä kiteytyy kaikki se maalaisromantiikka ja Suomen kesän parhaat puolet, jotka väistämättä vetävät puoleensa. Ehkä olisin hieman enemmän kaivannut juuri sitä Jylhäsalmea, vaikka se toki nytkin oli keskeinen tapahtumapaikka.

Hiljaiset sillat

Robert James Waller: Hiljaiset sillat

WSOY 1996

alkup. The Bridges of Madison County, 1992

ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1993

suomentanut Kaijamari Sivill

 

Oman hyllyn kirjat -projektini etenee hitaasti mutta varmasti. Pitkään hyllyssäni odotellut ja mielikuvissani ikoniseksi rakkauskertomukseksi muodostunut Hiljaiset sillat pääsi lopultatkin lukuvuoroon. Tulin lopulta lukeneeksi tämän yhden päivän aikana, sillä viehätyin miljööstä ja teksti eteni mukavan vaivattomasti.

 

Robert L. Kincaid on kiertävä valokuvaaja, joka saapuu työkomennukselle Iowaan tarkoituksenaan kuvata Madisonin piirikunnan katettuja siltoja. Robert on kulkuri niin työnsä puolesta kuin luonteeltaankin, tottunut kuljettamaan tärkeintä omaisuuttaan mukanaan ja siirtymään aina sinne missä on kiinnostavaa kuvattavaa. Eräänä helteisenä elokuun iltana Robert ajaa avolavansa Johnsonin maatilalle kysyäkseen tietä ja kohtaa Francescan.

 

Francesca on italialaissyntyinen ja avioliiton myötä Iowaan muuttanut perheenemäntä, joka on tukahduttanut omat haaveensa ja omaksunut roolinsa maanviljelijän vaimona. Francesca rakastaa taidetta, kauniita esineitä ja aistillisuutta, mutta maanviljelysyhteisön arkipäivässä sellaisille asioille ei ole aikaa eikä sijaa. Kun Robert huristaa avolavallaan maatilan pihalle, jotain uinuvaa syttyy Francescassa uudelleen.

 

Robert ja Francesca viettävät yhdessä vain neljä päivää, mutta niiden jälkeen heidän kummankaan elämä ei ole entisellään. Ulkonaisesti kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, mutta sisäinen maailma on muuttunut.

 

Hiljaiset sillat jää vahvasti mieleen. Sen tunnelma tuntuu ainutlaatuiselta, jotenkin unenomaiselta ja jopa taianomaiselta. Kerronta jättää tilaa lukijan itsensä täydentää miljöötä ja tunnelmia, vaikka katetut sillat antavatkin asetelmalle mielestäni uniikin romanttisen leimansa. Lukiessa tuntuu melkein kuin itsekin tuntisi paahteisen elokuun illan ihollaan ja eläisi rakkauden ensimmäisten päivien huumaa.

 

Yllätyin tästä kirjasta, sillä en osannut odottaa tällaista lukukokemusta. Tämän perusteella voisin lukea Robert James Wallerilta joskus jotakin muutakin.

Kukaan ei puhunut

Eeva Korpi-Hyövälti: Kukaan ei puhunut

Warelia 2025

 

Luin toukokuussa kirjastosta pitkään jonottamani historiallisen romaanin Kukaan ei puhunut. Eeva Korpi-Hyövältin kolmiääninen kertomus sotavuosista teki minuun suuren vaikutuksen ja nousi kuukauden suosikkikirjakseni.

 

Huolettomat päivät Kannaksella ja arkinen aherrus omilla kulmilla vaihtuvat evakkomatkaan ei vain kerran vaan kahdesti. Siskokset Hilkka ja Lahja ovat lähdön edessä, mutta onneksi heidät otetaan perillä inhimillisesti vastaan. Ilmajokelainen emäntä Lempi-Maria on nimensä mukainen, lempeä, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Mikään ei voi korvata kotia, mutta sopeutuminen on kuitenkin hieman helpompaa, kun ei koko ajan joudu kokemaan olevansa tunkeilija.

 

Lempi-Maria emännöi sukutaloaan, jonka isännyyden jakavat hänen veljensä. Hän kohtaa tulijat inhimillisesti, järjestää heille asuinhuoneen ja huolehtii soppalautasen eteen. Sotavuodet eivät päästä häntäkään helpolla, kun veljille käy kutsu harjoituksiin ja rintamalle. Huoli läheisistä painaa ja siinä missä evakot tarvitsevat häntä, tarvitsee Lempi-Mariakin heitä.

 

Kukaan ei puhunut on lämmin kertomus ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä vaikeana aikana. Minua lämmitti suunnattomasti se, miten kovia kokeneet ihmiset eivät katkeroituneet, vaan löysivät tukea toisistaan. Pidin suuresti hahmoista, jotka jäävät mieleen. Heidän kohtalonsa koskettivat ja tämä teos jätti sydämeeni suuremman jäljen kuin osasin odottaa. Erityisesti minua liikutti Kannakselle välirauhan aikaan palanneiden vaiheet uuden sodan syttyessä. Montakin teosta olen niistä lukenut, mutta tässä oli jotakin erityisen liikuttavaa.

 

Kirjan sisäkansissa olevia sukupuita tutkaillessani jäin siihen käsitykseen, että ainakin Lempi-Marialla on esikuvansa todellisuudessa. On myös kerrottu, että tämä kirja on tarina Korpi-Hyövältin isästä, jonka sodanaikainen kohtalo jäi avoimeksi. Kukaan ei puhunut, kuten ei monista muistakaan tragedioista.

 

Kirjallisilta ansioiltaan tämä teos olisi voinut olla vetävämpikin, sillä teksti ei aina ollut täysin sujuvan soljuvaa luettavaa. Se asia kuitenkin unohtui, kun tutustui hahmoihin. Korpi-Hyövältillä on taito tehdä hahmoistaan eläviä ja aitoja. Todella elämänmakuinen kirja kaiken kaikkiaan. Suosittelen erityisesti historiallisten romaanien ystäville. 

Pappilan piika

Enni Mustonen: Pappilan piika

Kytösavun tarinoita 1

Otava 2026

Enni Mustonen loistaa jälleen! Jo joulun alla ilmestynyt Kytösavun tarinoiden esiosa Pikkupappilan joulu lupaili uudesta sarjasta paljon, mutta Pappilan piika vasta veikin mennessään.

1870-luvun Lapualle, Etelä-Pohjanmaalle, sijoittuva teos tarjoilee elävää ajankuvaa. Orpo huutolaistyttö Hanna Pränni on sisukas ja osaava nuori nainen, joka Kytöjoen uuden pastorin avulla pääsee aloittamaan rippikoulunsa. Rippikoulun myötä aukeaa mahdollisuus päästä pois ilkeän emännän ja häjyjen matkassa remuavan isäntäväen pojan lähettyviltä. Hannasta tulee pappilan piika, joka saa puolelleen niin Aino-rouvan kuin emäntäpiiankin.

Vaikka huoli hänet siipiensä suojaan ottaneen Sussu-muorin jaksamisesta painaa välillä mieltä ja töitä pappilassa on paljon, Hanna viihtyy hyvin töissään. Oma vaikutuksensa on pappilan nuorella Santeri-rengillä, joka on talollisen nuorempi poika ja etsii vielä omaa paikkaansa. Ei Hannakaan jää Santerilta huomaamatta, kun samassa pihapiirissä aherretaan.

Mustonen on valinnut tässä kokonaan palvelusväen näkökulman, mikä oli itselleni hieman yllätys, sillä Pikkupappilan joulussa pastorin Aino-rouva on hyvin keskeinen. Ratkaisu on hyvin toimiva, sillä Hannan matkassa lukija pääsee kulkemaan rippikoulussa, lähitienoon taloissa ja torpissa sekä moninaisissa töissä.

Tykkäsin tästä kirjasta. Mustonen osaa historiansa ja on jälleen löytänyt kiinnostavan sarjaidean, joten jään mielenkiinnolla odottamaan sarjalle jatkoa. Rouvankartanon tarinoissa näin paljon Hovimäki-viboja, mutta Kytösavun tarinoita tuntuu uudelta ja raikkaalta. Sellaisia historiallisetkin romaanit voivat parhaillaan olla, täynnä elämää ja uuden jännittävän tuntua.

Lukupiirikirja: Mahdoton elämä

Matt Haig: Mahdoton elämä

Aula & Co. 2025

alkup. The Life Impossible, 2024

suomentanut Sarianna Silvonen

Luimme toukokuun lukupiirikirjana ja samalla kauden viimeisenä kirjana Matt Haigin romaanin Mahdoton elämä. Ajattelin, että meidän on jo korkea aika tutustua Haigiin, ja vasta tähän lukupiirikertaan valmistautuessani hoksasin, että olemmehan Haigia ennemminkin lukeneet. Tosin jos lukupiiri on kokoontunut syyskuusta 2017 alkaen ja olemme lukeneet noin 9 kirjaa kaudessa, niin eipä niitä kaikkia voi ulkoa muistaakaan.

Eläkkeelle jäänyt matematiikanopettaja Grace perii yllättäen etäisen ystävänsä tai pikemminkin kaukaisen tuttavansa talon Ibizalta. Hän ei oikein tiedä mitä ajatella asiasta, mutta koska mikään muu kuin rutiinit ja muistot eivät sido häntä kotikaupunkiinsa, hän päättää matkustaa Ibizalle katsomaan perimäänsä taloa. Melko pian Grace saa huomata, että tuttavan viimeisiin hetkiin tuntuu liittyvän jotakin epäselvää. Hän ryhtyy selvittämään totuutta ja joutuu samalla kohtaamaan myös oman menneisyytensä ja omat asenteensa.

Mahdoton elämä on juonellisesti melko sirpalemainen kokonaisuus, jossa vuoroin matkataan muistoihin, eletään nykyhetkeä Ibizalla ja häilytään välähdyksenomaisesti jossakin toisen todellisuuden rajalla. Sirpalemaisuudesta huolimatta kokonaisuudesta muodostuu melko eheä. Lukukokemuksena tämä oli jotenkin leijaileva, kuin höyhen tuulessa, mutta kuitenkin mielestäni täynnä elämänvoimaa.

Haig on kyllä erittäin mielenkiintoinen kirjailija. Kaiken kaikkiaan Mahdottomasta elämästä jäi aika hassu olo, vähän sellainen "mitä mä just luin?" -tyyppinen fiilis. Hölmistyksestä huolimatta tai ehkä juuri siksi pidin tästä kirjasta ja mielestäni tämä toimii hyvin lukupiirikirjana, sillä meillä ainakin tästä syntyi hyvää keskustelua, joka antoi omaan lukukokemukseen paljon lisää.