Hiljaiset sillat

Robert James Waller: Hiljaiset sillat

WSOY 1996

alkup. The Bridges of Madison County, 1992

ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1993

suomentanut Kaijamari Sivill

 

Oman hyllyn kirjat -projektini etenee hitaasti mutta varmasti. Pitkään hyllyssäni odotellut ja mielikuvissani ikoniseksi rakkauskertomukseksi muodostunut Hiljaiset sillat pääsi lopultatkin lukuvuoroon. Tulin lopulta lukeneeksi tämän yhden päivän aikana, sillä viehätyin miljööstä ja teksti eteni mukavan vaivattomasti.

 

Robert L. Kincaid on kiertävä valokuvaaja, joka saapuu työkomennukselle Iowaan tarkoituksenaan kuvata Madisonin piirikunnan katettuja siltoja. Robert on kulkuri niin työnsä puolesta kuin luonteeltaankin, tottunut kuljettamaan tärkeintä omaisuuttaan mukanaan ja siirtymään aina sinne missä on kiinnostavaa kuvattavaa. Eräänä helteisenä elokuun iltana Robert ajaa avolavansa Johnsonin maatilalle kysyäkseen tietä ja kohtaa Francescan.

 

Francesca on italialaissyntyinen ja avioliiton myötä Iowaan muuttanut perheenemäntä, joka on tukahduttanut omat haaveensa ja omaksunut roolinsa maanviljelijän vaimona. Francesca rakastaa taidetta, kauniita esineitä ja aistillisuutta, mutta maanviljelysyhteisön arkipäivässä sellaisille asioille ei ole aikaa eikä sijaa. Kun Robert huristaa avolavallaan maatilan pihalle, jotain uinuvaa syttyy Francescassa uudelleen.

 

Robert ja Francesca viettävät yhdessä vain neljä päivää, mutta niiden jälkeen heidän kummankaan elämä ei ole entisellään. Ulkonaisesti kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, mutta sisäinen maailma on muuttunut.

 

Hiljaiset sillat jää vahvasti mieleen. Sen tunnelma tuntuu ainutlaatuiselta, jotenkin unenomaiselta ja jopa taianomaiselta. Kerronta jättää tilaa lukijan itsensä täydentää miljöötä ja tunnelmia, vaikka katetut sillat antavatkin asetelmalle mielestäni uniikin romanttisen leimansa. Lukiessa tuntuu melkein kuin itsekin tuntisi paahteisen elokuun illan ihollaan ja eläisi rakkauden ensimmäisten päivien huumaa.

 

Yllätyin tästä kirjasta, sillä en osannut odottaa tällaista lukukokemusta. Tämän perusteella voisin lukea Robert James Wallerilta joskus jotakin muutakin.

Kukaan ei puhunut

Eeva Korpi-Hyövälti: Kukaan ei puhunut

Warelia 2025

 

Luin toukokuussa kirjastosta pitkään jonottamani historiallisen romaanin Kukaan ei puhunut. Eeva Korpi-Hyövältin kolmiääninen kertomus sotavuosista teki minuun suuren vaikutuksen ja nousi kuukauden suosikkikirjakseni.

 

Huolettomat päivät Kannaksella ja arkinen aherrus omilla kulmilla vaihtuvat evakkomatkaan ei vain kerran vaan kahdesti. Siskokset Hilkka ja Lahja ovat lähdön edessä, mutta onneksi heidät otetaan perillä inhimillisesti vastaan. Ilmajokelainen emäntä Lempi-Maria on nimensä mukainen, lempeä, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Mikään ei voi korvata kotia, mutta sopeutuminen on kuitenkin hieman helpompaa, kun ei koko ajan joudu kokemaan olevansa tunkeilija.

 

Lempi-Maria emännöi sukutaloaan, jonka isännyyden jakavat hänen veljensä. Hän kohtaa tulijat inhimillisesti, järjestää heille asuinhuoneen ja huolehtii soppalautasen eteen. Sotavuodet eivät päästä häntäkään helpolla, kun veljille käy kutsu harjoituksiin ja rintamalle. Huoli läheisistä painaa ja siinä missä evakot tarvitsevat häntä, tarvitsee Lempi-Mariakin heitä.

 

Kukaan ei puhunut on lämmin kertomus ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä vaikeana aikana. Minua lämmitti suunnattomasti se, miten kovia kokeneet ihmiset eivät katkeroituneet, vaan löysivät tukea toisistaan. Pidin suuresti hahmoista, jotka jäävät mieleen. Heidän kohtalonsa koskettivat ja tämä teos jätti sydämeeni suuremman jäljen kuin osasin odottaa. Erityisesti minua liikutti Kannakselle välirauhan aikaan palanneiden vaiheet uuden sodan syttyessä. Montakin teosta olen niistä lukenut, mutta tässä oli jotakin erityisen liikuttavaa.

 

Kirjan sisäkansissa olevia sukupuita tutkaillessani jäin siihen käsitykseen, että ainakin Lempi-Marialla on esikuvansa todellisuudessa. On myös kerrottu, että tämä kirja on tarina Korpi-Hyövältin isästä, jonka sodanaikainen kohtalo jäi avoimeksi. Kukaan ei puhunut, kuten ei monista muistakaan tragedioista.

 

Kirjallisilta ansioiltaan tämä teos olisi voinut olla vetävämpikin, sillä teksti ei aina ollut täysin sujuvan soljuvaa luettavaa. Se asia kuitenkin unohtui, kun tutustui hahmoihin. Korpi-Hyövältillä on taito tehdä hahmoistaan eläviä ja aitoja. Todella elämänmakuinen kirja kaiken kaikkiaan. Suosittelen erityisesti historiallisten romaanien ystäville. 

Pappilan piika

Enni Mustonen: Pappilan piika

Kytösavun tarinoita 1

Otava 2026

Enni Mustonen loistaa jälleen! Jo joulun alla ilmestynyt Kytösavun tarinoiden esiosa Pikkupappilan joulu lupaili uudesta sarjasta paljon, mutta Pappilan piika vasta veikin mennessään.

1870-luvun Lapualle, Etelä-Pohjanmaalle, sijoittuva teos tarjoilee elävää ajankuvaa. Orpo huutolaistyttö Hanna Pränni on sisukas ja osaava nuori nainen, joka Kytöjoen uuden pastorin avulla pääsee aloittamaan rippikoulunsa. Rippikoulun myötä aukeaa mahdollisuus päästä pois ilkeän emännän ja häjyjen matkassa remuavan isäntäväen pojan lähettyviltä. Hannasta tulee pappilan piika, joka saa puolelleen niin Aino-rouvan kuin emäntäpiiankin.

Vaikka huoli hänet siipiensä suojaan ottaneen Sussu-muorin jaksamisesta painaa välillä mieltä ja töitä pappilassa on paljon, Hanna viihtyy hyvin töissään. Oma vaikutuksensa on pappilan nuorella Santeri-rengillä, joka on talollisen nuorempi poika ja etsii vielä omaa paikkaansa. Ei Hannakaan jää Santerilta huomaamatta, kun samassa pihapiirissä aherretaan.

Mustonen on valinnut tässä kokonaan palvelusväen näkökulman, mikä oli itselleni hieman yllätys, sillä Pikkupappilan joulussa pastorin Aino-rouva on hyvin keskeinen. Ratkaisu on hyvin toimiva, sillä Hannan matkassa lukija pääsee kulkemaan rippikoulussa, lähitienoon taloissa ja torpissa sekä moninaisissa töissä.

Tykkäsin tästä kirjasta. Mustonen osaa historiansa ja on jälleen löytänyt kiinnostavan sarjaidean, joten jään mielenkiinnolla odottamaan sarjalle jatkoa. Rouvankartanon tarinoissa näin paljon Hovimäki-viboja, mutta Kytösavun tarinoita tuntuu uudelta ja raikkaalta. Sellaisia historiallisetkin romaanit voivat parhaillaan olla, täynnä elämää ja uuden jännittävän tuntua.

Lukupiirikirja: Mahdoton elämä

Matt Haig: Mahdoton elämä

Aula & Co. 2025

alkup. The Life Impossible, 2024

suomentanut Sarianna Silvonen

Luimme toukokuun lukupiirikirjana ja samalla kauden viimeisenä kirjana Matt Haigin romaanin Mahdoton elämä. Ajattelin, että meidän on jo korkea aika tutustua Haigiin, ja vasta tähän lukupiirikertaan valmistautuessani hoksasin, että olemmehan Haigia ennemminkin lukeneet. Tosin jos lukupiiri on kokoontunut syyskuusta 2017 alkaen ja olemme lukeneet noin 9 kirjaa kaudessa, niin eipä niitä kaikkia voi ulkoa muistaakaan.

Eläkkeelle jäänyt matematiikanopettaja Grace perii yllättäen etäisen ystävänsä tai pikemminkin kaukaisen tuttavansa talon Ibizalta. Hän ei oikein tiedä mitä ajatella asiasta, mutta koska mikään muu kuin rutiinit ja muistot eivät sido häntä kotikaupunkiinsa, hän päättää matkustaa Ibizalle katsomaan perimäänsä taloa. Melko pian Grace saa huomata, että tuttavan viimeisiin hetkiin tuntuu liittyvän jotakin epäselvää. Hän ryhtyy selvittämään totuutta ja joutuu samalla kohtaamaan myös oman menneisyytensä ja omat asenteensa.

Mahdoton elämä on juonellisesti melko sirpalemainen kokonaisuus, jossa vuoroin matkataan muistoihin, eletään nykyhetkeä Ibizalla ja häilytään välähdyksenomaisesti jossakin toisen todellisuuden rajalla. Sirpalemaisuudesta huolimatta kokonaisuudesta muodostuu melko eheä. Lukukokemuksena tämä oli jotenkin leijaileva, kuin höyhen tuulessa, mutta kuitenkin mielestäni täynnä elämänvoimaa.

Haig on kyllä erittäin mielenkiintoinen kirjailija. Kaiken kaikkiaan Mahdottomasta elämästä jäi aika hassu olo, vähän sellainen "mitä mä just luin?" -tyyppinen fiilis. Hölmistyksestä huolimatta tai ehkä juuri siksi pidin tästä kirjasta ja mielestäni tämä toimii hyvin lukupiirikirjana, sillä meillä ainakin tästä syntyi hyvää keskustelua, joka antoi omaan lukukokemukseen paljon lisää. 

Klaanin tulevaisuus

Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus

Nummien kutsu 3

Kariston äänikirja 2026

lukijana Elina Keinonen

 

Skotlannin ylämaille sijoittuva Nummien kutsu -sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Jostain syystä luulin tämän olevan sarjan päätösosa, mutta kirjan päätyttyä bongasin jostain, että jatko on vielä tulossa. Sopii minulle, sillä sarja tuntuu vain parantuneen koko ajan!

 

Agnesin ja Fingalin elämä MacTorrianien klaanin johtohahmoina on asettunut kutakuinkin uomiinsa, vaikka Lily-serkun ja Emily-tädin asettuminen Gilleshielin muurien suojaan onkin tuonut omia jännitteitään eikä suvun tuoreen jäsenen imettäjäksi palkattu nainen herätä kaikissa luottamusta. Uomien yli alkaa kuitenkin läikkyä vasta siinä vaiheessa, kun niin Agnesin kuin Fingalinkin vanhemmat päättävät sekaantua Gilleshielin asioihin.

 

Klaanin tulevaisuus on paikoin hykerryttävän hauska kirja. Värikäs dialogi ilahduttaa minua aina, niin tässäkin! Hauskuuden ohella kirjassa on paljon myös isoja teemoja toteutumattomista toiveista ja kipeistä epävarmuuksista sekä monta isoa solmua, joista yksi vaatii purkautuakseen dramaattisen käänteen. Loppu on kuitenkin kivan toiveikas, ja kieltämättä minua hieman jännittää kantaako se seuraavassakin osassa vai tuleeko kipeitä kolhuja.

 

Muut Nummien kutsu -kirjat blogissani:

- Klaanin suojeluksessa

- Klaanin vieraana 

 

Seireenit

Emilia Hart: Seireenit

WSOY 2026

alkup. The Sirens 2025

suomentanut Irmeli Ruuska

 

Luin huhtikuussa Emilia Hartin romaanin Seireenit, joka edustaa spekulatiivista fiktiota. Olen lukenut aiemmin Hartin romaanin Taipumattomat, joka suorastaan lumosi minut. Siinä kaikki miljööstä juoniasetelmaan osui suoraan minun lukumakuuni, mutta Seireenien kohdalla oli vähän eri juttu. Hillosinkin tätä hyllyssäni jonkin tovin ennen kuin tartuin kirjaa kansista ja aloin lukemaan.

 

Seireeneissä on, kuten nimestäkin voi päätellä, keskeistä merellinen mytologia. Se ei lähtökohtaisesti ole yhtään minun juttuni, mikä aiemmasta lukukokemusta huolimatta hieman työnsi minua pois Seireenien ääreltä. Lukukokemuksesta muodostui kuitenkin lähtökohtaan nähden yllättävän vetävä. Teksti oli hyvää koko ajan ja tarinaan mahtui sellaisia yllättäviä käänteitä, jotka olivat omiaan pitämään otteessaan.

 

Lucy havahtuu unestaan kädet häntä haavoittaneen miehen kurkulla. Hän on kävellyt unissaan ja ollut tiedostamisen ulkopuolella, mutta hän on kauhuissaan tapahtuneesta. Lucy pakenee sisarensa Jessin syrjäiseen merenrantataloon Australian etelärannikolle, mutta sisar on kuitenkin kadonnut. Lucy jää yksin oman kauhunsa, kosteusvaurioisen talon ja Jessin väkevien maalausten keskelle.

 

Sisartaan etsiessään Lucy saa kuulla tarinoita aaltojen viemistä miehistä, kauan sitten tapahtuneesta haaksirikosta ja luolasta, josta kerrotaan erikoisia tarinoita. Melko pian Lucy oivaltaa, että Jessin talolla on keskeinen rooli yhdessä niistä tarinoista. Missä Jess oikein on? Onko talossa turvallista olla? Kun totuus lopulta valkenee, ei mikään ole enää entisellään.

 

Kenelle suosittelen:

- mysteerien ja spefin ystäville

- meren mytologioista kiinnostuneille