Kätkössä rastaanmuna

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna

276 s., Weilin+Göös 1988

Alma-Reetan elämä, osa 1

kansi: Leena Airikkala

Hieman reilu pari viikkoa sitten maakuntalehti Ilkassa oli juttua Jalasjärvellä sijaitsevasta Vuohiluoman pappilasta, joka on nykyään Juustoportin omistuksessa ja toimii juhlapaikkana. Samassa jutussa kerrottiin, että Sesse Koiviston romaanit Kätkössä rastaanmuna ja Viivy vielä leppälintu sijoittuvat kuvitteelliseen pappilaan, jonka esikuvana on juurikin tämä kyseinen Vuohiluoman pappila. Valitettavasti lehtijuttu ei ole ulottuvissani juuri nyt, mutta muistaakseni siinä kerrottiin, että Sesse Koivisto on jotain sukua Jalasjärvellä kirkkoherrana olleelle Nikolai Blomille. Vuohiluoman miljöö on siis Koivistolle tuttu ja kirjan rovasti Hannes Lundin esikuvana olisi Nikolai Blom. Tarkistan lähipäivinä mitä lehdessä kerrottiin ja tarkennan kommenttikenttään.

Kätkössä rastaanmuna sijoittuu vuosiin 1938-1939. Tarinan päähenkilö on 8-vuotias vilkas ja alati hankaluuksiin joutuva Alma-Reetta eli Retu, joka on rovasti Lundin tyttärentytär. Kesäisin ja joulun aikaan koko suku kokoontuu Lumiluoman pappilaan Etelä-Pohjanmaalle viettämään lomiaan ja sukuloimaan. Retu joutuu useasti ankarien ja kieltämättä myös epäreilujen ja kohtuuttomien moitteiden kohteeksi, vaikka etenkin pappilan Iita-piika on Retulle ilkeä. Pappa Hannes Lund, jäyhä ja uskossaan vahva rovasti, on suvun keskushenkilö ja Retulle rakas. Hannes on leskimies, sillä myös hänen toinen vaimonsa kuoli lastensa ollessa vielä pieniä. Retun Oili-äiti ja pappilassa asuva Sanelma-täti kilvoittelevat pappilan emännyydestä. Mukana kuvioissa ovat myös enot Kaarlo, Jalmar, Mikael ja Kristian, joista kaksi jälkimmäistä tuntuvat ymmärtävän vallatonta Retua paremmin kuin muut. Iloa keskiin tuo myös pappilan vuokratalon lapset.

Kätkössä rastaanmuna on teos, jota voisi luonnehtia monella tavalla. Toisaalta se on kevyehkö, ehkä jopa viihteellinen romaani. Samalla se on ihmissuhderomaani, joka kuvaa pappilan perheen kovin kireitä ja mutkikkaitakin keskinäisiä suhteita. Teoksessa on uskonto ja uskokin niin vahvasti läsnä paitsi miljöön myös henkilöhahmojen kautta, että sen voisi toisaalta miltei sijoittaa uskonnollisten kirjojen genreen. Sotakin koskettaa myös pappilan väkeä, mikä tuo uskonnolliselle pohdinnalle oman kulmansa. Kirja on sekoitus kaikkea edellä kuvattua. Se on kiinnostava tarina ja miljöö todellisen esikuvan kautta vielä kiinnostavampi. Henkilöhahmoissa sen sijaan on paljon sellaista, mistä en pitänyt. Retun kohtelu oli ikävää, Sanelma ja Iita ilkeämielisiä ja välillä jopa vanhuutensa päiviin ehtinyt Hannes näyttäytyi ikävässä valossa, vaikka muuten hän tuntuikin avomieliseltä ja viisaalta.

Kävin kuvaamassa kirjan Lumiluoman esikuvan miljöössä, Vuohiluoman pappilalla. Tuohon pappilaan liittyy monenlaisia tarinoita, kummitusjuttujakin olen kuullut siihen liitettävän. Ehkä sattumalta tai niistä ammentaen myös Sesse Koivisto on tarttunut kummitteluhuhuihin. Teosta lukiessa olikin kiinnostavaa ajatella mikä kaikki voisi olla ammennettu todellisista tapahtumista, kun kerran miljöölläkin on esikuvansa. Siinä minulle suurimmaksi osaksi piileekin tämän teoksen viehätys, sillä kirjallisilta ansioiltaan se ei mielestäni ole kovinkaan erityinen. Teksti on kyllä pääosin sujuvaa, mutta paikoin itse tarinan eteneminen on hieman kömpelöä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin siinä määrin, että ajattelin jossain vaiheessa lukea myös sen jatko-osan.

Vetää kaikista ovista

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

äänikirja kolmessa osassa:

1/3 kesto 6 h 29 min.,

2/3 kesto 6 h 50 min., 

3/3 kesto 6 h 40 min.

lukija: Liisamaija Laaksonen

WSOY äänikirjat 2011-2012

alkup. 1974

 

Lukupiirimme kokoontuu tulevana maanantaina keskustelemaan Eeva Joenpellon teoksesta Vetää kaikista ovista. Joenpeltoa toivottiin aiheeksi ja päädyin valitsemaan teoksista yhteisesti luettavaksi Lohja-sarjan avausosan, koska sitä on kehuttu niin paljon. Toki hyvää kerrotaan myös sarjaan kuulumattomista teoksista, kuten Elämän rouva, rouva Glad ja Tuomari Müller, hieno mies. Valinta osui oikeaan sikäli, että ainakin minä pidin tästä ja koen, että tästä löytää keskusteltavaa. Aluksi teos tosin lähti hieman hitaasti liikkeelle, joten saa nähdä onko kuinka moni jättänyt teoksen kesken.

 

Vetää kaikista ovista sijoittuu 1920-luvun Lohjalle, vaikka tapahtumapaikkaa ei suoraan sanotakaan. Sisällissota on jakanut kansan kahtia. Teoksen keskushenkilöinä nähdään kauppias Hännisen perhe, johon kuuluu muualta paikkakunnalle vakiintunut Hänninen itse, tämän paikkakuntalainen vaimo Salme sekä aikuisuuden kynnyksellä olevat tyttäret Inkeri ja Anja. Lisäksi keskeisiksi hahmoiksi muodostuvat Salmen serkku, punaleski Grönrooska, ja tämän poika, hädintuskin vankileiriltä selvinnyt Vieno. Myös Inkeriä liehittelevä kiertelevä kauppamies Matti Reima, Anjan kanssa seurusteleva suojeluskuntalainen Lauri Julin ja varakas isä-Julin ovat keskushahmoja.

 

Mielestäni Kirsi kirjoittaa Kirsin kirjanurkassa hyvin, kun hän sanoo, että teosta on "turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä". Mielestäni tuo toteamus kiteyttää teoksen hyvin. Vaikka teos käsittää parin vuoden ajanjakson ja teoksessa tietysti on juonenkulkuakin, on teos enemmänkin tunnelmien ja henkilöhahmojen varaan rakentuva.

 

Sisällissodan kipupisteet tulevat tässä hyvin esiin lapsuudenaikaisten ystävysten, Salmen ja Tilda Grönroosin kautta. Eri puolille jääneiden ystävysten väliin on kasvanut juopa, ja samanlainen jakaa koko paikkakuntaa. Julinien ja paikkakunnan kermaan pyrkivän Hännisen suojeluskuntalaisuus, heidän kokemansa aatteen oikeamielisyys sävähdyttää. Hännisen Anjasta näyttää kuitenkin kasvavan nainen, joka ymmärtää toistakin puolta. Ajankuva on kauttaaltaan mielestäni oikein onnistunutta ajan aatteineen ja ilmiöineen. Koneellistuva Suomi, kieltolaki, edistykselliset kodinkoneet ja muoti pääsevät teoksessa esiin etenkin Inkerin ja Matti Reiman kautta.

 

Tavallisesti käy niin, että jonkin sarjan avausosan luettuaan haluaa lukea koko sarjan. Sellaisiin tuumiin minäkin jäin tämän sarjan kohdalla. Vetää kaikista ovista on vakuuttava avaus ja henkilöhahmojen tulevat vaiheet jäi kiinnostamaan, vaikka en voi sanottavammin pitäneeni heistä yhdestäkään. Heissä on kuitenkin kiinnostavia kulmia, kuten esimerkiksi Anjan taipumus auttamispyrkimyksillään aiheuttaa lähinnä ongelmia. Palaan sarjan pariin varmasti jossain vaiheessa, vaikka vielä en tiedä milloin.

Tammikuun luetut

Tammikuu meni vikkelästi ja ennen kaikkea kirjallisissa tunnelmissa. Koin oikean lukuinnostuksen kipinän, joka tosin tuntuu nuutuneen klassikkohaastetta varten työläästi luetun Fanny Hillin myötä. Vaan jospa se tästä. Olen viettänyt nyt pitkää viikonloppua, sillä olin jo perjantain vapaalla. Viikonloppuna olen katsonut Hovimäkeä pitkästä aikaa ja neulonut monenlaisia juttuja, joitakin valmiiksikin asti. Tämän päivän lumimyräkkä onkin antanut mitä oivallisimmin hyvän syyn istuskella sohvalla kudin kädessä.

Koen, että tammikuun lukuinnostukseen on vaikuttanut instagram kirjakuvineen sekä kiinnostavat lukuhaasteet, joihin olen ryhtynyt. Erityisesti Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on vienyt mennessään ja olen saavuttanut siinä jo neljä maata: Suomen, Ruotsin, Iso-Britannian ja Yhdysvallat. Tammikuun kirjoja leimaakin olennaisesti se, että olen lukenut paljon sellaista, mitä en tavallisesti lue. Tammikuun listalta löytyykin paitsi käännöskirjallisuutta myös jännitystä ja dekkareita. Yhteensä luin ja kuuntelin peräti 9 kirjaa, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen. Toisaalta kyllä kirjoista noin puolet ei juurikaan puhutelleet minua.

Teemu Keskisarja: Saapasnahkatorni - Aleksis Kiven elämänkertomus

Sarah Crossan: Yksi

Jyri Paretskoi: Nimetön

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Salla Simukka: Sytytä valot! & Sammuta valot!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies

John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat 

Näin ihanan värinen taivas oli yhtenä päivänä töistä tullessa!

Tammikuu oli kiva kuukausi. Opiskelut tosin ovat edenneet aika hitaasti, mutta eiköhän se tästä taas. Olen kuitenkin nyt alkuvuonna oppinut uusia asioita ihan ilman opiskeluakin. Olen esimerkiksi oppinut pitämään vauvaa sylissä ja vaihtamaan hänet toiselta kädeltä toiselle! Pieni tyttönen asettaa kummitätinsä uusien haasteiden äärelle. :-D Kaikkia taitoja ei opita koulun penkillä. :)

Helmikuulle en ole tehnyt ihmeempiä suunnitelmia lukemisen tai muunkaan suhteen. Mennään eteenpäin samalla tavalla kevyen letkeästi kuin tammikuussakin, niin hyvin näyttää menevän. Nojatuolimatkailuhaastetta olen kyllä kuitenkin kieltämättä hieman miettinyt, että mitä lukisin siihen seuraavaksi. En tosin välttämättä lue mahdollisia vaihtoehtoja helmikuussa tai välttämättä koskaan. Katsotaan miten saadaan lukeminen käyntiin, nyt en ole Fanny Hillin jälkeen kuin vähän raottanut jotain kirjaa. Toivottavasti into palaa pian.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 8: Fanny Hill

On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika, tällä kertaa jo kahdeksas laatuaan. Mietin melko pitkään minkä kirjan lukisin tällä kertaa haasteeseen. Lopulta vastaus löytyi jo olemassaolevasta lainapinosta, jossa on jo kesästä lähtien piilotellut Fanny Hill, John Clelandin jo 1700-luvulla kirjoittama eroottinen kertomus ilotytöstä. Nappasin sen kesällä lainalle palautettujen kärrystä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi alkaa lukemaan. Klassikkohaasteesta on siis jälleen hyötyä lukupinon madaltamisessa!

*** 

John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat

299 s., Otava 1986

alkup. Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure, 1748-1749

suom. Erkki Suikkola

Kun John Cleland kirjoitti kirjan Fanny Hill -nimisestä ilotytöstä, hän sai käsikirjoituksestaan 20 puntaa. Kirjan menekki oli hyvä, mutta menestys jäi lyhytaikaiseksi, sillä viranomaiset kielsivät kirjan. Reaktio on sangen ymmärrettävä, sillä 1700-luvun yhteiskunta ei varmastikaan ollut valmis näin eroottisen kirjan menestykselle. Sensuuri ei kuitenkaan estänyt kirjan maineen leviämistä. Vuonna 1963 teos lopulta vapautettiin ja julkaistiin uudelleen.

Fanny Hill on alunperin nuori maalaistyttö, joka perheensä menetettyään lähtee kaupunkiin elantoa tavoittelemaan. Siellä hänet ottaa hoiviinsa rouva, joka paljastuu ilotalon emännäksi. Tämän käänteen seurauksena nuori Fanny näkee elämää, suoranaisia seksiakteja, jotka herättävät hänen uteliaisuutensa. Ilotalossa ei asuta ilmaiseksi, joten Fannynkin osana on alkaa tekemään töitä miesten parissa. Eräs hänen asiakkaistaan, nuori Charles, tarjoaa Fannylle pakotien ilotalon alistavasta ilmapiiristä. Hänestä tulee Fannyn rakastajatar, joka kuitenkin isänsä toimesta lähetetään pois. Tässä vaiheessa Fanny on jo siinä määrin omaksunut ammattinsa ilot, ettei jää yksin jäätyään toimettomaksi, vaan löytää uusia suojelijoita.

Fanny Hill on mielestäni yllättävän eroottinen teos, kun otetaan huomioon sen ensijulkaisun ajoittuneen jo 1700-luvun puoliväliin. Tekstissä kuvataan lukuisia ihmisvartaloita, esileikkejä ja yhdyntöjä sangen seikkaperäisesti, mutta käyttämättä kuitenkaan sukuelinten kohdalla niiden oikeita nimiä. Esimerkkinä mainittakoon jopa hieman koomisiksi kääntyvät luonnehdinnat "luonnoton koje", "kapinallinen kelmi" ja "nautintoa janoava kanaali". Sukuelinten olemusten luonnehdintaan käytetään välillä rivikaupalla tekstiä. Teksti eteneekin oikeastaan lähinnä seksuaalisesta kanssakäymisestä seuraavaan tai ainakin lähes jokainen kohtaus viitoittaa tietä siihen suuntaan, että pian taas mennään.

Tässä teoksessa ei juuri muuta ole kuin seksiä, ja kun siitä aikansa lukee, alkaa jo kyllästyttää. Fanny Hillin elämään ei näytä juuri muuta mahtuvan kuin milloin minkäkinlainen "muurinmurtaja". Hän ei todellakaan ole säälittävä prostituutioon ajettu rukkanen, vaan hänestä kehittyy aistillinen ja nautintoa janoava nainen. Hän nauttii seksistä vähintäänkin yhtä paljon kuin asiakkaansa tai suojelijansa. Harhaan johdetuksi tyttöseksi Fannya ei voi sanoa. Täytyy todeta, että Fannyn asema on sikäli onnekas, että hän pitää työstään - läpi ihmiskunnan historian liian moni on joutunut seksuaalisen alistamisen uhriksi prostituutiossa.

Tämän teoksen sensuuriin on varmasti vaikuttanut avoimen eroottisuuden lisäksi myös se kaksinaismoralismi, jota teoksessa ei peitellä. Ilotytöt ovat etenkin varakkaiden keskuudessa kysyttyjä ja Fannykin pääsee nauttimaan elatuksen ja suojelun eduista rakastajattaren roolissa. Julkisesti prostituutio kuitenkin tuomitaan. Tämä teos paljastaa häpeilemättä todellisuuden tuon hurskaan naamion takana.

Ilotytön muistelmissa kuvataan muutaman vuoden ajanjaksoa Fannyn kirjoittamien muistelmakirjeiden kautta. Teoksen loppupuolella Fanny kohtaa jälleen rakkaan Charlesinsa ja näyttää siltä, että Fanny pääsee lopulta kokemaan nautintoa aviosäädyssä. Käsittääkseni todella onkin niin, että jotkut rakastajattaret lopulta pääsivät vihille suojelijoidensa kanssa. Mietin vain monenko kohtalo oli paljon surullisempi ja elämä päättyi äärimmäiseen köyhyyteen, kun vuodet olivat tehneet merkkinsä kasvoihin ja kehoon.

Tämä teos on yksitoikkoisuudestaan huolimatta ajatuksia herättävä. Se saa pohtimaan ilotyttöjen asemaa (ja sitä pitäisikö oikeastaan käyttää tässä sanaa prostituoitu, mutta päädyin "ilotyttöön" kirjan nimen johdattamana), 1700-luvun yhteiskuntaa ja myös kirjasensuuria ilmiönä. Ajatuksia herättävyydessään tämä on sinänsä siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen luettavaksi.

Väärin haudattu sotamies

Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies - Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä

226 s., Atena 2018

kansi: Timo Numminen

 

Kummitustarinat ja kummittelu rajatiedon ilmiönä kiinnostaa minua. Olenkin lukenut useampiakin kummitustarinaperinteestä kertovia kirjoja, kuten Tiina (Hietikko-)Hautalan, Mauri Karvosen ja Eero Ojasen kirjoja. Oli selvää, että halusin lukea myös Riku Kauhasen sota-aikojen kummitustarinoita valottavan teoksen Väärin haudattu sotamies. Siinä kuvataan kummitusjuttuja kaikkien Suomen maaperällä käytyjen sotien osalta nuijasodasta jatkosotaan asti.

 

Kauhasen kirja rakentuu osioihin, jotka keskittyvät tiettyyn sotaan liitettyihin kummitustarinoihin. Kummitustarinoita on kerätty ympäri Suomea ja koska sotatapahtumat ovat koskettaneet vuosisatojen aikana muitakin alueita Suomessa kuin Karjalan aluetta, rakentuu teoksen miljöökin koko Suomen kartalle. Kauhanen esittelee kirjassaan pitkälti suoria lainauksia arkistoihin kerätyistä kertomuksista ja yhdistelee niitä sitten todelisiin sotatapahtumiin ja historian faktoihin. Hän ei ota kantaa kummittelun todenperäisyyteen sinänsä, mutta tuo esiin tosiasiat tarinoiden ympäriltä.

 

Kummitustarinat ovat yleensä kiinnostavia, mutta tällä kertaa minun on todettava, että tämä kirja oli jotensakin tylsä. Se oli täynnä eritasoisia, tarinoiden tallentajan kirjoitustyyliä heijastelevia kertomuksia, joiden väliin upotetut historian faktat eivät ihan riittäneet minulle mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kummitustarinoilla ei välttämättä tarvitse shokeerata, mutta teoksesta rakentui kokonaisuutena paperinmakuinen. Samalla se tosin virkisti muistia sotahistoriasta, joten tästä kirjasta on mahdollisuus ammentaa tietoa, jos jaksaa keskittyä täysillä.

 

On ajatuksena kiinnostavaa, että sotien aikoihin liittyvästä kummitusperinteestä on koottu oma opuksensa. Toteutus ei kuitenkaan ole niin vetävä kuin olisin olettanut. Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska kummitusjuttuja on kerätty pitkin Suomea ja tähänkin kirjaan oli valikoitunut esimerkkejä myös minulle kotoisalta Etelä-Pohjanmaalta.

 

♠♠♠

Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

12 h 46 min., Otava 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. The Mitford Murders 2017

suom. Laura Beck

 

Viime aikoina kirjaston Ellibs-e-kirjastoon on tullut mukavasti uutta kiinnostavaa kuunneltavaa ja olenkin jonossa useampaankin kirjaan. Mitfordin murhat sain kuunneltavakseni nopeasti ja vikkelään sujui myös kuuntelu, sillä Krista Putkonen-Örnin ääntä oli miellyttävä kuunnella jälleen. Kirjasta itsestään sen sijaan jäi hieman ristiriitainen olo.

 

Mitfordin murhat sijoittuu vuoden 1920 paikkeille. Se kertoo Louisa Cannonista, joka pyrkii pois ilkeän setänsä ulottuvilta ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin maalaisaateliseen perheeseen. Mitfordeilla on kartano maalla ja siitä tulee Louisan turvapaikka. Kartanossa hän ystävystyy perheen esikoisen, 16-vuotiaan Nancyn, kanssa. Molempien uteliaisuutta kutkuttaa taannoin tapahtunut junamurha, jossa surmansa sai kuuluisan Florence Nightingalen kummitytär. Louisa ja Nancy ajautuvat puolivahingossa keskelle murhan tutkintaa.

 

Mitfordin murhissa on oikeastaan montakin eri juonilinjaa, joista varsinainen murha jää välillä täysin toissijaiseksi. Kirjassa seurataan Louisan eloa Mitfordeilla, perheen arkea, junapoliisin toimintaa ja junapoliisi Guy Sullivanin ja Louisan orastavaa tuttavuutta. Tapahtunut murha kutkuttaa Nancyn mielikuvitusta ja nousee säännöllisesti esiin hänen puheissaan. Guy tutkii tapausta osaltaan ja Louisa toimii eräänlaisena linkkinä kertoen Nancyn pohdinnoista Guylle.

 

Mitfordin murhat on kerronnaltaan aika hidastempoista ja leppeää. Tuntuu, että edes murha ei järisytä tasaista rullausta. En juuri kokenut jännitystä ja usein tuntui kuin kuuntelisin jotain ihan muuta kuin dekkaria. Kartanoelämän ja Mitfordien perheen kuvaus sen sijaan oli ihan kiinnostavaa ja mielenkiintoni sai ihan uudenlaisen sykäyksen, kun tajusin Mitfordin perheen olleen ihan todella olemassa ja junamurhankin olevan todellinen ratkaisematta jäänyt rikos. Mitfordeista löytyikin kiinnostava artikkeli Wikipediasta. Mielenkiintoa jäi myös jossain vaiheessa tutustua Mary S. Lovellin teokseen Mitfordin tytöt: sodassa ja rakkaudessa.

 

Mitfordin murhat aloittaa uuden sarjan, jossa pureudutaan tosielämän selvittämättömiin rikoksiin. Ajatus on kiehtova, mutta toteutus voisi olla vetävämpi. Mielestäni tässä kirjassa olisi ollut aineksia parempaankin kuin keskivertoon dekkariin ja keskivertoon aateliselämän kuvaukseen. Nyt tuntui, että kumpikaan ei päässyt oikein kunnolla kuvatuksi, kun yritettiin keskittyä molempiin.

 

♠♠♠½