Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

284 s., WSOY 2022

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, joten on aina selviö, että hänen kirjansa menevät lukulistallani kärkipäähän. Pimeät kuut odotteli lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta lopulta luin sen parissa päivässä. Kinnusen kerronta tempaa mukaansa, vaikka täytyy sanoa, että loppujen lopuksi en pitänyt tästä samalla tavalla kuin hänen aiemmista kirjoistaan. Lopusta jää suorastaan karvas maku, mikä osaltaan muutti kokonaiskuvaa.

Elna on opettajatar, yli 60-vuotias jo ja paljon nähnyt. Eletään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopussa, kun kaikesta on pulaa ja olosuhteet niin opettajattaren asunnossa kuin lasten kotonakin ovat niukat, joillakin suorastaan kurjat. Elnalla ei ole vakituista virkaa, mutta hän on saanut paikan syrjäiseltä Niemen kansakoululta, joka on yksiopettajainen koulu. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Elna saa huomata, että mikään ei ole siellä niin kuin on luvattu. Viimeisetkin voimat häneltä tunnutaan haluavan viedä, mikään ei riitä eikä hän enää jaksa.

Pimeät on jaettu kuukausiin ja mielestäni se on toimiva rakenne, kuvaa hyvin sinnittelyä talven yli ja eristyksissä. Kerronnassa pitäydytään pitkälti Elnan ympyröissä eikä ajatuksia oikein missään kohtaa suunnata muihin ihmisiin. Hän todella eristäytyy kaikesta muusta sosiaalisesta koulupäivien jälkeen. Tuntuu, että hänen elämäänsä sivuavien ihmisten tarinoihin jää aukkoja, asioita, joihin olisin halunnut saada jonkinlaisen vastauksen tai päätepisteen.

Tämä on kansakoululaitoksen kuvauksena mielenkiintoinen. Tuntuu, että opin asiasta paljon uutta. Päähenkilöstä en sen sijaan voi sanoa pitäneeni. Elna on jotenkin valtavan karu tyyppi, vaikka tarinan edetessä lukija saakin vähitellen ymmärrystä häntä kohtaa. Elnan elämä ei ole ollut missään nimessä helppoa, yllättäviäkin asioita paljastuu, mutta siitä huolimatta en täysin ymmärrä häntä. Miten paljon olisivatkaan empatia ja lämpimät sanat voineet lohduttaa hänen opettamiaan lapsia ja kenties tuoda hänen omaankin elämäänsä hieman lämpöä.

Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

170 s., Salakirjat 2018

tarinat sarjakuviksi piirtäneet: Lauri Pitkänen, Jouko Alapartanen, Petri Hiltunen, Lea Kaulanen & Elsa-Maria Kaulanen

Kurikkalaissyntyinen Samuli Paulaharju (1875-1944) oli kuuromykkäkoulun opettaja ja merkittävä kansanperinteen kerääjä ja tallettaja. Hän teki laajoja keräysmatkoja mm. Lapin ja Finnmarkin alueilla ja kirjoitti keräämiensä materiaalien pohjalta pääsääntöisesti tietokirjallisuutta. Tunturien yöpuolta on Paulaharjun ainoa kaunokirjallinen teos. Se pitää sisällään kokoelman synkkäsävyisiä ja aavemaisia kansantarinoita Lapin mailta.

Alunperin Tunturien yöpuolta ilmestyi vuonna 1934, ja vuonna 2018 siitä julkaistiin sarjakuvasovitus, joka tuo tarinat aivan uudella tavalla eloon. Lähes kaikki alkuperäisen teoksen tarinat ovat mukana tässäkin teoksessa alkutekstejä kunnioittaen ja kuviksi tulkiten. Sarjakuva-albumiksi tätä teosta on ehkä helpoin luonnehtia, mutta osa tarinoista on toteutettu mielestäni pikemminkin kuva- tai satukirjamaiseen tyyliin. Kumpikin toimii, ja kun kuvataiteesta on kyse, niin toisista tyyleistä luonnollisesti pidin enemmän kuin toisista.

Tunturien yöpuolta marssittaa esiin mielenkiintoisen joukkion erilaisia myyttisiä ja yliluonnollisia olentoja, valtaosa jollain tavalla aiemmin tuttuja. Monessa tarinassa liikutaan tämän- ja tuonpuoleisten maailmojen välillä ja erilaiset paholaishahmot ovat suosittuja. Lapin miljöö antaa aivan omanlaistaan taikaa tarinoille. Kiinnostavaa on myös se, että nämä tarinat ovat todellista suomalaista kansantarustoa, jonka Paulaharju on kirjannut kaunokirjalliseen muotoon. Aika moni kauhukirjallisuuden lukija tuntuu unohtaneen tämän teoksen olemassaolon, mutta tässä olisi vanhoja kauhutarinoiksi sopivia kansantarinoita suoraan Suomesta.

Minulle Tunturien yöpuolta on ensikosketus Samuli Paulaharjun tuotantoon, mutta ei varmastikaan viimeinen. Vasta viime kuukausina työni kautta minulle on alkanut valjeta Paulaharjun merkitys kansanperinteelle, joten monipuolinen tuotanto kyllä kiinnostaa.

Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

287 s., Karisto 2023

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kansi: Saana Nyqvist 

Minulle yhdeksi kevään odotetuimmista kirjoista on muodostunut Kirsi Pehkosen uusi Jylhäsalmi-kirja, joka tuo aina tullessaan ihanan kesäfiiliksen. Tulevana syksynä ilmestyy ensimmäinen talvinen osa tähän sarjaan, joten tänä vuonna sarjan faneja hemmotellaan oikein tuplasti.

Jenni Väätäisen elämä on muutoksessa, kun pitkä parisuhde päättyy ja muuttokuorma matkaa takaisin lapsuudenkotiin, jonne Jenni perustaa väliaikaisen tukikohtansa. Hän ei oikein tiedä minne on menossa ja mitä elämältään haluaisi. Keikkahommat terveyskeskuksessa ja isän taksissa pitävät leivässä, mutta eivät houkuta loppuelämän ammatteina. Kuin tilauksesta Jenni saa uuden työtarjouksen ja yllättäen kesäksi löytyy myös asuinpaikka ja kananhoitohommia toisaalta Jylhäsalmelta. Omaa piristystään tuo paikkakunnalle ilmaantunut mystinen motoristimies, vaikka Jenni ei yhtäkään miestä riesakseen haluakaan.

Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella on samanlaista taattua maalaisromanttista viihdettä kuin sarjan aiemmatkin osat. Sarjan miljöö on vain niin kertakaikkisen ihana, että sieltä ei haluaisi lähteä lainkaan pois. Syksyllä onneksi nähdään taas, niin ei tarvitse odottaa kokonaista vuotta!

Niin kuin muutkin herrat

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat

224 s., Karisto 2023

kansi: Tuija Kuusela

Tiesitkö, että Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri oli suomalainen Agnes Sjöberg? Minä muistin joskus kuulleeni nimen, mutta siinä kaikki. Terhi Rannelan uusin romaani kertoo Agnes Sjöbergin matkasta Kauhajoelta maailmalle, ensin Saksan yliopistoihin opiskelemaan ja sitten takaisin koti-Suomeen ammattia harjoittamaan. Vaikka romaani onkin kaunokirjallisuutta, pohjautuu se Sjöbergin todellisiin elämänvaiheisiin hyvin uskollisesti.

Agnes Sjöbergin oli itse raivattava polkunsa ja näytettävä epäilijöille, että myös naisesta on tekemään eläinlääkärin työtä. Hänen tiensä ei ollut millään mittapuulla helppo, sillä hän joutui sietämään niin opiskelutovereidensa pilkkaa kuin myöhemmin kollegoidensa ilkivaltaa ja ulkopuolelle sulkemista. Sjöberg tunnettiin taitavana eläinlääkärinä ja hän teki myös eläinlääketieteen kannalta uraauurtavia tutkimuksia, mutta en silti voi olla miettimättä olisiko hän voinut olla vieläkin maineikkaampi, jos olisi todella voinut laittaa koko potentiaalinsa osaamiseensa sen sijaan, että joutui jatkuvasti taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Ansaitsemansa täyden tunnustuksen hän on saanut vasta paljon kuolemansa jälkeen.

Terhi Rannelan romaani on todella mielenkiintoinen ja tulin oikein imaistuksi mukaan Agnesin matkaan ja eläinlääketieteen historian vaiheisiin. Rannela kirjoittaa jälkisanoissaan valinneensa episodiromaanin muodon, koska Sjöberg oli jo kirjoittanut omat muistelmansa,  ja mielestäni se on oivallinen ratkaisu. Oli todella kiehtova lukukokemus kaikin puolin, suosittelen! Jossain kohtaa tekisi mieli lukea Sjöbergista lisääkin, sillä hän kyllä jäi ihmisenä kiinnostamaan.

Kotikeho

Rupi Kaur: Kotikeho

189 s., Sammakko 2023

alkup. home body, 2020

suom. Kreetta Lahtinen

Olen odottanut pitkään ja hartaasti Rupi Kaurin uuden runoteoksen ilmestymistä, sillä Aurinko ja hänen kukkansa oli minusta todella hyvä ja myös Maitoa ja hunajaa -teoksella on ansionsa. Käännösrunouden lukemisessa on tietysti aina omat riskinsä alkuperäisen ajatuksen katoamisesta, mutta mielestäni  Rupi Kaurin modernien runojen käännökset ovat olleet onnistuneita.

Kotikeho kuvaa särkyneen mielen eheytymistä Kaurille ominaiseen mietelausemaiseen tyyliin. Lukeminen ja tulkinta on mielestäni sujuvaa ja mukavaa, vaikka parhaiten Kaurin runot mielestäni toimivat pienissä erissä luettuna, jolloin tulkinnalle ja tunnelmien makustelulle jää enemmän tilaa. Joistakin runoista pidin hyvinkin paljon, toisista en niinkään saanut omakohtaisesti kiinni. Kiva oli lukea välillä runouttakin.

 

Ja samassa tuli hiljaisuus

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

7h 1min., Karisto 2023

lukija: Mimosa Willamo

Huhtikuussa 1976 tapahtui Lapualla yksi Suomen rauhan ajan suurimmista onnettomuuksista, kun patruunatehtaan lataamorakennus räjähti. Onnettomuudessa kuoli 40 ihmistä ja loukkaantui 60. Kuolleista suurin osa oli naisia ja useimmat heistä perheellisiä. Onnettomuus kosketti koko paikkakuntaa eikä kenenkään elämä ollut enää kuin ennen. Heini Röyskö kuvaa tosipohjaisessa romaanissaan eloonjääneiden ja särkyneiden perheiden kamppailua pimeydestä kohti valoa.

Vaikka sain tämä kirjan kirjastosta parahiksi lainaan ihan paperikirjana, päädyin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjan, jonka lukijana Mimosa Willamo tekee erinomaista työtä. Kokonaisuutena teos on kaiken kaikkiaan todella hieno. Juoni on selkeä, tunnelmat on kuvattu hienosti ja tunne välittyy. Pidin tästä kirjasta oikein paljon.

Olimme keväällä katsomassa Seinäjoen kaupunginteatterissa samasta aiheesta kertovan näytelmän Patruunatehdas. Odotan myös kovasti aiheesta tekeillä olevaa elokuvaa. Vasta oikeastaan tuo kaupunginteatterin esitys avasi silmäni todella tajuamaan miten valtavasta onnettomuudesta on ollut kysymys ja millaiset arvet se onkaan jättänyt. Sen kokeneille ihmisille asia ei ole vain vanha uutinen, vaan se on tosielämää, josta puuttuu rakkaita ihmisiä. Röyskön kirja täydentää teatterin jättämää vahvaa kokemusta todella hienosti ollen jo itsessäänkin vahva ja vaikuttava teos.

Itseäni kosketti erityisesti kuvaus äidin äkillisestä menettämisestä ja etenkin näin äitienpäivän aikaan aihe on herkkä, sillä äitini kuoli yllättäen äkilliseen sairauskohtaukseen lähes vuosi sitten. Ylipäätään kuvaus lapualaisten elämän äkillisestä mullistumisesta, kun läheisiä lähti ympäriltä niin yllättäen, koskettaa ja liikuttaa. Miten paljon onkaan vaatinut päästä jaloilleen tuollaisen tapahtuman jälkeen. Vaan kuten kirjassakin saadaan huomata, että kun elämä näyttää kaikkein nurjimmat puolensa ja tuntuu, että surun läpi ei valoa näe, niin lopulta elämä alkaa kantaa. Kaipaus kuitenkin jää elämänmittaiseksi seuralaiseksi:

Äiti, ajatteletko koskaan minua siellä, missä sinä olet? Ajatteletko isää ja kotia Lapualla? Ajatteletko, miten me jaksamme ilman sinua? Minä ajattelen sinua hereillä ja unissa. Minä ajattelen sinua aina siihen asti, kunnes vanhana nukahdan uneen, josta en enää herää omassa sängyssäni, vaan siellä, missä sinä olet. (s. 209)