Lukupiirikirja: Nyt sinun täytyy

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy

366 s., Otava 1975

alkup. Nu måste du, 1974

suom. Jukka Kemppinen

kansi: Erkki Ruuhinen

Syyskuussa käsittelimme lukupiirikirjana Jörn Donnerin teosta Nyt sinun täytyy. Kyseessä on Andersin suku -sarjan avausosa. Jörn Donnerin tuotantoa ehdotettiin aiheeksi keväällä ennen kuin koronavirus katkaisi lukukauden, joten toiveaiheella oli hyvä aloittaa. Itsellä meni lukeminen taas ihan viimetippaan, mutta aika pitkään jatkuneen alkukankeuden jälkeen teos vei kyllä ihan mukavasti mennessään.

Angela Anders kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, jonka omistama Yhtynyt Metalli on merkittävä yritys alallaan. Yhtiötä johtaa periaatteessa Angelan eno, Vuorineuvos, mutta käytännössä yhtiön toiminnasta vastaa Angelan Karin-tädin mies Gabriel Berggren. Vaikka Angelalla ja Gabriella on yli 20 vuotta ikäeroa, on heidän välilleen kehkeytynyt salasuhde. Tapahtumat keskittyvät pääosin sotia edeltäneeseen kesään 1939.

Vaikka teos  vaikutti alkuunsa kuivalta ja kuvailevan tekstin vähyydestä johtuen myös hieman vaikeasti seurattavalta, lopulta kuitenkin pidin tästä teoksesta. Donnerin terävät huomiot, yhteiskunnalliset piikit ja toisinaan jopa huomaamatta humoristiseksi kiertyvä dialogi osuivat ja upposivat. Nyt sinun täytyy on mielestäni kerrassaan mainio kuvaus paitsi tietynlaisesta vauraiden ja "parempien" ihmisten elämäntavasta, mutta myös siitä miten maailma alkaa heilahtaa raiteiltaan sodan uhkan leijuessa Euroopan ja Suomen yllä. Teoksen hahmot tuntuvat olevan toinen toistaan karikatyyrisempiä, vaikka toisaalta heihin on vaikea saada otetta. Mikä esimerkiksi vetää nuorta ja elämänjanoista Angelaa sekä tylsähköä teollisuusmies Gabrielia yhteen? Se jäi lukupiiriläisillekin hieman arvoitukseksi.

Yksi asia, jota piirissäkin pohdittiin, on teoksen nimi. Lausahdus "nyt sinun täytyy" toistuu teoksessa ja on kyllä kuvaava, sillä oikeastaan kaikkia keskeisiä hahmoja tuntui ohjaavan velvollisuuksien taakka - kenellä on velvollisuutensa sukua ja kenellä yritystä kohtaan. Teos on myöhemmin julkaistu suomeksi nimellä Viimeinen kesä, joka on sekin osaltaan kuvaava, mutta silti on aina kiinnostavaa pohtia miten kirjan nimi osaltaan voi vaikuttaa suurestikin siihen, millaisena teoksen lopulta aistii. Itse koen, että alkuteoksen Nu måste du mukainen Nyt sinun täytyy on nimenä kuvaavampi.

Olen jälleen kerran iloinen, että lukupiirin ohjaaminen sai minut tarttumaan teokseen, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi. Tammikuussa menehtynyt Jörn Donner oli todellinen kulttuurin moniottelija ja selvästikin hyvin älykäs mies. Minulla on ehkä ollut hänestä hieman ylimielinen ja ärsyttävä kuva, mutta ainakin kirjailijana hän voitti minut puolelleen. Taidan jossain kohtaa jatkaa tämän sarjan parissa.

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

204 s.,  Sammakko 2018, 2. p.

alkup. milk and honey, 2015

suom. Riikka Majanen

 

Luin Rupi Kaurin toisen runoteoksen Aurinko ja hänen kukkansa viime marraskuussa. Teos puhutteli minua paljon, joten odotin tältä teokselta myös aika paljon. Kuitenkin kävi niin, että Maitoa ja hunajaa ei oikein puhutellut minua. En oikein saanut teokseen tarttumapintaa, mutta oli siinä joitakin runoja, joiden äärelle pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jopa palasin uudelleen.

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osaan, jotka ovat satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Se kertoo rakkaudesta, menettämisestä, hyväksikäytöstä ja parantumisesta, erilaisista traumoista ja niistä eheytymisestä. Teosta on luonnehdittu feministiseksi, ja sitä se minunkin ymmärtääkseni on. Sitä on kuvailtu myös voimaannuttavaksi, mutta itse en tätä teosta osaa oikein sellaisena nähdä, koska se ei suuremmin puhutellut minua.

On toki syytä muistaa, että Maitoa ja hunajaa on käännösteos, mikä voi vaikuttaa paljonkin lukukokemukseen. Itse koen kuitenkin, että teoksen aihepiirit on se syy, miksi tämä ei oikein puhutellut. Toisaalta, kun sen tunnistaa, niin ei sitä voi laskea teokselle itselleen miinukseksi. Kaurilta on ilmestynyt englanniksi kolmaskin runoteos, jonka suomentamista odotan - olkoon runojen alkukieli mikä tahansa, niin suomi on kuitenkin minulle sydämen kieli, joten haluan senkin teoksen lukea suomeksi.

Tinder-päiväkirja

Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja, 213 s., Docendo 2020, kansi: Jyri Alanne

Sanna Kiiski on mediasta tuttu hahmo, sillä hän on työskennellyt pitkään toimittajana ja juontajana. Tinder-päiväkirjassa Sanna Kiiski kertoo rehellisesti kokemuksistaan deittisovellus Tinderissä. Tässä kirjassa on mielestäni ehkä kiinnostavinta se, että tämä tarjoaa ihan todella autenttista ajankuvaa pariutumismarkkinoilta. Kiiski kirjoittaa todella sujuvasti, osuvasti ja paikoin hyvinkin hauskasti. Toki Tinderin yltäkylläisessä maailmassa törmää myös tyyppeihin, joiden käytös ja toiminta ei sinänsä huvita millään tavalla, mutta toisinaan Kiisken kommentit tilanteisiin sen kyllä tekevät.

Kun Sanna Kiiski latasi Tinderin, hän alkoi samalla pitää päiväkirjaa kokemuksistaan. Hän asetti itselleen takarajan poistaa Tinder viimeistään vuoden kuluttua liittymisestä ellei tilanne muuten edellytä sitä jo ennemmin. Lopulta Kiiski vietti Tinderissä täyden vuoden ja aikamoinen vuosi se olikin, sillä siihen mahtui niin positiivisia tapaamisia, uuden kaverin löytyminen, ghostaamisia, epämiellyttäviä treffejä ja ei-toivottuja peniskuvia. Omien kokemuksiensa ohella Kiiski kuvaa myös hyvin aikamme ilmiöitä siitä, miten verkossa käyttäydytään miten sattuu, rajattomilla markkinoilla ei kauaa edellistä mietitä ja aina vain etsitään jotain hieman parempaa diiliä.

Kiiskin kokemukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta valitettavan tuttuja monille tinderöijille. Oman kokemukseni mukaan Tinder voi olla ihan jees, jos siihen ei suhtaudu liian vakavasti. Itse olen sen kautta käynyt ihan mielenkiintoisia keskusteluita, kokenut joitakin ghostaamisia ja löytänyt ihmisen, josta on tullut kaverini. Koen olevani voiton puolella, vaikka kumppania sieltä ei olekaan löytynyt.

Kaiken kaikkiaan Tinder-päiväkirja oli sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tämä teos sopii oikein hyvin myös niille, jotka eivät Tinderiä ole käyttäneet, sillä kuten sanottu, ajankuvana tämä on osuva teos.

 

Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

190 s., Atena 2020

kansi: Sanna Mander

 

Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää suorasukaisesti käsittelevät Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita sekä Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja ovat herättäneet minussa kahtalaisia fiiliksiä. Mielikuvituspoikaystävä oli mielestäni hieman kohahduttamishaluinen teos, mutta Bikinirajatapauksessa puhutteli minua vakavilla sinkkuuspohdinnoillaan. Lähdinkin lukemaan Määmatkaa tietoisena siitä, että vastassa saattaa olla mitä tahansa. Ilokseni huomasin, että Määmatkan kirjoittanut Henriikka Rönkkönen on selvästi kasvanut ihmisenä paljon sitten Mielikuvituspoikaystävän.

 

Määmatkalla sukelletaan Tinder-deittailun maailmaan, kohdataan pettymyksiä ja tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä. Rönkkönen kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi eikä tekstistä enää välity kohahduttamisen halu. Tätä lukiessa tuli tunne, että Rönkkönen on oppinut tiedostamaan omat rajansa ja asettamaan itsensä etusijalle miellyttämishalun sijaan. Se jotenkin kolahti minuun, sillä ise olen viime kuukausina pohtinut paljon omia rajojani suhteessa muihin ihmisiin yleensä, ei vain parisuhdemarkkinoilla. Pohdinnat parisuhdemarkkinoiden karikoista ja kutkuttavan jännittävistä innostuksen hetkistä tuntuvat niin ikään aidoilta.

 

Luin Määmatkan jo heinäkuussa enkä tehnyt kirjasta sen tarkempia muistiinpanoja, mutta voin kuitenkin sanoa pitäneeni tästä kirjasta. Ihan hirveän tarkasti tämä ei mieleen jää pyörimään, mutta mukaansatempaava kirja tämä kuitenkin oli ja tuntui sopivan kevyeltä kesäkirjalta minulle. Voisin rohkaisuksi sanoa niille, jotka ovat pitäneet etenkin Mielikuvituspoikaystävää liian roisina kirjana, että ei kannata sen perusteella suoraan tyrmätä Määmatkaa.

 

♠♠♠♠

Viimeiset

Salla Simukka: Viimeiset

179 s., WSOY 2005

kansi: Elina Warsta

 

Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija jo ihan teinivuosien ajalta, mutta olen lukenut hänen kirjojaan aika harvakseltaan. Lainasin kesälomalle luettavaksi muutamia nuortenkirjoja ja niiden joukkoon valikoitui Simukan varhaisempaan tuotantoon kuuluva Viimeiset. Se kertoo 18-vuotiaista kaveruksista, jotka tekevät yhteisen sopimuksen: neitsyydestä on päästävä eroon jouluun mennessä.

 

Teoksen päähenkilöt Rauha, Venla ja Milja ovat keskenään niin erilaisia, että ihme kun he ylipäätään ovat kavereita keskenään. Rauha on nimensä vastakohta, menevä ja rohkea, eräänlainen nuori kapinallinen. Venla on  harkitsevainen järjestöaktiivi, fiksu ja aikaansaava. Milja on älykäs lukutoukka, jolle sosiaaliset tilanteet ja lähelle päästäminen ovat vaikeita. Erilaisuudestaan huolimatta nämä kolme ovat lukiossa löytäneet toisensa ja muodostaneet tiiviin kolmikon. Yhteinen haaste alkaa kuitenkin tehdä juopaa heidän välilleen, sillä kukin tahoillaan joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan. Voiko tällaiseen haasteeseen edes ottaa osaa ja voiko sanoa ääneen, että ei pidä sitä hyvänä ideana?

 

Viimeiset nostaa esiin erilaisten nuorten äänet hyvin todentuntuisesti. On helppo uskoa, että tällaisia pohdintoja varmasti käydään läpi. Aihepiiri on sinällään tärkeä, sillä neitsyyden menettämisen ei pitäisi olla sellainen päätösasia, josta jos ei nyt suoranaisesti lyödä vetoa niin tehdään haaste. Simukka kirjoittaa aiheesta luontevasti ja vaikka teos on ilmestynyt jo 15 vuotta sitten, tuntuu se silti olevan ajan hermolla ja istuvan myös tämän hetken maailmaan.

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

264 s., Otava 2020

alkup. Normal People 2018

suom. Kaijamari Sivill

kansi: Henn Kim & gray318

 

Sally Rooney on ampaissut nopeasti kirjailijaksi, jonka teokset näkyvät Instagram-postauksissa tiheään tahtiin. Jo hänen teoksensa Keskusteluja ystävien kesken herätti kiinnostukseni, mutta aloitin kuitenkin tällä uudemmalla teoksella Normaaleja ihmisiä. Itselleni jäi hieman ristiriitainen olo tästä kirjasta. Toisaalta pidin tästä paljon, mutta jotenkin jäi sellainen olo kuin jotakin puuttuisi - enkä edes tiedä mitä.

 

Normaaleja ihmisiä kertoo Connellista ja Mariannesta. Connell on suosittu nuori ja taitava jalkapalloilija, mutta kukaan ei ehkä oikein kunnolla tunne häntä. Marianne on hyljeksitty varakkaan perheen tytär, joka on kaikessa rauhassa sitä mitä on. Hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell ja Marianne ovat päällepäin epätodennäköinen pari, mutta heidän välilleen kuitenkin muodostuu kaikilta salaa vahva yhteys. Yliopistossa osat vaihtuvat. Mariannesta tulee häikäisevän suosittu ilman sen kummempia kikkailuja, kun taas Connell on vain yksi muiden joukossa. He kohtaavat muita ihmisiä, mutta heidän välisensä yhteys vetää heidät toistensa pariin kerta toisensa jälkeen.

 

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on "haikea valssi". En oikein etukäteen tiennyt miten suhtautua luonnehdintaan, mutta nyt kirjan luettuani voin todeta, että se on aika osuva määritelmä. Teoksessa tuntuu koko ajan olevan tietynlainen haikeuden ja luopumisen tunnelma, jota tehostaa se vetovoima, joka tuo Connellin ja Mariannen jatkuvasti takaisin toistensa luo. Tämä eipäsjuupastelu heidän välillään tekee teoksesta toisaalta hyvin ennalta-arvattavan, mutta jotenkin mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä. Ehkä se johtuu siitä, että tästä teoksesta henkii tietynlainen nuoruuden raikkaus, toiveikkuus ja toisaalta epävarmuuskin.

 

Yle Areenassa on tällä hetkellä katsottavissa tähän kirjaan perustuva sarja. Se on ilmeisesti noussut hyvin suosituksi ja olen itsekin ajatellut katsoa sen. En kuitenkaan taida aloittaa aivan heti, sillä jotenkin tämä Connellin ja Mariannen tanssima "haikea valssi" tuo sellaisen olon, että siitä pitää hetken vetää henkeä.

♠♠♠½