perjantai 15. kesäkuuta 2018

Naisen iholla

Jenny Belitz-Henriksson (teksti), Laura Oja & Raisa-Kyllikki Ranta (kuvat):
Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista
160 s., Tammi 2013
kansi: Suvi Otranen
 
Tatuointitaide on alkanut kiinnostaa minua ihan uudella tavalla sen jälkeen, kun otin ensimmäisen tatuointini lokakuussa 2017. Kun omalle iholle ilmestyi mustetta, alkoi toisten tatuointeihin kiinnittää eri tavalla huomiota ja inspiraatiota uusia kuvia varten alkoi olla silloin tällöin kiva etsiä. Kuulun niihin, joille tuli se kuuluisa tatuointikuume ja neulan alle oli päästävä pian uudelleen. Toinen tatuointini tehtiin tämän vuoden maaliskuussa ja seuraava aikakin on jo varattuna. Minun tatuoinneillani on omat tarinansa, joten oli mielenkiintoista päästä lukemaan millaisia tatuointeja muut naiset ovat ottaneet ja onko niillä mahdollisesti tarina.
 
Naisen iholla syntyi itsekin tatuointeja kantavan Jenny Belitz-Henrikssonin ideasta kysyä naisilta heidän tatuoinneistaan sekä kokemuksista tatuoituina naisina. Kirja sisältää 32 tarinaa eri ikäisistä tatuoiduista naisista, joista osalla on enemmän ja osalla vähemmän kuvia. Tässä kirjassa on laaja kirjo erilaisia tatuointeja: hetken mielijohteesta otettuja, tarkkaan harkittuja, niitä joilla on tietty merkitys, niitä jotka ovat vain kauniita kuvia, värillisiä, yksivärisiä, isoja, pieniä, näkyviä ja piilossa olevia.
 
Naisen iholla osoittautui minulle inspiroivaksi kirjaksi, jonka myötä sain idean uuteen tatuointiin. Se jää nyt kuitenkin vielä hautumaan, sillä seuraavaksi iholle tulee viikko sitten menehtyneen kissani tassunkuva ja nimi. Ensimmäinen tatuointini oli vastaava viime kesänä kuolleen kissani muistotatuointi enkä olisi osannut aavistaa, että seuraava tatuointini jatkaa sarjaa. Vaan niin elämä meni. Kuten sanottu, tatuoinneillani on tarina.
 
Naisen iholla ilmestyi 5 vuotta sitten. Moni kirjan naisista kertoo saaneensa kohdata ennakkoluuloja tatuointiensa vuoksi. Moni kommentoi myös, että tatuoitu nainen on verrattain harvinainen tuttavuus. Minusta tuntuu, että viidessä vuodessa on tapahtunut iso muutos. Tunnen kyllä itsekin enemmän tatuoituja miehiä kuin naisia, mutta toisaalta naisten tatuoinnit yleistyvät ja asennemuutos on jo hyvällä alulla.
 
Tässä kirjassa oli muutamia asioita tai näkökulmia, jotka saivat minut mietteliääksi. Jotkut kommentoivat, että peittävät tatuointinsa tietyissä tilanteissa eivätkä esimerkiksi mene isovanhempiensa haudoille tatuoinnit näkyvissä. Se ajatus on minulle vieras enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi kokenut tarvetta peittää tatuointejani (ne ovat käsissäni). Kuvat ovat osa minua ja jos ne jotakuta vaivaavat, niin en oikein voi sille mitään. Toinen mietityttävä ajatus on se, että osa kertoo ettei halua keskustella tatuoinneistaan ja että kyselyt niistä ovat vaivaannuttavia. Itse koen lähinnä niin, että taide yleensä herättää keskustelua ja jos se on ihollani, niin se on sitten vain kestettävä. Tässä kirjassa olikin mielenkiintoista paitsi kuvien ja taustatarinoiden ohella se miten eri tavalla kirjan naiset kokevat tatuointeihinsa liittyviä asioita.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Toukokuun luetut (vihdoin!)

Kuukausi vaihtui ja koontipostaus on vielä tekemättä, joten nyt on sen aika. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan tosi kiva kuukausi, johon mahtui ihanaa auringonpaistetta ja lämpöä, juhlia ja iloa. Tuntui siltä kuin lomalla olisi, vaikka minulla onkin kesälomaa vain viikko ja sekin vasta elokuussa. Lomantunnetta loi lämmön lisäksi se, että sain monen kuukauden jälkeen kaikki illat ja viikonloput vapaiksi tehdä mitä haluan: olen viime syksystä saakka suorittanut työn ohessa maisteriopintoja. En ole juurikaan niistä puhunut, mutta koska selvisin ensimmäisestä vuodesta, uskallan jo luottaa selviytyväni opinnoista myös jatkossa!

Kun kesäkuu kääntyi kalenteriin, oli tosi hyvä mieli. Muutama päivä sitten elämä kuitenkin heitti taas ympäri, sillä rakas kissani jouduttiin päästämään sateenkaarisillalle. Vaikka tiedän, että sillä on nyt hyvä olla, on suru silti suuri. Ehdimme kulkea yhtä matkaa 12 vuotta, ja olen niistä kaikista kiitollinen. Jokainen kissoistani on minulle äärettömän rakas ja lähes päivälleen vuoden välein olen kahdesta joutunut luopumaan. Sydämessä nekin kuitenkin kulkevat mukana.

Viime vuonna suru lamaannutti minut täysin, mutta nyt tiedän, että siitä selviää ajan kanssa. En ole lukenut sivuakaan muutamaan päivään, mutta kolme kirjaa odottaa blogiin pääsyä. Yritän kirjoittaa niistä piakkoin. Tässä kuitenkin auringonkeltaisen toukokuun luetut ennen niitä.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
 Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
Eero Ojanen: Suomessa kummittelee
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo 
Laura Lehtola: Takapenkki
Karin Erlandsson: Saarretut 
Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti 
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 

Kesäaurinkoa teille kaikille! 

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
284 s., Gummerus 2013
kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.

torstai 31. toukokuuta 2018

Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta
109 s., Haamu 2018
kansi ja kuvitus: Suvi Kari
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Blogiani pidempään tai edes jonkin aikaa seuranneet tietävät, että kummitusperinteeseen liittyvät kirjat kiinnostavat minua. Siitä syystä myös Aaveiden Eesti pääsi lukulistalleni ja sain sen kustantajalta arvostelukappaleeksi, joten pääsin kirjan pariin heti tuoreeltaan. Aaveiden Eesti sisältää mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Viroa. Minua kiinnostaa kummitusperinteestä kaikkein eniten kotimainen kummitusperinne, mutta Viron kummitusperinteessä löytyy myös sellaisia kulmia, joita ei niin Suomessa ole - esimerkiksi Neuvostomiehityksen aikaiset tapahtumat näyttävät jättäneen levottomia kulkijoita Viroon.
 
Aaveiden Eestissä kerrotaan, että Virossa kummituksista ollaan ylpeitä ja niihin suhtaudutaan hieman leikkimielisesti. Teos on tehty haastattelemalla virolaisia aiheesta. Kirjasta välittyykin selvästi virolaisten suomalaisiin verrattuna vähemmän skeptinen asenne yliluonnollisiin vieraisiin, ja se on kyllä virkistävää. Teoksesta löytyy 12 kummitustarinaa, joista puolet on Hytösen ja toinen puoli Matilaisen kirjoittamia. Teos on hyvin tasalaatuinen, mutta Matilaisen teksteissä on ehkä hieman tarinoivampi ote, mikä mielestäni sopii kummitustarinoita esitteleviin teksteihin hyvin.
 
Aaveiden Eestiin talletetut kummitustarinat sijoittuvat mm. Tallinnaan, Pärnuun ja Haapsaluun. Tarinoita on monenlaisia: epäonniset rakastavaiset ovat jääneet levottomiksi hengiksi maan päälle, riivaaja on ottanut ihmisiä valtaansa tai tietyt paikat aiheuttavat outoja tuntemuksia. Osa tarinoista ulottuu vuosisatojen taakse, osa on tuoreempia tarinoita. Läpileikkaus on siis laaja niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin tarinatyypeiltäänkin.
 
Aaveiden Eesti on kiinnostava kirja, mutta jäi kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hieman ulkokohtaiseksi minulle. Uskon sen johtuvan lähinnä siitä, että Viro ei ole minulle tuttu ja siitä syystä en oikein pysty kuvittelemaan miljöötä mieleeni enkä osaa täysin hahmottaa mistä historian vaiheista tarinoita kumpuaa. Siksi suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti niille, joille Viro tai virolainen kulttuuri on tuttuja.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Saarretut

Karin Erlandsson: Saarretut
212 s., Kustantamo S&S 2018
alkup. Pojken
käsikirjoituksesta suom.: Laura Varjola
kansi: Sanna Mander
 
Käsittelimme lukupiirissä huhtikuussa Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Sen innoittamana päätin lukea myös trilogiaksi kasvavan tarinan toisen osan, joka ilmestyi hiljattain. Saarretut kuvaa tapahtumia muutama kuukausi Kuolonkielojen tapahtumien jälkeen. Siinä missä Kuolonkielot oli mielestäni enemmänkin henkirikoksen ympärille punoutuva romaani kuin varsinainen rikosromaani, mutta Saarretuissa päästiin maistamaan jo selkeämmin ahdinkoa ja jännitystä.
 
Saarretuissa tarinan keskiöön nousee selkeästi Kuolonkieloissa kuolleen Monikan perhe. Miten selviytyvät aviomies Krister ja lapset Jonas ja Kajsa? Huonosti, jotenkuten. Sekä Krister että Jonas eristäytyvät, mutta Kajsa yrittää jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, että hänet on suljettu kaiken ulkopuolelle. Perhe tuntuu olevan saarroksissa surunsa keskellä. Myös paikkakunnalle kesän kynnyksellä muuttanut toimittaja Sara Kvistin elämänpiiri on rajoittunut, sillä seurustelusuhteen lopussa tapahtuneet asiat ovat jättäneet hänen mieleensä pelon. Koko kaupunki tuntuu uinuvan kesäisen kuolemantapauksen jälkimainingeissa, kun hurja lumimyräkkä iskee kaupunkiin ja tukkii tiet saartaen kaupungin. Samaan aikaan löytyy kirje, joka kärjistää asioita äärimmilleen. Tunnelma saarroksiin jääneessä kaupungissa tihenee entisestään.
 
Mielestäni Saarretut on vetävästi kirjoitettu kirja ja tähänkin pystyy uppoutumaan ihan samalla tavalla kuin Kuolonkieloihin. Talvinen miljöö ei ehkä näin alkukesästä ole se kutsuvin ympäristö, mutta siitä huolimatta tarina vei mukanaan. Jos kaipaat luettavaksesi jotain helppoa ja jännittävää, valitse silloin tämä. Itse jään odottamaan trilogian päätöstä, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kovin kauan.
 
♠♠♠♠

tiistai 29. toukokuuta 2018

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
270 s., Otava 2017
kansi: Päivi Puustinen, kannen kuvat: iStock 

Laura Lehtolan toinen romaani on ollut minulla lainassa jo jokusen kuukauden, mutta vasta nyt löysin sopivan hetken sen lukemiselle. Juuri lukemisen aloitettuani törmäsin jossain naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin Laura Lehtolan olevan edesmenneen Laura Saven leski. Tieto oli minulle uusi, mutta kun hieman vilkaisin mistä Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla kertoo, ymmärsin Lehtolan todennäköisesti käsitelleen siinä omia kokemuksiaan kaunokirjallisessa muodossa. Laura Save menehtyi syöpään vuonna 2012 ja häneltä julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin

Takapenkki kertoo nuorisotyöttömästä Aleksista, jonka työkkärin Pullasormi passittaa työkokeiluun hotellin saunaosaston pesijänä. Työssään Aleksi kohtaa jos jonkinlaista hyllyvää ihmislihaa eikä se ainakaan lisää motivaatiota työntekoon. Oman särmänsä Aleksin elämään tuo mummo Elsi Sahanen, joka alkaa olla jo vanha ja hauras, mutta päättäväisyyttä löytyy edelleen. Takapenkki kertoo myös Elinasta, joka on vasta 17 ja raskaana. Elämän suunta on häneltä totaalisesti kadoksissa. Tuula puolestaan on työkkärin Pullasormi, jonka elämä rullaa eteenpäin tasaisen varmasti ja vailla yllätyksiä, kunnes hän joutuu yllättävälle automatkalle seuranaan Aleksi ja Elina. Matka saa mitä yllättävimmän käänteen, joka muuttaa koko kolmikon elämän.

Lehtola kirjoittaa isoista aiheista, mutta onnistuu piilottamaan niihin myös runsaasti huumoria, jota en osannut odottaa. Takapenkki onnistui huvittamaan minua monta kertaa. Sen naseva kerronta, toisinaan jopa tragikoomiset käänteet ja elämän ironia olivat omiaan verryttelemään nauruhermojani ja kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kolmen kertojan vuorottelu toimii myös hyvin ja vähitellen lukijalle selviää kokonaiskuva, joka kietoo päähenkilöt yhteen. Tykästyin tähän kirjaan siinä määrin, että haluan vielä joskus lukea Lehtolan esikoisromaaninkin. Suosittelen Takapenkkiä kaikille, jotka haluavat lukea jotain viihdyttävää, mutta ei kuitenkaan liian höttöä.

♠♠♠♠