Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Lukupiirikirja: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

602 s., Bazar 2018

alkup. The Angel Tree, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Lukupiiri palasi joulutauolta tammikuussa. Olen itsekin taas uutta lukuintoa täynnä, joten oli kiva päästä keskustelemaan yhteisestä kirjasta. Valitsin tammikuun kirjaksi Lucinda Rileyn Enkelipuun, sillä tauko oli hieman pidempi ja lukuaikaa siten enempi, joten paksummankin kirjan ehti hyvin lukea.

Olen aiemmin lukenut Rileyltä Seitsemän sisarta -sarjaa, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua johonkin muuhunkin teokseen. Teoksen jälkisanoista sain selville, että Enkelipuu on itse asiassa kirjoitettu Rileyn (silloinen Edmonds) aiemmin julkaistun kirjan runkoon, mutta hahmoja uudistaen ja juonenkäänteitä muuttaen. Itse pidin tästä lukuromaanista, vaikka hahmoista valtaosa jäi etäisen tuntuisiksi tai en ainakaan pitänyt juuri kenestäkään.

Enkelipuu sijoittuu vuosiin 1945-1985 ja Rileylle varsin ominaisella tavalla juonessa siirrytään eri kertojien ja eri aikakausien välillä niin, että lopulta kokonaiskuva rakentuu ja hahmottuu ehjäksi. Teoksessa on paljon ennalta-arvattavia piirteitä ja stereotyyppisiäkin ratkaisuja, mutta siitä huolimatta sukutarina kartanomiljöineen vei mennessään varsin hyvin. Jotkut lukupiiriläisistä kommentoivat, että tarina tuntui todella epäuskottavalta, mikä on kyllä toisaalta ihan tottakin, mutta siitä huolimatta tarina vei minut mennessään. Rileyllä oli taito vangita lukijansa huomio ja kuljettaa juonta niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään.

Enkelipuu oli paikoitellen yllättävänkin ahdistava ja epämiellyttävä kirja, vaikka sen parissa enimmälti viihdyinkin. Tietyt juonenkäänteet tuntuivat todella piinaavilta, kun tapahtumat alkoivat luisua kohti huipentumaansa. Mikään varsinainen hyvänmielen joulukirja tämä ei siis ollut, vaikka vähän niin kuvittelinkin alunperin.

Lukupiirikirja: Syystanssiaiset

P.D. James: Syystanssiaiset

348 s., Otava 2012

alkup. Death Comes to Pemberley, 2011

suom. Maija Kauhanen

Lukupiirimme kokoontui marraskuun lopussa jääden silloin joulutauolle. Kysyin alkusyksystä lukupiiriläisiltä toiveaiheita ja P.D. Jamesin tuotanto nousi esiin, joten valitsin meille kirjaksi Syystanssiaiset.

Ensinnäkin minulle oli uutta tietoa, että P.D. James oli nainen eikä mies. Monella muulla on ilmeisesti ollut sama mielikuva. James on tunnettu etenkin Adam Dalgliesh -sarjastaan, mutta Syystanssiaiset ei ole osa sitä, vaan sijoittuu Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maisemiin. Mr. Darcyn ja hänen Elizabeth-vaimonsa asuttaman Pemberleyn kartanon mailla tapahtuu henkirikos juuri ennen vuotuisia syystanssiaisia, mikä suistaa kartanon tasaisen elämän raiteiltaan.

Jännärin sijoittaminen klassikkokirjasta tuttuihin maisemiin on sinänsä mielenkiintoinen valinta, mutta emme olleet asiasta silti kovin ihastuksissaan. Kuten James itse toteaa esipuheessaan, Austen olisi luultavasti kirjoittanut tällaisen kirjan itse, jos olisi halunnut viedä hahmonsa murhatutkimuksen keskiöön. Toisaalta oli toki kiva palata tuttujen hahmojen pariin, mutta itse kallistun myös sille kannalle, että miljöön ja hahmojen puolesta James meni pitkälti sieltä, missä aita oli matalin. Olisiko tämä ollut kiehtovampi jossain muussa kartanomiljöössä, sitä en tiedä. Hieman hölmö olo tästä kuitenkin jäi.

Hahmojen ja miljöön usiokäyttöä suurempi ongelma oli hidastempoisuus ja toisteisuus. Samoja asioita kerrattiin yhä uudelleen ja uudelleen ihan kyllästymiseen asti, mistä johtuen 348 sivua tuntui melko pitkältä urakalta. Pidin kuitenkin teoksen huumorinpilkahduksista. Ehkä voisin lukea joskus Adam Dalglieshin tähdittämiä kirjoja, sillä niitä jotkut piiriläisistä kehuivat Syystanssiaisia paremmiksi.

Domowik

Ilkka Auer: Domowik

262 s., Haamu 2018

kansi: Ilkka Auer

Sainpas pitkästä aikaa luettua kirjan omasta hyllystä! Alunperin Domowik kotiutui minulle arvostelukappaleena kustantajalta, mutta tartuin siihen kuitenkin lopulta vasta näin vuosia myöhemmin. Kyseessä on nuortenkirja, jossa yhdistyy monta minua kiehtovaa elementtiä, kuten vanha kartano, sukusalaisuudet, kummalliset viestit ja maaginen realismi.

Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa yllättävän testamentin myötä perimäänsä vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Perinnön jättänyt isosetä on jättänyt jälkeensä myös Vilmalle suunnattuja erikoisia viestejä, joiden avulla hänelle paljastuu vähitellen uuden kodin salainen puoli. Domowik-nimisen kotihengen avulla Vilma alkaa selvittää sukunsa arvoituksia.

Etukäteen tietämäni perusteella pidin melko todennäköisenä, että Domowik veisi minut mennessään oitis. Niin ei kuitenkaan käynyt, enkä oikeastaan missään vaiheessa lumoutunut teoksesta niin kuin etukäteen olin kuvitellut. Sinänsä juoni on ihan kekseliäs ja vanha kartanomiljöö kiehtova, mutta jokin tarinankerronnassa ei napannut mukaansa. Ehkä olin itsekin asettanut tälle liikaa odotuksia, mutta siitä huolimatta petyin. Ehkä 15 vuotta nuorempi minä olisi ollut tästä kirjasta ihan haltioissaan, mutta nyt tämän tarinan taika ei vain välittynyt minulle asti.

Lukupiirikirja: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

220 s., Otava 1974, 1.p. 1959

alkup. The Great Gatsby, 1925

suom. Marja Niiniluoto

Tuntuu, että viime aikoina blogille ja kirjoille on taas ollut vaikeampi löytää aikaa. Blogin sisältökin tuntuu olevan lähinnä lukupiirikirjoja, vaikka muutakin on tullut luettua. Yritän nyt joulukuun aikana purkaa sumaa ja lukea enemmän omavalintaisia kirjoja nyt, kun lukupiiri jäi joulutauolle reilu viikko sitten.

Lokakuun toisella lukupiirikerralla keskustelimme F. Scott Fitzgeraldin tunnetuimmasta teoksesta, klassikkoasemankin saavuttaneesta Kultahatusta. Teos on ollut lukulistallani pienen ikuisuuden, mutta siitä huolimatta en ole siihen tullut tarttuneeksi. Täytyy sanoa, että odotukseni olivat melko korkealla ja hieman petyin.

Kultahattu kertoo ensisijaisesti Jay Gatsbysta, joka on ökyrikas ja ansainnut miljoonansa kieltolain aikaisella salakuljetuksella. Gatsby on luonut itselleen vankkumattoman maineen, jota sävyttää tietty mystisyys. Tarina kerrotaan Gatsbyn naapurissa asuvan pörssimeklari Nick Carrawayn tarkkailevien silmien kautta. Gatsbyn tarina on kaiken ulkopuolelle näkyvän loistokkuuden alla traaginen ja epäonninen.

Kultahattua on monesti luonnehdittu säkenöiväksi jazz-aikakauden kuvaukseksi, mutta minun oli aika vaikea erottaa tästä sen kummempaa säkenöintiä. Pikemminkin tämä tuntui melko unenomaiselta, verkkaiselta ja utuiselta kuvaukselta ylemmän luokan vetelehtivästä elämäntavasta. Mielipide oli lukupiiriläisten keskuudessa kokolailla yhteneväinen ja tästä virisikin kiinnostavaa keskustelua. Pohdimme myös mm. erilaisten kansikuvien vaikutusta odotuksiin. Olimme sitä mieltä, että tässä vuoden 1974 painoksessa tunnelma on melko hyvin sisältöä kuvaava, kun taas Leonardo di Caprion tähdittämän elokuvaversion kansi on tunnelmaltaan menevämpi.

Olen ihan tyytyväinen siihen, että olen nyt tutustunut tähän klassikkoon, mutta ei tämä minun kirjani ollut. Sen verran jäi kuitenkin vielä kiinnostamaan, että taidan tuoreimman elokuvaversion katsoa jossain vaiheessa.

Lady Churchill

Marie Benedict: Lady Churchill

10 h 53 min., Sitruuna Kustannus Oy 2022

lukija: Hannamaija Nikander

alkup. Lady Clementine, 2020

suom. Hanni Salovaara

Kuuntelin noin vuosi sitten Marie Benedictin ensimmäisen suomennetun teoksen Rouva Einsteinin. Oli kiinnostavaa kurkistaa todellisuudessa eläneen ihmisen tarinaan ja Benedict oli mielestäni onnistunut juonellisesti oikein hyvin. Kun silloin tutkin Benedictin tuotantoa, oli ilo huomata, että hän on kirjoittanut useampiakin teoksia. Toivottavasti niitäkin suomennetaan, sillä Lady Churchill oli Rouva Einsteinin tavoin kiehtova kirja.

Lady Churchill kertoo Winston Churchillin Clementine-vaimon tarinaa. Esiin piirtyy kuva määrätietoisesta ja vahvasta naisesta, jolla myös oli epävarmuutensa etenkin äitiyteen liittyen. Hän taisteli naisen roolin kapeutta vastaan kulkemalla rohkeasti miehensä rinnalla kaikista puheista ja kuiskutteluista huolimatta. Hän tuki miestään täysin, joskus jopa äitiyden kustannuksella, mutta hän ponnisteli myös muiden asioiden puolesta. Erityisesti heikompiosaisten puolustaminen oli Clementine Churchillin sydäntä lähellä.

Marie Benedictillä on taito kirjoittaa historia eläväksi. Lukija pääsee sukeltamaan Britannian poliittisen ilmapiirin keskiöön Clementinen ja hänen miehensä kautta, ennen kaikkea kuitenkin Clementinen näkökulmasta, mikä oli todella kiinnostavaa. Erityisen hyvä juttu on juurikin tuo naisnäkökulma, kun hieman varjoon jäänyt nainen saa suunvuoron ja hänen todellinen vaikutuksensa tulee huomatuksi.