Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Otava 1958, 3.p.

1. painos ilmestyi vuonna 1958

Matka Marja-Liisa Vartion tuotannon parissa jatkuu. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi aikuistumisesta, uskottomuudesta ja katteettomista lupauksista kertova kirja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Kirja osoittautui todella vahvaksi lukukokemukseksi. Tässä vaiheessa, vasta osan Vartion tuotannosta lukeneena, tämä on mielestäni Vartiota väkevimmillään.

Aikuistumisen kynnyksellä oleva maalaistalon tyttö Leena kohtaa paikkakunnalle väliaikaisesti töihin tulleen miehen. Heidän välilleen kehittyy suhde, vaikka mies on naimisissa. Lyhyt suhde päättyy, kun miehen työt siirtyvät toisaalle. Mies palaa perheensä luokse, mutta tyttö huomaa olevansa raskaana.

Raskauden myötä Leena aikuistuu ja alkaa näkemään asioita eri tavalla. Aluksi hän tuntee epätoivoa, mutta tyyntyy sitten. Asiat ovat kuin ovat, ja enemmän mielenkuohua syntyykin perheen parissa eikä mieskään uutista kevyesti ota. Leena irtautuu perheestään ja tekee omat ratkaisunsa.

Miten vaikuttava romaani aiheesta, joka sinänsä on varsin klassinen, mutta taipuu Vartion käsissä hienoksi kasvutarinaksi. Leenan nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Erityisen vaikuttava oli mielestäni kohtaus, jossa asioiden laita paljastuu perheelle. Reaktiot suorastaan hengästyttävät, kun huudetut sanat sinkoilevat dialogissa ja tilanne kärjistyy. Viimeistään tuota kohtausta lukiessa vaikutuin: upea romaani.

Miljöön kuvaus on koko ajan elävää. Kesän kuumuus hiipii lukijankin iholle, kun Leena piilottelee raskauttaan paksuissa vaatteissa ja tekee talon töitä helteen jo muutenkin hiostaessa. Metsän tuoksu ja maisemat Leenan ja miehen kohtauspaikoilla sekä kotitalon tupa ja keittiö piirtyvät esiin selkeinä, niissä on helppo kulkea Leenan mukana.

Tytön nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Juoni on kaiken kaikkiaan mieleenpainuva. En ole Vartion proosaa lukiessa pettynyt vielä kertaakaan, vaikka runoteos Seppele ei niin kolahtanutkaan.

Runotyttö etsii tähteään

L.M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään

Runotyttö, osa 3

WSOY 1982, 5.p.

1. suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1949

alkup. Emily's Quest, 1927

suomentanut Laine Järventaus-Aav

Neljä ja puoli vuotta siinä vain meni ennen kuin sain luettua Runotyttö-sarjan loppuun. En tiedä miksi olen venyttänyt tätä näin pitkään, etenkin kun kirjakin ehti olla lainassa kaksi vuotta. Nyt on kuitenkin luettu ja olipas mukavaa palata Uuteen Kuuhun.

Emilia Byrd Starr on varttunut nuoreksi aikuiseksi, jonka ympärillä parveilee kosijoita. Tädit Uuden Kuun kartanossa ovat vuoroin mieltyneitä ja vuoroin huolissaan kosijoista, mutta Emilia ei vaikuta aikovan vakiintua, sillä häntä kiinnostaa ennen muuta kirjoittaminen ja oman kirjallisen uran tavoittelu. Kun Emilialle tapahtuu onnettomuus, kaikki muuttuu. Sitä voisi kai sanoa jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, sillä toipilasajan jälkeen Emilian suunnitelmat ovat muuttuneet. Hän on menossa naimisiin ja kirjoittaminen on jäänyt.

Olen koko sarjan ajan pitänyt kovasti Emilian hahmosta, mutta paljon on ollut myös sellaista, mistä en ole voinut pitää edes asettamalla niitä oman aikansa kontekstiin. Tästä kirjasta en löytänyt ihan niin räikeää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisaalta Emilian hahmoon onkin tullut uutta kypsyyttä ja lujuutta. Hän tekee itse omat päätöksensä, vaikka onkin edelleen tunteikas, haaveellinen ja herkkä ihminen.

Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän sarjan loppuun, vaikka minulla ei kovin paljon olekaan tästä viimeisestä osasta sanottavaa. Emilia löytää paikkansa maailmassa ja hänen unelmansa toteutuvat, mikä oli odotettu mutta silti oivallinen päätös sarjalle. Seuraavaksi taidan tyttökirjallisuuden saralla jatkaa Montgomeryn Anna-sarjan parissa, sillä sitä olen tässä välillä jo ehtinyt lukemaankin.

Kesän tango

Iida Aho: Kesän tango

Pääskyniemi, osa 1

Tammi 2024

lukija: Anniina Piiparinen

Kesän tango aloittaa Iida Ahon 1970-luvulle sijoittuvan Pääskyniemi-sarjan. Ruotsiin työn perässä muuttanut Kristiina palaa yllättäen lapsuudenkotiinsa Pääskyniemelle vietettyään muutaman vuoden Ruotsissa. Samalla on kohdattava Pentti, jonka Kristiina lähtiessään jätti taakseen.

Paluumuutto ei suju kovinkaan sulavasti, mutta ei Kristiina sellaista odottanutkaan. Muutosta seuraa tietysti puheita, ja kateellisten naljailua Kristiina saakin kuunnella aivan tarpeeksi. Äidin kanssa elämä ei myöskään ole helpointa mahdollista, onhan kumpikin tottunut pitämään omaa talouttaan, eikä yhteenotoilta voi välttyä. Arkiseen aherrukseen tuo kuitenkin piristystä vanhat ystävät sekä tietyömaalla työskentelevä Armas, joka on muun tietyöväen mukana säännöllinen vieras Kristiinan äidin ruokapöydässä.

Tykkäsin tosi paljon 1970-luvun ajankuvasta. Ihan tuli mieleen isovanhempieni valokuva-albumien kellastuneet otokset, joissa näkyy kuoseja ja kirkkaita värejä niin vaatteissa kuin kodin esineissäkin, ja lapsuuttaan 1970-luvulla eläneen äitini aikoinaan kertomat jutut. Miljöön ja ihmisten kuvaus on mukavan runsasta, mutta ei niin yksityiskohtaista, että se estäisi juonta etenemästä.

Hahmoista pidin myös. Kristiina on mielestäni mukavalla tavalla jalat maassa oleva ihminen, joka osaa kuitenkin myös heittäytyä hetken vietäväksi. Hän hakee paluumuuttonsa jälkeen suuntaa tulevaisuudelleen, mutta äiti pitää tiukasti kiinni tutuista ympyröistä. Oma tuttu leivinuuni on hänelle aina parempi kuin uutukaiset sähköuunit, vaikka jääkaappi on sentään hankittu kesäaikoja varten, kun kylmäkomero ei pysy riittävän viileänä. Pidin siitä, miten rehellinen ja aikuinen äidin ja tyttären välinen suhde heidän välilleen oli luotu.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana ja tuntuu, että kuunneltavaa riitti tosi pitkäksi aikaa, vaikka kesto olikin ihan keskivertoa. Kerronta oli aika verkkaista ja tasaista, mitään oikein sävähdyttävää tässä ei lopulta tapahdu. Pidin kuitenkin miljööstä ja ajankuvasta niin paljon, että se ei oikeastaan haitannut. Sainpahan itsekin lipua mukana 1970-luvun tahdissa ja hengittää sisääni Pääskyniemen lämmintä kesäilmaa.

Vaikka olen lopulta aika mieltynyt tähän kirjaan, en tiedä tulenko tarttumaan sarjan seuraaviin osiin sitten kun ne ilmestyvät. Minulle tämä oli hyvä kokemus itsessään, enkä oikeastaan edes kaipaa jatkoa. Ajankuva saattaa kyllä houkutella jatko-osien pariin.

Lakiankuut

Johanna Pitkäranta: Lakiankuut - Kakstoista tarinaa murtehella

omakustanne 2024

Aiemmin runoteoksen Valakiapuoli: runoja murtehella julkaissut Johanna Pitkäranta on julkaissut tällä kertaa novellikokoelman Etelä-Pohjanmaan murteella. Osa Lakiankuut -kokoelman novelleista on julkaistu aiemmin Peräseinäjoen joulu -lehdessä, mutta mukana on paljon muutakin kuin jouluisia juttuja. Lakiankuut nimittäin kattaa koko vuodenkierron 12 tarinallaan - joka kuukaudelle on omansa.

Henkseleitä paukutellen totean tuntevani tämän kirjailijan henkilökohtaisesti, sillä työskentelimme yhtä aikaa samoissa kirjastoissa usean vuoden ajan. Jotenkin minulle näistä tarinoista kuuluu hyvin selkeästi Johannan ääni ja tapa kertoa. Tuntuu tutulta ja mukavalta, vaikka ei me aivan näin leviää murretta töissä normaalisti puhuttu.

Tykkäsin näistä novelleista, ja se on puolueeton mielipiteeni. Näissä oli tietynlaista ajattomuutta, vaikka joissakin novelleissa olikin viitteitä tapahtuma-aikaansa. Ajattomuus varmaan muodostuu ihmisten mutkattomuudesta ja tavallisesta elämästä, onhan ihmisillä pohjimmiltaan yleensä aika samanlaisia toiveita, kipupisteitä ja arkisia kommelluksia ajasta riippumatta.

Novelli on minulle lukijana sopiva mitta murretekstille, jonka lukeminen on aina hieman muuta hitaampaa, vaikka murre olisikin omaa. Tykkäsin erityisesti novelleista Lahajasukat, Valakialla ja Porssikeitto. Niissä, kuten kyllä muissakin novelleissa, on syvää inhimillisyyttä. En tiedä miten juuri nuo novellit kuitenkin nousivat erityisesti esiin. Lahajasukista ja Porssikeitosta jäi suorastaan hyvä mieli. Voisin kyllä mielelläni lukea Johannalta vielä toisetkin kakstoista tarinaa murtehella tai vaikka eneeki.

Kirjojen kaipuu

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu - Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa

Gaudeamus 2024

1800-luvun alun Suomessa valtaosan kodista löytyi ehkä virsikirja tai Katekismus. Kirjojen julkaisu varsinkaan kansankielellä suomeksi oli vielä olematonta ja kirjat olivat arvokkaita eikä lukutaitokaan ollut monella parhaasta päästä, joten lukeminen ei ollut mikään yleinen harrastus. Kuitenkin jo tuolloin oli ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta ja lukemista. Alkoi muodostua verkostoja, jotka toivat samanlaisia ihmisiä yhteen. Kirjojen kaipuu avaa näköalan heidän pariinsa.

Olen gradussani käsitellyt lukupiiriaihetta, ja taustatyötä tehdessä muodostui kuva kirjallisesta elämästä laajemminkin. Se oli kuitenkin vain ohut pintaraapaisu tähän kirjaan nähden, mutta voi miten mukavaa oli tuntea se fiilis, kun aiempi tieto täydentyy uudella. Kirjojen kaipuu on perusteellinen teos, jossa käsitellään niin kirjojen liikkumista, hankkimista ja kokoelmien sijoittumista, kurkistetaan ajan kirjakauppoihin ja luodaan katsaus siihen, ketkä kirjoja tuolloin oikein lukivat. Esiin nousee muutamia varhaisia kirjanystäviä, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan kirjallisuusharrastuksen edistäjinä tavalla tai toisella.

Kirjojen kaipuu on helppolukuinen ja selkeä tietokirja, joka on jäsennelty hyvin, ja jonka lukeminen on siksi sujuvaa ja mukavaa. Aihe on kirjaihmiselle tosi kiinnostava ja avartava. Olen toki tiennyt, että tuohon aikaan lukuharrastus vaati niin vaivannäköä, kielitaitoa kuin rahaakin, mutta vasta nyt havahduin ajattelemaan miten rajatun väestön harrastus se oikein oikeasti olikaan. Onneksi olen itse syntynyt aikaan, jolloin yleiset kirjastot ovat tarjonneet pääsyn monipuolisten kirja-aineistojen ääreen aivan ilmaiseksi. Kirjastosta tämänkin kirjan sain luettavakseni.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille kirjallisuuden ystäville ja kirjakulttuurin kuluttajille.

Matkalla Jylhäsalmelle

Kirsi Pehkonen: Matkalla Jylhäsalmelle

Kariston äänikirja 2024

lukijana Elina Keinonen

Sain Amman lukuhetkestä vinkin vastikään e-kirjana ja e-äänikirjana ilmestyneestä novellista Matkalla Jylhäsalmelle, joka on ikään kuin esiosa Jylhäsalmi-sarjalle. Kirsi Pehkonen taustoittaa esipuheessaan, että novelli on alun perin kirjoitettu muuhun tarkoitukseen, mutta siitä jäi kuitenkin itämään ajatuksia ja ideoita, joista syntyi Jylhäsalmi. Onneksi syntyi, sillä se on yksi suosikkisarjoistani!

Jylhäsalmea en tästä novellista itse tunnista, eikä sen nimikään tietenkään vielä ole Jylhäsalmi vaan Heinäkylä. Sinne Hanna päätyy kyläilemään hyvän ystävänsä luo, jotta saisi hetken miettimisaikaa tulevaisuutensa suhteen. Kuten niin monet Jylhäsalmen naiset, myös Hanna hakeutuu maaseudun rauhaan, kun elämä on kolhaissut. Hannan tapauksessa se tarkoittaa sekä päättynyttä parisuhdetta että työsuhdetta.

Pehkonen kertoo esipuheessaan, että ei tehnyt tekstiin muutoksia, vaikka nyt vuosia kirjoittamisen jälkeen kiusaus hioa tekstiä oli olemassa. Kyllä tästä kieltämättä huomaa, että Pehkonen on kehittynyt kirjoittajana paljon. Kun hänen nykyiseen tyyliinsä ja juonenkuljetukseensa on Jylhäsalmien myötä tottunut, on vaikea olla kaipaamatta sitä sujuvuutta ja mukaansatempaavuutta. Pisteet kuitenkin siitä, että Pehkonen halusi säilyttää tämän alkuperäisen kaltaisena ja olla siten rehellinen niin itselleen kuin lukijoilleen siitä, mistä on lähetty liikkeelle.

Vaikka tämä on tarjonnut inspiraation Jylhäsalmen muodostumiselle, en voi välttyä siltä ajatukselta, että nyt julkaistun novellin nimi on lähinnä onnistunut koukku Jylhäsalmi-sarjan faneille. Mielestäni tämä nimittäin on todella kaukainen esiaste sille miljöölle ja niille ihmisille, joita sarja tarjoaa. On tämä silti ihan kiva kesäinen pieni lukupala, jossa ollaan vähän törmäyskurssilla ja perhosia vatsanpohjassa. Novellissa ehtiikin tapahtua oikeastaan kaikki se, mitä täysmittaisessa viihdekirjassakin yleensä tapahtuu vähän hitaammassa tahdissa. Itsenäisenä juttuna varsin jees, jos päästää irti Jylhäsalmi-viittauksesta.