tiistai 5. heinäkuuta 2022

Agnes ja varjo ikkunassa

Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa
kuvittanut Kati Vuorento
168 s., WSOY 2022

Ai että olen tykännyt tästä Tuutikki Tolosen kirjoittamasta ja Kati Vuorennon kuvittamasta Agnes-sarjasta! Ensimmäinen osa Agnes ja unien avain lumosi minut ihan täysin ja näistä kahdesta muustakin osasta olen kyllä pitänyt. Teoksen jälkisanoissa Tolonen kertoo, että tämä oli sarjan viimeinen osa. Olen siitä hieman harmissani, koska olen pitänyt näistä kirjoista niin kovasti, mutta mielestäni Tolonen lopettaa oikeaan aikaan, sillä nyt on Agnesin suvun salat selvitetty.

Agnes äiteineen on muuttanut asumaan huvilaan, jonka he perivät Agnesin isoisoäidiltä Agnes Marialta. Huvilalla järjestetään kesän aikana taidekurssin lisäksi valokuvauskurssi, johon Agneskin osallistuu. Kurssien alettua huvilassa alkaa ilmetä kaikenlaista erikoista. Näyttää siltä, että taidekurssille osallistuu haamujäsen, joka toteuttaa aina tehtävänannon mukaisen työn. Valokuvauskurssin tehtäviä työstäessään Agnes ja hänen ystävänsä Pulla kohtaavat niin ikään erikoisuuksia, joista ensimmäinen on Agnesin kameraan tallentunut ihmishahmo sellaisen huoneen ikkunassa, jonne kenelläkään ei ole pääsyä.

Agnes ja varjo ikkunassa keskittyy kuvaamaan ensisijaisesti isoisoäiti Agnes Marian kaksosveljen Hugon lyhyeksi jäänyttä elämää. Hugo oli taiteellisesti hyvin lahjakas, hän piirsi, sävelsi ja kuului valokuvauskerhoonkin. Vähitellen nuorelle Agnesille rakentuu kuva kauan sitten kuolleesta nuorukaisesta, joka saa vihdoin ansaitsemaansa tunnustusta taiteilijana.

Agnes-sarja on ollut aivan ihanaa luettavaa. Sarjan maaginen realismi, sukusalaisuudet, historian havina ja upea miljöö ovat saaneet minut viihtymään kirjojen parissa todella hyvin. Tämä sarja on ollut minulle todellinen löytö! Harvoin enää törmään sellaisiin lanu-kirjoihin, jotka vievät täysin vastustamattomasti mennessään. Kiitos näistä hetkistä!

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Uutta elämää, Jylhäsalmi

Kirsi Pehkonen: Uutta elämää, Jylhäsalmi
Jylhäsalmi 6
333 s., Karisto 2022
kansi: Petri Jauhiainen & Saana Nyqvist 

Jylhäsalmi-sarjan uuden osan ilmestyminen alkaa olla jo kevään tai kesän merkki. Sarjan upeisiin maisemiin on ilo saapua uudelleen, sillä niissä maisemissa henkii kaikki se ihana, mitä Suomen kesällä parhaimmillaan on tarjota. Uutta elämää, Jylhäsalmi oli siinä mielessä edeltäjiinsä nähden yllättävä kirja, että se liikutti minut ihan kyyneliin asti.

Inkeri eli tutummin Inkku on saapunut kotipaikkakunnalleen kesäeläinlääkäriksi. Opinnot ovat vielä hieman kesken, mutta ammattimainen ote työhön on jo kehittynyt. Kesän ajan on tarkoitus panostaa työntekoon ja ehkä pitää hieman hauskaa paikkakunnan toisen kesäeläinlääkärin, Inkun opiskelukaveri Eemin kanssa. Kiireinen arki näyttää kuitenkin karut kasvonsa eikä Eemikään taida olla ihan sellainen kuin Inkku kuvitteli. Romantiikkaa on kuitenkin ilmassa, sillä Supon mieheksi tiedetty Lassi viihtyy kesällä niin ikään lapsuusmaisemissaan Jylhäsalmella.

Olen pitänyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta jotenkin tämä kirja kolahti vielä ihan eri tavalla kuin aiemmat. Eläinlääkärin työn kuvaus oli kiinnostavaa ja pidin Inkun hahmosta paljon. Juuri Inkun työhön liittyy se kohta, joka liikutti minut kyyneliin, sillä kaipaan edelleen edesmenneitä kissojani. Pehkonen on onnistunut kuvaamaan tilanteen todella koskettavasti ja lämpimästi. Perusvireeltään viihteellinen ja romanttinen kirja yllätti moniulotteisuudellaan: naurusta kyyneliin ja takaisin.

Seinäjoen lukuhaaste #kulkuneuvossa, tarkemmin sanottuna eläinlääkärin autossa pitkin poikin Jylhäsalmea, välillä taksissa, lossissa tai kajakilla melomassa.

Blogihiljaisuus päättyy

Elämä harvoin menee suunnitellusti. Siitä sain ison muistutuksen toukokuun lopussa, kun äitini menehtyi äkillisesti. Hän sairasteli kevään mittaan, mutta meistä kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli todella niin huonossa kunnossa. Olin monille sanonut, että järjen tasolla tässä alkaa varautua siihen, että mitä tahansa voi tulla koska tahansa. Kuoleman kaltaista lopullisuutta en osannut kuitenkaan kuvitellakaan. Kun isäni soitti minulle ja kertoi saaneensa terveyskeskuksesta tiedon, että äitin viimeiset hetket ovat käsillä, jouduin kysymään häneltä kuoleeko äiti oikeasti. Lähdin äidin luo niin nopeasti kuin töistä pääsin, mutta en ehtinyt ajoissa. Tilanne oli ollut äkillinen myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta, sillä äiti oli ollut vielä hetkeä aiemmin pirteä ja hyväntuulinen. Vaan kun ihmisen sydän tulee tiensä päähän, ei voi enää mitään.

Surutyö, hautajaisjärjestelyt ja muut käytännön asioiden järjestelyt ovat vieneet töiden ohella energiani niin tehokkaasti, että siitä seurasi myös suunnittelematon blogitauko. Nyt kun hautajaiset ovat takanapäin, suru on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Äitiä on tietenkin ihan hirveä ikävä, sillä kaikista ristiriidoistamme huolimatta olimme toisillemme rakkaat. Ikävästä huolimatta suurin shokki on väistynyt ja pystyn taas keskittyä johonkin muuhunkin, kuten blogiin ja vähitellen lukemiseenkin. Elämä jatkuu surusta huolimatta.

Muistellessani äitiä olen miettinyt suurella kiitollisuudella sitä, miten hän istutti minuun rakkauden kirjoja ja tarinoita kohtaan, vaikka ei itse ollutkaan mikään lukutoukka. Hän vei meitä kirjastoon ja luki meille tosi paljon, kun olimme pieniä. Kuuluimme erinäisiin kirjakerhoihin ja lukemista oli aina saatavilla. Se on ollut iso tekijä lukuharrastukseni kehittymisessä, ja uskon sen välillisesti ohjanneen myös ammatinvalintaani: kirjasto tuli jo lapsena tutuksi ja lukuharrastuksen myötä TET-jakso kirjastossa tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sen myötä oivalsin vähitellen, että haluan kirjastoon töihin. Aika huikean isosta asiasta on siis kyse.

Kirjallisuus ei myöhemmin ollut varsinaisesti meitä yhdistävä tekijä, mutta äiti oli silti aina todella ylpeä blogistani, vaikka hän ei itse sitä lukenutkaan. Hän oli kiinnostunut bloginpidostani ja suhtautui siihen kannustavasti. Aina joskus löytyi myös kirja, jonka molemmat luimme, tai välillä äiti pyysi minua etsimään itselleen jonkin kirjan kirjastosta. Hän luotti siihen, että tiedän mikä häntä voisi kiinnostaa, olinhan hänen paljon lukenut tyttärensä.

Nyt tiedätte missä olen ollut ja miksi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Lukupiirikirja: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä - muistelma
435 s., Tammi 2018
alkup. Educated, 2018
suom. Tero Valkonen

Tara Westoverin muistelma Opintiellä on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Valitsinkin teoksen toukokuun lukupiirikirjaksemme, ja samalla se oli ensimmäinen piirissä lukemamme elämäkerta.

Tara Westover syntyi vuonna 1986 ja varttui Idahossa survivalistiperheessä. Westoverin suurperhe odotti maailmanloppua ja suhtautui epäluuloisesti hallitukseen, lääketieteeseen ja koulutukseen. Tara ei käynyt lainkaan virallista koulua, vaan hän opetteli keräämään yrttejä ja tekemään raskasta työtä isän romuttamolla. Jotta Tara voisi saada koulutuksen, hänen oli jätettävä entinen elämänsä taakseen. Mutta miltä tuntuu astua yliopistoon täysin itseoppineena ja huomata hänen yleistietonsa puutteellisuuden koko laajuus? Miltä tuntuu, kun perhe karismaattisen isän johdollla enemmän tai vähemmän kääntää selkänsä hänelle, yhteiskunnan narrille?

Taran tarina on mielestäni valtavan mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Siihen sisältyy paljon järkyttäviä vaiheita, jotka jäävät mieleen pyörimään. Siinä on myös syvää välittämistä, mikä välillä tasapainoilee hallinnan ja puhtaan rakkauden rajapinnalla. Perheen isä on kaikessa karismaattisuudessaan jopa hieman pelottava henkilö, joka luottaa vahvasti jumalalliseen johdatukseen. Kun siihen yhdistyy salaliittoteoriat ja kaikkinainen yleinen yhteiskuntavastaisuus, on lopputulos aika kylmäävä.

Kirja herätti lukupiirissä vilkasta keskustelua, joten siinä mielessä tämä oli hyvä valinta piiriin. Ehkä eniten meitä keskustelutti se tosiasia, että valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu niinkin lähelle kuin 1990- ja 2000-luvuille, sillä tietyissä asioissa meininki tuntui olevan pikemminkin kuin 100 vuoden takaa. Esille nousi myös ajatus siitä, miten idyllistä perheen omavarainen elämä toisaalta olisikaan, jos siitä riisuttaisiin kaikki salaliittoteoriat pois. Hurjaa, miten yksi karismaattinen ihminen voi pitää hallinnassaan koko perhettä.

Tara Westoverilla olisi periaatteessa montakin syytä olla katkera, mutta hän ei ole. Hän kertoo elämänsä tarinaa niin kuin sen muistaa, ei syyttele eikä leimaa, kertoo vain oman totuutensa tapahtumista. Ehkä juuri tuo asenne on osasyy sille, miksi tämä kirja vei niin mennessään. Tara maksoi kovan hinnan ponnisteluistaan koulutuksensa ja itsenäisyytensä eteen, sai paljon ja menetti paljon. Suosittelen tutustumaan hänen tarinaansa, jos elämäkerrat ja muistelmat kiinnostavat.

Call Me, Maybe

Stephie Chapman: Call Me, Maybe
11 h 52 min., Saga Egmont 2021
lukija: Emma Carter

Kuuntelin tammikuussa Stephie Chapmanin viihderomaanin Swipe Right. Oli ilahduttavaa huomata pysyvänsä kärryillä englanninkielisessä äänikirjassa, mutta oli myös ilahduttavaa löytää viihdyttävä uusi kirjailija.

Call Me, Maybe kertoo Cassiesta, joka eräänlaisen sattumien summan ja päähänpiston seurauksena päätyy laittamaan Facebookissa viestin teinivuosiensa ihastukselle. Jesse on muusikko, joka tuli tunnetuksi veljiensä kanssa perustamastaan bändistä. Cassie ja Jesse eivät koskaan tavanneet pikaista fanikohtaamista kummemmin, mutta kaikkien vuosien jälkeen Cassie muistaa edelleen vahvan ihastumisensa.

Jesse hämmentyy saatuaan viestin tuntemattomalta naiselta, joka tuntuu kuitenkin tietävän kuka hän on. Bändin hajottua Jesse ei ole enää viihtynyt julkisuuden valokeilassa ja someprofiilinsa suhteen hän on pitänyt tiukan yksityistä linjaa, joten naisen yhteydenotto hämmentää. Hän päättää lopulta vastata. Cassie ja Jesse päätyvät tapaamaan toisensa, kun Jesse lentää Yhdysvalloista työkeikalle Englantiin. Heidän välillään kipinöi, mutta voiko teinivuosien ihastuksesta kehkeytyä jotain pysyvämpää, kun välimatkaakin on puoli maailmaa?

Call Me, Maybe on viihdyttävä ja mukaansatempaava tarina, mutta välillä kyllä turhauduin kaikista niistä väärinymmärryksistä ja äkkinäisistä päätöksistä, joista tuli kapuloita Cassien ja Jessen rattaisiin. Pidin enemmän aiemmin kuuntelemastani Swipe Rightista, mutta ei tämäkään huono ollut. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Tekijä

Enni Mustonen: Tekijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 10
480 s., Otava 2022
kansi: Timo Numminen

Enni Mustosen suosittu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on nyt tullut päätökseensä. Sarjan pari edellistä osaa eivät ole mielestäni olleet vahvinta Mustosta, mutta Tekijä on jälleen taattua laatua ja huipentaa sarjan todella upeasti. Oli uskomattoman ihanaa huomata, miten tarina tempaisi mukaansa ja kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Mielenkiintoinen, vetävä päätös tälle sarjalle!

Viena Blume on palannut Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen takaisin Suomeen ja lapsuudenkotiinsa Leppävaaraan. Eletään 1960-luvun alkuvuosia. Huvilaa emännöi edelleen suvun kantaäiti, iäkäs Ida-mumma, jonka rohkaisemana Viena uskaltaa luottaa siihen, että löytää jälleen paikkansa Suomessa. Opiskelemaan hän ei ainakaan enää yli kolmekymppisenä aio palata, se on selvää, sillä hän on ennen kaikkea tekijäluonne.

Töitä tekijälle löytyy Marimekosta, ja Vienan kautta lukija pääseekin seuraamaan Armi Ratian ja Marimekon vaiheita ihan eturivistä. Pidin tästä Marimekko-ulottuvuudesta paljon, se oli kiinnostavasti ja uskottavasti kuvattu. On jotenkin mukavaa, että lukija saa Vienan kauttaa kurkistuksen tuon tunnetun brändin vaiheisiin.

Aikaisemmin olen kokenut, että Viena jää hahmona jotenkin etäiseksi, mutta tässä teoksessa häneen pääsee tutustumaan paremmin. Erityisesti leskeksi jäämisen jättämä suru ja siitä kumpuava yksinäisyydentunne kuvataan tässä kirjassa hyvin Vienan etsiessä paikkaansa maailmassa. Vaikka Viena on tarinan keskushenkilö, seurataan kirjassa myös aiemmista osista tuttujen Peltosten ja Kukkosten sekä tietenkin Ilpo-veljen ja Kirsti-äidin sekä enojen perheiden vaiheita.

Mielestäni Mustonen päättää sarjansa todella onnistuneesti. Tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että nyt ollaan niin sanotusti kotona, kaiken keskipisteessä ja silti avoimena uusille tuulille. Samoihin tunnelmiin kirja myös päättyy. Teos saa onnellisen mutta ei kliseisen lopun. Uusia avauksia odotellessa!