Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

115 s., Atena 2019

alkup. Nuckan, 2018

suom. Hannimari Heino

kansi: Sanna Mander

 

Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.

 

Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 

 

Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?

 

Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?

 

Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.

 

♠♠♠

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

677 s., Bazar 2017

alkup. The Seven Sisters, 2014

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.

 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.

 

Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.

 

Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.

 

♠♠♠♠

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2

63 s., Arktinen banaani 2017

 

Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 

 

Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.

 

Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

Heinäkuun luetut

Ihana, kirjojen ja kaiken muun mukavan täyteinen heinäkuu meni. Aloitin heinäkuussa kesälomani, joten etenkin alkulomasta lähestulkoon ahmin kirjoja ja elokuvia. On niin ihanaa, kun voi lukuinspiksen iskiessä lukea niin myöhälle kuin tahtoo ja päivisinkin on aikaa ja mahdollisuus tarttua kirjoihin. Lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja jonkin verran on pieniä lomasuunnitelmia tiedossa, vaikka mitään aikatauluja en olekaan lyönyt lukkoon. Haluan viettää loppulomankin niin pitkälti fiilispohjalta kuin vain mahdollista.

Mitä tein heinäkuussa? Kävin kesäteattereissa, pyöräilin, osallistuin ohjattuun ryhmäliikuntaan, katsoin elokuvia, luin kirjoja, näin kavereita, valvoin myöhään ja nukuin pitkään (heti loman alettua), kävin pikkufestareilla, kävin taidenäyttelyssä, kävin luontopolulla, söin hurjan paljon jäätelöä, uin, nautin kesästä. Tunnen oloni voimaantuneeksi, niin muotisana kuin se onkin jo jonkin aikaa ollut.

Heinäkuussa ehdin lukemaan ja kuuntelemaan yhteensä hurjat 12 kirjaa. Yhden kirjan luin uusintalukuna, muut olivat uusia tuttavuuksia. Heinäkuinen naistenviikko näkyi blogissani teemalukemisena eli luin ja kirjoitin kirjoista, joissa pääosassa on tytöt tai naiset. Edistin nojatuolimatkailuhaastettani muutamalla kirjalla ja lisäksi osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Silti lukeminen pysyi rentona ja pakottomana. Mitkään varaukset eivät hengittäneet niskaan ja saatoin aidosti valita kirjoja, joita halusin juuri sillä hetkellä lukea.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Reijo Mäki: Tolvana

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Maria Turtschaninoff: Arra

Johanna Spyri: Pikku Heidi

Markku Hattula: Akat

Elisabet Aho: Siirin simakesä

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Saa nähdä minkä verran ehdin elokuussa lukemaan. Nyt minulla on kesken tiiliskiven paksuinen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, joten määrällisesti vaikkei välttämättä sivumäärällisesti elokuu jää varmasti heinäkuuta pienemmäksi. Alkavan lukuvuoden opintojakin pitäisi alkaa ajatella, mutta en halua ottaa niistä suurta stressiä. Nyt vielä pari viikkoa oikeasti lomailua! Palaillaan!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

 

***

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

308 s., WSOY 2002, 14. p.

alkup. Emily of New Moon 1923

suom. I.K. Inha

1. suomenkielinen painos 1928

 

Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.

 

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.

 

Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.

 

Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.

 

Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.

 

Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.

 

 

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

159 s., Into 2014

alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014

suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠