Lukupiirikirja: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce 1

389 s., Bazar 2014

alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009

suom. Maija Paavilainen

kansi: Satu Konttinen

Meidän lukupiiri aloittaa huomenna jo viidennen lukuvuotensa. Näiden vuosien aikana on ehditty lukemaan monenlaisia kirjoja, vaikka välillä kokoontumiset joutuivat tauolle koronan takia. Viides vuosi aloitetaan Alan Bradleyn dekkarin parissa. Piiraan maku makea tuli ehdotuksena piiriläiseltä, mutta itsellänikin on ollut jo vuosia aikeena tutustua tähän sarjaan.

Flavia de Luce on eversti de Lucen kolmesta tyttärestä nuorin. Hän on vasta  11-vuotias, mutta siitä huolimatta hän on paitsi sangen nokkela myös todella taitava kemisti. Hän on myös tyttäristä älykkäin, ainakin omasta mielestään. Kun Flavia löytää heidän kotikartanonsa kurkkupenkistä ruumiin, tuntuvat poliisit suhtautuvan häneen melko alentuvasti, mikä loukkaa hänen älyään. Hän ei ole mikään lapsellinen pikkutyttö, ja sen Flavia päättää näyttää myös poliiseille. Hän ryhtyykin myös selvittämään kurkkupenkin vainajan tapausta.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tarina on kuin tehty Agatha Christien ja Viisikkojen lukijoille. Allekirjoitan tämän, sillä kyseessä on todellakin dekkari perinteiseen makuun. 1950-luvun miljöö tarjoaa kiinnostavat puitteet ja ihan omanlaisensa tunnelman tälle tarinalle. Tietynlaista kartanomystiikkaa, maalaisidyllin romuttumista ja poliiseja nokkelampi maallikko, siinäpä hyvä ja perinteinen yhdistelmä dekkarin pohjaksi.

Minä pidin tästä kirjasta monestakin syystä. Tietysti miljöö on yksi syy, mutta Flavian pikkuvanha ja hivenen näsäviisaskin hahmo on sangen kiinnostavaa seuraa. Myös juonenkuljetus on onnistunutta ja perinteisestä sankaritar joutuu vaaraan -juonikuviosta huolimatta loppuvaiheessa myös oikeasti aika jännittävää. Kaikkein eniten taisin kuitenkin pitää kirjan kielestä, sillä se on ihastuttavan nokkelaa ja leikittelevää, paikoitellen oikeasti todella hauskaakin. Niin mainioita vertauksia ja kielikuvia, Flavian ajatusten sävystä nyt puhumattakaan. Aluksi ihan merkkailin post it -lapuilla näitä kohtia kirjaan, mutta sitten juoni vei niin mennessään, että se ihan unohtui. Teoksen kieli on joka tapauksessa todella nautittavaa luettavaa. Suomentaja on tehnyt tässä todella hyvää työtä.

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

183 s., WSOY 2020

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Olipas kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Mukaansatempaava, kiehtovasti historian havinaan kietoutuva ja miljööltään ja tunnelmaltaan kutsuva ja ihana tarina, kokolailla nappiosuma. Voin heti sanoa, että aivan varmasti tulen lukemaan myös teoksen jatko-osan Agnes ja huvilan salaisuus.

Agnes on alakoulun kuudennelle luokalle menevä nokkela ja sujuvasanainen tyttö. Hän on juuri muuttanut äitinsä kanssa Harmalan pikkukaupunkiin, sillä äiti on saanut sieltä töitä. Agnes tutustuu tienooseen paitsi lenkittämällä naapurin Ossi-koiraa myös äitinsä työtoverin pojan kanssa. Pullaksi kutsutun pojan kanssa Agnes alkaa selvittää Harmalan vanhalta hautausmaalta löytämänsä vauvan haudan arvoitusta. Sukunimeä vailla oleva hauta jää nimittäin vaivaamaan Agnesia, sillä hautakiven mukaan siihen haudatulla vauvalla on paitsi lähes tismalleen sama nimi kuin Agnesilla myös sama syntymäpäivä, vaikkakin toki vuosikymmenien erotuksella.

Pidin siitä miten tässä teoksessa oli monenlaisia aineksia. Siinä kerrotaan tavallisesta arjesta, perhesuhteista ja ystävyydestä, mutta mukana on myös kiehtovalla tavalla historian mysteerien selvittämistä ja Agnesien unien kautta myös ripaus maagista realismia. Erityisesti mysteerin selvittämisestä teki kiehtovaa se, miten siinä hyödynnettiin tiedonhakutaitoja ja erilaisia lähteitä lehtiarkiston aarteista kirjaston kokoelmiin ja netin syövereihin. Tiedonhakutaidot näyttäytyvät hyödyllisenä ja omalla tavallaan coolina taitona.

Agnes on mielestäni hahmona mukava samoin kuin Pullakin. Heidän kanssaan on kiva selvittää vauvan haudan mysteeriä, vaikka tuo hauta on lähtökohtana surullinen ja haikea. Itseäni on kuitenkin aina kiehtonut niin historia kuin hautausmaatkin, sillä hautausmaiden rauha, vaienneet tarinat ja juurikin se historian havina tekevät niistä minulle kiinnostavia paikkoja. Pidin myös teoksen maagisesta realismista. Unimaailma on kiehtova asia ja unien kautta Agnesin saamat viestit tuntuvat jännittäviltä. Arvoituksellinen onkin yksi adjektiivi, jolla tätä teosta voisi kuvailla.

Jos olisin lukenut tätä kirjaa lapsena, olisin varmasti ollut enemmän kuin haltioissani, sillä juuri tämän tyyppisistä tarinoista pidin silloin erityisesti. Näin aikuisenakin pidin tästä teoksesta todella paljon, ja mielestäni tästä löytyy hyvin kerroksia myös aikuiselle lukijalle. Ehdottomasti suosittelen tutustumaan tähän kirjaan.

Vaihteeksi vapaalla

Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla

214 s., Tammi 2021

kansi: Emmi Kyytsönen

Jos Veera Vaahteran edellinen teos Vedet silmissä ei ollutkaan mielestäni ihan täysosuma, niin tämä Vaihteeksi vapaalla kyllä yllätti siihen nähden positiivisesti. Pidin päähenkilö Unnan hahmosta, joka oli yllättävänkin samaistuttava, vaikka onkin lähtökohtaisesti olennaisimmilta piirteiltään hyvin erilainen kuin minä.

Unna on viettänyt teini-iästä lähtien suurimman osan elämästään parisuhteessa. Aina suhteen päättyessä hän on ripeästi etsinyt rinnalleen uuden ihmisen, mutta nyt kun pitkä parisuhde Jeren kanssa päättyi, Unna on ensimmäistä kertaa päättänyt pysytellä sinkkuna ja opetella selviytymään omillaan. Prosessiin kuuluu kipuilua ja isojakin oivalluksia, sillä yksinolo mahdollistaa asioiden käsittelyn ihan uudella tavalla. Yllättäen "vapaalla" onkin mukavampaa kuin Unna osasi ajatellakaan. Itsetuntemus kasvaa ja oma suunta alkaa löytyä paremmin.

Vaikka Vaihteeksi vapaalla onkin viihdekirja, ei se ole mitään kevyintä höttöä. Huumoria kyllä riittää ja kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta sen alla on vakavampaakin pohdintaa. Mielestäni tasapaino säilyy hyvin, ja näin tuoreeltaan sanoisin, että minulle tämä on Vaahteran parhaimpia teoksia. Otin jopa parista tekstinpätkästä itselleni kuvat muistiin, sillä ne tuntuivat itselle niin osuvilta. Pari viimeisintä teosta (Sopivasti sekaisin ja Vedet silmissä) olivat pettymyksiä, mutta nyt Vaahtera näyttää jälleen saaneen kunnon vireen ylle.

Kyllikki Saari: Mysteerin ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

357 s., WSOY 2021

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Kyllikki Saaren surma Isojoella keväällä 1953 on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista. Olen itsekin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, joten tapaus on täällä ehkä erityisen tunnettu. Viime syksynä vierailin ensimmäistä kertaa Saaren suohaudalla, ja se oli kyllä sellainen paikka, että toista kertaa ei tarvitse mennä.

Ihmisten luonne on syntyjään sellainen, että selvittämättömät tapaukset puhuttavat ja mysteerit jäävät painamaan mieltä. Tässä teoksessa Teemu Keskisarja kirjoittaa Kyllikki Saaren mysteerin auki. Hän ei esitä tulkintaa murhaajasta, mutta hyvin perusteellisen kuvan hän tapahtuneesta ja tapauksen tutkimisesta antaa. Näitä seikkoja kuvatessaan Keskisarja kyllä kertoo seikat, jotka puhuvat epäiltyjen syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta, mutta varsinaiset spekulaatiot hän jättää lukijalle itselleen.

Keskisarja on historioitsija, ja sen kyllä tästä teoksesta huomaa. Tätä teosta oli ihan ilo lukea siinä mielessä, että Keskisarja on sujuvasanainen kertoja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Keskisarja puhaltaa "mysteerin ihmiset" henkiin, tekee heistä läpeensä inhimillisiä. Historioitsijan ote ei ole mässäilevä, ehkä pikemminkin realistinen. Keskisarja on asiantunteva ja perustelee kerronnassa tekemänsä valinnat. Kaikki kirjan kirjoitusprosessissa tehdyt valinnat ovat perusteltuja eikä skandaalinkäryiseen mustamaalaamiseen sorruta, vaikka ihmisistä osittain puhutaankin ihan oikeilla nimillä.

Vaikka olen ajatellut, että Kyllikki Saaren tapauksen pääpiirteet ovat minulle läpeensä tuttuja, tuli tämän kirjan myötä minulle myös uutta tietoa. Toki tietoni tapauksesta perustuvat lähinnä samoja asioita toistelleisiin lehtijuttuihin, mutta jotenkin silti yllätyin uusista tiedoista. Keskisarja on kyllä tehnyt perusteellista työtä, mikä tekee tästä teoksesta todella kiinnostavaa ja jopa nautittavaa luettavaa, vaikka Kyllikki Saaren kohtalo onkin äärimmäisen surullinen. Monen elämä muuttui ratkaisevasti Kyllikin surman myötä eikä pieni Isojoki enää ollut entisensä.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

304 s., Gummerus 2018, oikolukematon ennakkokappale

kansi: Hilla Semeri

Sisko Savonlahden esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi vuonna 2018. Sain kirjan silloin ennakkokappaleena ja palan matkaa sitä luinkin, mutta jotenkin se jäi lukulistalle odottelemaan. Halusin lukea kesälomalla edes jonkin oman hyllyn kirjan, joten valitsin tämän. Aluksi olinkin innoissani, sillä tämä tuntui kolahtavan oikein todella. Teoksen edetessä innostus laantui ja ehkä hieman petyinkin, mutta ihan mukaansatempaavaa tekstiä tämä kyllä on.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka on jäänyt elämässään vähän jumiin. Hän makoilee parvekkeensa lattialla kuunnellen ihmisten kiljuntaa Linnanmäeltä ja miettii entistä poikaystäväänsä, josta hänen on vaikea päästä yli. Pitäisi nousta ylös lattialta ja henkisesti, etsiä töitä, tasapainottaa talous, rakastua, olla positiivinen.

Varmasti aika monen elämässä on ollut tärkeitä ihmissuhteita, joiden päättymisestä on vaikea päästä yli. Ainakin minun elämässäni on ollut, ja juuri se taitaa olla syynä siihen, miksi tämä kirja aluksi kolahti niin lujaa. Samaistuin päähenkilön kokemaan tunteeseen siitä, että jotain tärkeää ja olennaista puuttuu, elämässä on iso aukko eikä sitä niin vain täytetä. Mielestäni tämä eron käsittelyn kuvaus oli onnistunutta. Tykkäsin myös romaanin episodimaisesta rakenteesta ja Savonlahden tyylistä kirjoittaa. Huumorin ja melankolian toisiinsa kietoutuvat sävyt kuvastavat hyvin päähenkilön elämää.

Mikä sitten sai innostuksen laantumaan ja toi tullessaan pettymyksen tunteen? Ehkä se, miten päämäärätön päähenkilö välillä oli. Tuskastuin ja ahdistuin hänen ajelehtimiseensa ja eräänlaiseen huolettomuuteensa, siihen miten hän koko ajan oli pyytämässä taloudellista apua muilta yrittämättä kovin ponnekkaasti itse tehdä asialle mitään. Kun ihmisellä on murheita, ei maalliset asiat tietenkään välttämättä ole päällimmäisenä mielessä. Kuitenkin päähenkilö tiedostaa muutoksen tarpeen, haluaakin sitä, mutta ei vain meinaa oikeasti aikuistua. Vaikka kasvua lopussa tapahtuukin, se ei riittänyt minun kohdallani hälventämään tuota tuskastumisen tunnetta.

Kirjahyllyni vanhimmat kirjat

Osallistuin hiljattain Instagramin puolella stooreissa kiertäneeseen haasteeseen, jossa valmiilla listalla oli numeroituja kysymyksiä. Muut käyttäjät saivat valita listalta numeron ja haasteeseen osallistuja vastasi stoorissa. Yksi kysymyksistä oli "vanhin omistamasi asia". Vastasin, että luultavasti joko keinutuolini tai kuvan kirjat. Yksityisviestillä sain lisää kysymyksiä näistä kirjoista, mutta jouduin myöntämään, että en suoraan sanottuna edes muista mitä nämä kirjat oikeastaan ovat. Lupasin tarkistaa asian, ja samalla päätin tehdä aiheesta oikein oman postauksensa. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua, olisi pitänyt muokata ne ennen kuin alan kirjoittaa tätä postausta. Lisään kuvat myös Instaan ja muokkaan julkaisutyökalulla niistä hieman parempia,

Nämä kolme kaunista vanhaa kirjaa ovat päätyneet minulle oikeastaan hieman mutkan kautta. Yksi niistä on äitini enoltaan saama Suomen Perustuslakien sisällys vuodelta 1899 (kuva vasemmalla). Teoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava ja kyseessä on 2. painos. Sen on "esittänyt" ilmeisesti L. Mechelin (en ole etunimen kirjaimesta ihan varma) ja se on suomentanut K.J. Ståhlberg. Teos on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin, mutta en ole asiantuntija. Joka tapauksessa koristeellinen goottilaistyylinen kirjasinlaji on kyseessä. Teos on ilmeisen käytetyssä kunnossa ja sen on omistanut ainakin J.V. Peltonen vuonna 1912.

Kaksi muuta kirjaa ovat tulleet minulle myös äitini kautta. Hänelle ne ovat kulkeentuneet siten, että perheystävien poika osti talon, jonka pihapiirissä on myös niin sanottu vanhatupa, ja nämä kirjat ovat sieltä löytyneet. Äitini sai kirjat perheystäviltä ja antoi ne sitten minulle. Molemmat kirjat ovat sisältä huonossa kunnossa ja kokeneet selvästi kosteusvaurioita, joten en ole niitä juuri lehteillyt.

Paksumpi kirja on tehty ehkä jopa jonkinlaisiin puukansiin, ainakin ne ovat paksut ja vankat. Siinä on ollut jopa kirjan sulkemiseen tarkotetut nahkaremmit, mutta ne ovat irronneet ja helatkin kuluneet kokolailla pois. Tämä kirja on Suomalainen Wirsi- ja Ewankeliumi-kirja, siihen sopiwain kappalten tausta, esiwallan armollisesta käskystä..., ja se on painettu vuonna 1876 ?.W. Wilenin ja kumpp. kirjapainosta.  Kyseessä on ilmeisesti vuoden 1857 teoksen täydennetty painos. Tämäkin on painettu fraktuuralla. Herman Jaakoonpoika Autio on omistanut kirjan vuonna 1881. Herman oli syntynyt 13.5.1819. Hän on kirjoittanut nimensä ja syntymäaikansa jatkeeksi mielestäni seuraavat sanat: "joka tämän pyhän ja kalliin kirjan varastaa sitä pirurakastaa ?? 1886". Tässä kirjassa on myös kirjoitettu perheenjäsenten tietoja, mutta niistä ei saa juuri muuta selkoa kuin hajanaisia sanoja ja nimiä.

Ohuempi kirja on vuonna 1855 painettu Uusi Testamenti. Tämä on näistä vanhin, ja siten luultavasti myös omistamistani asioista kaikkein vanhin (keinutuolin ikää kun en tarkalleen edelleenkään tiedä, mutta se on luultavasti 1900-luvun alusta). Uusi Testamenti on Englandin ja ulko-maiselda Biblia-Seuralda Londonisa toimitettu ja präntätty ilmeisesti Samuel Rumstedtilda tai Numstedtilda. Hauskaa, miten kirjoitusasun muuttuminen näkyy vanhan kirjan sanamuodoissa! Tämäkin kirja on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin.

Uusi Testamentti on ainakin jossain kohtaa kuulunut Edla Heikkilälle. Luultavasti juuri hän on kirjoittanut kirjan loppuun perheenjäsentensä syntymäpäivät, vaikka Edla onkin kirjoitettu Eetla. Perheen pää Samuli syntyi heinäkuun 22. päivä 1873, vaimo Eetla 24.5.1875, esikoinen Eino 30.8.1899 ja nuorempi poika Reeti (en ihan ole varma nimestä) 13.2.1902. Tarina ei kerro siunaantuiko perheeseen lisää lapsia. Oletettavasti juuri Edla on myös kirjoittanut kirjaan sanat "Muistakaa aina nämä kolme asiaa elämänne lyhyyttä kuolemanne varmuutta ijankaikkisuutenne pituutta". Ote lienee lainaus jostain, ehkä Raamatusta, en tiedä. Jotenkin aika pysäyttävä toteamus, vaikka itse ei kovin uskonnollinen olisikaan.

Etenkin nämä kaksi samasta paikasta saapunutta ja varmaankin tavalla tai toisella samaan sukuun liittyvää kirjaa ovat mielestäni edellisten omistajien kirjoitusten ansiosta kiinnostava kappale historiaa. Nämä kirjat ovat varmasti olleet arvossa pidettyjä ja tärkeitä omistajilleen, ovathan ne säilyneet kuitenkin kumpainenkin noin 150 vuotta tai ylikin tähän päivään asti, vaikka jossain vaiheessa ovatkin jääneet vanhaan  rakennukseen olosuhteiden armoille.