maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kaverin puolesta kyselen

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
135 s., Kosmos 2018 
kansi: Saara Helkala
perustuu Ylen samannimiseen podcastiin
 
Bongasin hiljattain Instagramissa esittelyn Anna Karhusen ja Tiia Rantasen teoksesta Kaverin puolesta kyselen. Kirja perustuu Ylen samannimiseen podcastiin, jota tosin en ole kuunnellut, mutta jonka olemassaolosta olen tiennyt. Näihin kansiin on koottu teemoittain parhaita paloja hauskoista ja noloista jutuista, joita on kohdalle - tai siis kaverin kohdalle - sattunut.
 
Jos haluaa lukea kevyen, nopealukuisen ja viihdyttävän kirjan, se on tässä. Näiden kansien sisään mahtuu tarinoita niin treffeiltä, reissuilta kuin työpaikaltakin. Yhteistä kaikille on, että niissä on jotain koomista tai noloa tai parhaassa tapauksessa molempia. Moni juttu on ihan uskomatonkin. Todellako jollekin on käynyt näin vai onko tämä vain jotain legendaa?
 
Tätä kirjaa voi yhtä hyvin lukea pienissä paloissa tai kerralla ahmien. Mitään suurta muistijälkeä tästä ei jää, mutta ei kaikesta tarvitsekaan, sillä myös "pelkkä" rentoutuminen ja viihdearvo ovat tärkeitä asioita.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
255 s., Otava 2006
kansi: Anu Ignatius
 
Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
212 s., Otava 2019
kansi: Kirsti Maula
 
Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.
 
Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
 
Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.
 
Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Kirstin

Kaari Utrio: Kirstin
410 s., Tammi 2018
kansi: Otso Melkka
ilmestynyt ensikerran nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin, 1968
 
Kaari Utrion esikoisteos Kirstin on ollut lukulistallani jo pitkään. Kun viime vuonna kirjasta ilmestyi 50-vuotisjuhlajulkaisu, lainasin sen melko pian. Tämä onkin odotellut minulla lainassa jo ihan liian pitkään, joten oli jo aikakin todella ottaa tämä luettavaksi.

Kirstiniä pidetään suomalaisena vastineena huippusuositulle Angelica-sarjalle, joka onkin ollut Utrion esikuvana hänen työstäessään esikoisromaaniaan. Esipuheessaan Utrio kertoo kirjan työstämisestä ja ilmestymisestä. Hän ei esimerkiksi pitänyt kirjan alkuperäisestä ilmestymisnimestä lainkaan ja olen kyllä itseki nsitä mieltä, että tämä lyhennetty nimi on ytimekkäämpi. Tosin alkuperäisestä nimestä näkyy mielestäni kuka oikeastaan lopulta on päähenkilö suhteessa keneen: itse koin, että teoksen ensisijainen päähenkilö taitaa lopulta kuitenkin olla kartanonherra Klaus Kristerinpoika Horn, vaikka Kirstin ja heidän suhteensa ovatkin erittäin olennaisesti muodostamassa juonta.

Kirstin sijoittuu Ruotsi-Suomeen 1500-luvulle loistokkaiden linnojen ja kartanojen mutta myös sotien, tautien ja mielettömien hallitsijoiden aikakauteen. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun kartanon omistaja, on tunnettu valtiomies, jota yleisesti pidetään naistenmiehenä. Hän saisi vaimokseen kenet tahtoisi, mutta Klaus tahtoo kiivaan ja omapäisen Kirstinin, joka ei todellakaan tahdo naistenmiehen vaimoksi. Sinänsä hyvin itsevarmassa Kirstinissä esiintyy tässä kohtaa epävarma puoli, sillä hän kokee itsensä kokemattomaksi miehen rinnalla eikä tunnu voivan myöntää sitä oikein itselleenkään.

Esipuheessaan Utrio suhtautuu esikoisteokseensa ankaran rehellisesti, hän ei pyri peittelemään sen puutteita tai kömmähdyksiä, mutta samalla Utrio on nuorta esikoiskirjailijaa kohtaan lempeä. Hän kertoo tunnistavansa teoksesta myös kerronnan ilon ja aidon tarinankertojan kyvyn. Mielestäni Utrio on oikessa kummassakin asiassa. Kirstin oli tosiaan paikoitellen vähän kömpelö, mutta toisaalta tässä esikoisteoksessakin jo näkyy Utrion loistava kyky kirjoittaa hyvää, kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa historiallista viihdettä. 
 
Kirstin  osoittautui minulle romaaniksi, jota viihdytti ja nollasi ajatuksia, vaikka ei tämä välttämättä kirjallisilta ansioiltaan huippu olekaan. Viihteelläkin on kuitenkin sijansa ja viihdyttämäänhän Utrio on kirjansa kirjoittanutkin. Pidin Klausin ja Kirstinin hahmoista ja heidän suhteensa kipinöinnistä. Jostain syystä minua aina viehättää tarinoissa kipakasti sanailevat ja vahvatahtoiset parit, kuten tämän kirjan pääpari tai esimerkiksi Tuulen viemän Rhett ja Scarlett. Myös miljöötä on mielestäni kuvattu hyvin, ja vaikka Utrio itse moitiskeleekin joissain kohdin kirjoittaneensa teokseensa aikakauteen sopimattomia sanoja ja tunteita, niin eivät ne minun lukukokemustani häirinneet.

Utrio on tehnyt pitkän uran kirjailijana ja tietyllä tapaa ymmärrän hänen tuntemuksiaan esikoisteostaan kohtaan. Itse olen kirjoittanut tätä blogia nyt melkein 7,5 vuotta ja kieltämättä suhtaudun ensimmäisiin arviointeihini vähän nolostuneena: ensimmäiset tekstit tuntuvat nyt kömpelöiltä, mutta toisaalta ne ovat tärkeä osa kehitystäni kirjabloggaajana ja siksi ne ovat tärkeitä. Omiin teksteihin täytyy suhtautua ymmärryksellä ja lempeästi, vaikka niitä pystyisikin tarkastelemaan myös kriittisesti. Mielestäni se pätee kaikkeen julkaistuun tekstiin, olipa kyseessä sitten kaunokirjallinen teos tai blogi.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
11 h 21 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Woman in Cabin 10, 2016
suom. Terhi Kuusisto 
lukija: Mervi Takatalo
 
Olen pienen ajan sisällä kuunnellut Ruth Waren kirjoista kolme. Pidin kovasti niistä uusimmasta Rouva Westaway on kuollut ja vielä enemmän pidin Valhepelistä. Nainen hytissä 10 on minulle ensimmäinen hienoinen pettymys Waren suhteen. Tietysti kahden hyvän kirjan jälkeen saman kirjailijan muihin teoksiin alkaa ladata enemmän odotuksia, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Tämän kirjan tapahtumat lähtivät mielestäni kovin hitaasti liikkeelle ja juoni tuntui muutenkin hieman kiertävän kehää. Jännittäviäkin kohtia kyllä oli, mutta jokin terä tästä puuttui.
 
Kolmekymppinen Lo työskentelee matkailulehdessä ja saa lopulta odottamansa tilaisuuden, kun loistokas luksusristeilijä lähtee neitsytmatkalleen mukanaan joukko silmäätekeviä sekä toimittajan rooliin astunut Lo. Ennen kuin matka on kunnolla alkanutkaan, levottomasti nukkunut Lo herää keskellä yötä. Naapurihytistä kuuluneet äänet saavat hänet säntäämään parvekkeelle. Hän ehtii nähdä meren syvyyksiin katoavan käden ja naapurihytin verisen parvekkeenkaiteen. Säikähtänyt Lo hälyttää vartijan paikalle, mutta kukaan muu ei ole huomannut mitään eikä kukaan matkustajista ole kadonnut. Lo tuntee olevansa ansassa keskellä merta. Onko Lon mielenterveys alkanut horjua vai todistiko hän todella murhaa?
 
Juoniasetelma tässä teoksessa on hyvä: suljetussa paikassa tapahtuu rikos, johon syyllisen täytyy olla joku paikalla olijoista. Jännitys ei kuitenkaan mielestäni ota tiivistyäkseen kunnolla eikä juonikaan tunnu lopulta pysyvän kunnolla kasassa. Se leviää vähän joka suuntaan niin, että tapahtumat ja miljöö eivät muodosta todellista jännitystä. Täytyy myös sanoa, että mielestäni Mervi Takatalo oli lukijana hieman lattea, mikä varmasti vaikuttaa kokemukseeni tästä kirjasta.
 
♠♠♠

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Reetta Niemensivun sarjakuvia

Reetta Niemensivu: 
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri kurpitsa 2013
***
Lempi ja rakkaus
Suuri kurpitsa 2010
 
Luin pitkästä aikaa sarjakuvia ja ne osoittautuivat oikein hyväksi vaihteluksi tenttikirjojen lukemiselle.  Reetta Niemensivu on minulle entuudestaan tuttu kuvittaja, mutta en ollut  tiennyt hänen tehneen myös sarjakuvia. Parkanosta kotoisin oleva Niemensivu kuvaa sarjakuvissaan kotiseutunsa ja sukunsa tapahtumia ja vaiheita. 
 
Saniainen kukkii juhannuksena sijoittuu juhannuksen aikaan Parkanossa vuonna 1928. Tuolloin puhkesi raju ukkosmyrsky, jonka aikana salama iski tuhoisasti Parkanon kirkkoon. Kirkko paloi, ihmisiä kuoli ja useita loukkaantui. Kirjan nimestä ja mainiosti valoisan kesäyön värejä ja varjoja kuvastavasta kannesta voisi ajatella, että teoksen tunnelmassa on lempeää lämpöä ja kesäyön valoa, mutta kirkon tapahtumista johtuen tunnelma muuttuukin melko painostavaksi ja hiostavaksi.

Lempi ja rakkaus perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Se kertoo nuoresta Lempistä, joka rakastuu Väinö-nimiseen nuorukaiseen. Nuoret haluaisivat mennä naimisiin, mutta joutuvat eroamaan toisistaan, koska Lempin perhe ei hyväksy kosijaa. Tämä sarjakuva rakentuu hetkistä ja tunnelmapaloista, joiden kautta lukijan eteen levittäytyy tarina aidosta rakkaustarinasta. Loppu on yllättävä, oikeataan aika koskettavakin. Erityisesti sarjakuvan kolme viimeistä sivua olivat ihanat!

Pidin molemmista näistä sarjakuvista. Pidin niissä paitsi tarinankuljetuksesta ja piirrostyylistä myös värimaailmasta. Värimaailmoissa vain muutamin värein kuvista on saatu tehtyä puhuttelevia. Piirrostyyli on muutenkin aika pelkistetty, mutta ilmeikäs. Myös tarinat olivat kiinnostavia, puhuttelevia ja onnistuneita. Pidän siitä, että Niemensivu on valinnut aiheensa todellisista tapahtumista, sillä vastaavat sukutarinat ja paikallishistoria kiinnostavat minua ylipäätäänkin.