Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

112 s., Tammi 2009, 8.p.

1. painos 1999

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Matkani Heinähatun ja Vilttitossun parissa jatkuu taas pienen tauon jälkeen. Tällä kertaa valitsin luettavakseni sarjan kahdeksannen osan, johon ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva melko pitkälti perustuu. Kirjassa on oikeastaan kaksi toisiinsa punoutuvaa juonnetta. Toinen on poliisien jahtaaman Littoisten riiviön henkilöllisyyden selvittäminen ja toinen Kattilakosken perheen sisäisen kriisi, kun Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi.

 

Heinähatusta alkaa tuntua, että Vilttitossu on Kattilakosken perheen lellikki, jota suositaan kaikessa. Heinähatun tunteet näyttävät jäävän toissijaisiksi ja hänen sietokykynsä täyttyy, kun Vilttitossun annetaan voittaa urheilukilpailut, vaikka kaikki tietävät Vilttitossun huijanneen. Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi. Apuun rientävät Alibullenin neidit, jotka järjestävät Heinähatulle mm. taikinaterapiaa. Samaan aikaan Isonavan ja Rillirouskun keräämät johtolangat Littoisten riiviöstä alkavat viitata Heinähattuun.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö käsittelee sisarussuhteita, mutta myös vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Kuten sarjan kirjoissa niin usein, on tässäkin kirjassa ulottuvuus myös aikuiselle lukijalle. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät välillä todellakaan näytä muistavan, että Heinähattukin on vielä lapsi, vaan nuorempi Vilttitossu saa erityiskohtelua. Kirjasta välittyy Heinähatun kokemus epäreiluudesta, ja se on mielestäni tärkeä aihe.

 

Usein Heinähatuissa ja Vilttitossuissa kukkii paljon huumoria, mutta mielestäni sitä ei tässä kirjassa niinkään ollut. Lähinnä tunsin vain myötätuntoa epäreilusti kohdeltua Heinähattua kohtaan.  Ehkä olisin kaivannut tähän kirjaan hieman jotain kevennystä, koska nyt kirjasta jää vähän apea olo - olkoonkin, että asiat lopuksi selviävät.

Annin ruokakirja

Anni Hautala: Annin ruokakirja

128 s., Otava 2017

Annin ruokakirja on ollut minulla nyt jo pariin otteeseen lainassa ja edelleen jäi muutama hyvältä vaikuttava resepti testaamatta. Tässä kirjassa riittää selkeitä ja helppojakin reseptejä moneen makuun: on makeaa, suolaista, kasvisruokaa, liharuokaa, juomia, leivottua, paistettua ja keitettyä. 

Annin ruokakirjasta olen tähän mennessä testannut valkosipuliaiolin, sitruuna-kermapastan, sitruunarahkan ja bataatti-vuohenjuustopihvit. Reseptit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, niitä on helppo seurata ja mokaamisen mahdollisuus on melko olematon. Tosin onnistuin siinäkin kertaalleen, mutta se ei ole kyllä reseptistä johtuvaa - unohdin kananmunan pihveistä ja voin kertoa, että on kovasti helpompi kääntää niitä, jos niissä on jokin sidosaine. Maku oli kuitenkin hyvä ja sitruunarahkan ohella sen ohje jäänee käyttööni myös jatkossa. Annin ohjeella uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa tekemään itse majoneesia, eikä se ollutkaan yhtään vaikeaa! Siitä tosin tuli aika väkevää, sillä käyttämissäni valkosipuleissa oli yllättävän paljon ytyä.

Jos haluat löytää monipuolisen keittokirjan tai helppo reseptejä, vastaus on Annin ruokakirja. Jo pelkästään tämän kirjan lukemisesta välittyy hyvä fiilis, sillä mielestäni sen layout kuvineen ja värimaailmoineen on sangen onnistunut. Kun saan tämän uudelleen lainalle, aion testata ainakin hapankorppukakun!

Jylhäsalmella salamoi

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

197 s., Karisto 2018

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

 

Luin viime kesänä Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan avausosan Sydämenasioita Jylhäsalmella. Teoksen ihana maalaisidyllinen miljöö, tunnelma ja hahmot veivät minut mennessään ja pidin lukemastani oikein paljon. Siksi odotinkin innolla sarjan seuraavaa osaa, jossa on edelleen mukana tuttuja hahmoja ja maalaisidylliä, mutta päähenkilö on eri. Käsittääkseni tämä sarja tuleekin rakentumaan niin, että kirjoissa on eri päähenkilöt.

 

Anna on kolmikymppinen kiinteistönvälittäjä Helsingistä. Hänen työpaikalleen on tullut vuokravälitykseen idyllisessä maalaismiljöössä sijaitseva puutalo Jylhäsalmelta, ja Anna on ihastunut taloon ikihyviksi. Anna ja hänen miesystävänsä Tom ovat vuokranneet talon ja tiedossa on ihana syksy maaseudun rauhassa. Kun Anna elokuussa saapuu Haapa-ahon tilalle auto täynnä tavaraa, hän saapuu yksin. Tomin muutto on viivästynyt ja Annan on tultava ensialkuun toimeen yksin. Miten Anna pärjää täysin erilaisessa ympäristössä kuin mihin hän on tottunut?

 

Jylhäsalmella salamoi on samanlainen hyvänmielen kirja kuin edeltäjänsäkin. Annasta sukeutuu Haapa-ahossa reipas ja ahkera "emäntä", joka kerää marjat pakkaseen ja hilloaa omenat. Hän kohtaa tiellään myös pettymyksiä eikä lähimpien naapureidenkaan kanssa elo suju aluksi kitkatta, mutta maaseutu voittaa silti Annan puolelleen. Ja miksikäs ei voittaisi, sillä Jylhäsalmen maisemat piirtyvät esiin juuri sellaisena suomalaisena kansallismaisemana, joka monelle edustaa maatamme kauneimmillaan: on vehreää luontoa, järvien sineä ja kukkaloistoa.

 

Pidin Annasta hahmona, mutta tarina itsessään ei imaissut minua mukaansa yhtä voimakkaasti kuin sarjan avausosa. Ehkä syynä on se, että tässä oli nyt vähemmän sosiaalisia kohtaamisia. Teoksessa kuitenkin vilahtaa edellisestä osasta tuttuja hahmoja, myös alkukesästä Jylhäsalmelle saapunut edellinen päähenkilö Riina. Mielestäni on hauskaa, että kirjat jatkuvat näin peräkkäin ja myös edellisen päähenkilön nykytilanteesta saadaan uutta tietoa.

 

Jylhäsalmella salamoi on mielestäni hyvin miellyttävää luettavaa ja dialogeista löytyi nokkelaakin sanankäyttöä. Tämän tyyppisestä kirjallisuudesta tapaa usein ennalta-arvattavuutta, ja niin sitä oli tässäkin, mutta se ei haitannut mitään. Kokonaisuutena tämä on hyvin valloittava kirja, josta ei kommelluksia, romantiikkaa ja huumoria puutu.

 

 ♠♠♠♠½

Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

263 s., S&S 2016

alkup. Missdåd, suom. Taija Mård

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelemme lukupiirissä seuraavaksi Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Kyseessä on trilogian avausosa, ja toinen osa Saarretut ilmestyi jokin aika sitten. Kuolonkieloissa minua houkutteli paitsi kaunis kansi myös runollisen pahaenteinen nimi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kyseessä on "klassinen rikosromaani, jossa pientä yhteisöä tarkastellaan useasta näkökulmasta".

 

Sara Kvist on nuori toimittaja, joka on saanut ensimmäisen oikean työnsä pienestä paikallislehdestä poikaystävänsä Robertin kotipaikkakunnalta. Eletään juhannuksen aikaa vuonna 1992 ja Sara pääsee aloittamaan työnteon heti oikein kunnolla, kun lehden päivystys jätetään uuden tulokkaan harteille. Sara kiertää valokuvaajana toimivan Oskarin kanssa tekemässä reportaasia juhannuksen juhlinnasta, mutta yllättäen keskikesän rauha saa uuden käänteen, kun hälytysajoneuvot kiitävät täyttä vauhtia keskustan halki. Metsästä on löytynyt naisen ruumis.

 

Vaikka teoksen päähenkilö on Sara, kuvataan tapahtumia myös Saran esimiehen Gunnarin, torin laidalla kerrostalossa asuvan Lean, pappina työskentelevän Linnan ja hieman myös ruumiin löytäneiden nuorten näkökulmasta. Varsinaista poliisintyötä teoksessa ei kuvata, ainoastaan lehdistön pyrkimyksiä ottaa selvää mitä oikein tapahtui. Oikeastaan minun täytyy kyllä sanoa, että mielestäni tämä ei ole mikään varsinainen rikosromaani, sillä tapahtunut henkirikos on melkoinen sivuseikka kaiken muun keskellä. Teoksessa epäilemättä jännittävintä on seurata miten Saran käy, kun Robert paljastuu aivan erilaiseksi mieheksi kuin Sara luuli.

 

Vaikka Kuolonkielot ei olekaan mielestäni mikään luvatun kaltainen rikosromaani, en silti tunne minkäänlaista pettymystä, sillä Erlandsson on kirjoittanut vetävän tarinan. Itse nautin siitä miten helposti tähän kirjaan pystyi uppoutumaan. Myös ajankuva välittyy hyvin, vaikka Erlandsson ei keskitykään kuvailemaan vaatetuksia, kodin sisustusta tai muita yksityiskohtia. Ajankuva välittyy itse tarinasta selkeänä. Myös tunnelma on puoleensa vetävä, siinä on kesän seesteisyyttä, jonka pinnan alla väreilee kysymyksiä. Toisinaan tunnelma tuntuu jopa kodikkaalta, vaikka tarinaan mahtuukin paljon ikävyyksiä.

 

Lukukokemus oli oikeastaan kaikin puolin hyvä, mutta loppuratkaisu hämmensi. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miten kuolemantapaus on oikein päässyt sattumaan, sillä se ei millään tavoin visualisoidu minulle. Lisäksi jäin hieman pohtimaan kirjan nimeä. Alunperinhän Kuolonkielojen piti ilmestyä nimellä Ilkityö, joka olisikin ollut suora suomennos Missdådista. Jos miettii tätä henkirikosulottuvuutta, en oikein osaisi kuvata sitä sanalla ilkityö. Toisaalta missdåd voidaan suomentaa myös sanaksi synti. Olisi kiinnostavaa tietää mitä ajatuksia nimivalinnan taustalla on ollut. Kuolonkielotkaan ei ole ehkä ihan kuvaavin nimi, mutta se on mielestäni sointuva ja toisaalta myös tapahtumien kulkuun sopiva.

 

Kuolonkielot herätti minussa siis valtavasti ajatuksia, mitä en ihan osannut odottaa. Toivottavasti saamme tästä lukupiirissäkin aikaan keskustelua. Henkilökohtaisesti voin kyllä suositella tätä kirjaa ja laitoin jo Saarretutkin varaukseen, koska tämän teoksen miljöö miellytti minua niin paljon. Täytyy varmasti jossain sopivassa kohtaa lukea myös Minkkitarha, jota minulle suositeltiin jo vuosia sitten.

♠♠♠♠

Maaliskuun luetut ja muita kuulumisia

Maaliskuu meni eikä paljon maata näyttänyt, vaikka vanhan sananparren mukaan "maaliskuu maata näyttää". Olen jo ehtinyt kauhistella ajatusta, että tuleva kesä olisi yhtä kolea ja sateinen kuin edellinenkin, sillä kevät näyttää etenevän aivan liian hitaasti minun makuuni. Pääsiäisenä oli kuitenkin aivan ihana ilma ja sää suosi myös virpomiskierroksella olevia lapsia. Meillä virvotaan pääsiäislauantaina eikä palmusunnuntaina, kuten suurimmassa osassa maata. Ovellani kävi 18 pientä virpojaa, kaikkien vuosien ennätys!

Pääsiäinen oli minulle ihanaa ilon ja riemun aikaa, sillä sain juuri ennen pyhiä tietää saaneeni vakituisen työpaikan! En oikein vieläkään tunnu kunnolla tajuavan, että nyt ihan todella töitä riittää hamaan tulevaisuuteen asti. Kyseessä on sama työ, jota ehdin jo vähän yli vuoden tekemään määräaikaisena. En pitänyt valintaani todellakaan itsestäänselvyytenä, joten jännitystä riitti kyllä ihan todella aina tiedon tuloon asti. On ihanaa, että saan jatkaa samassa paikassa.

Maaliskuussa luin tai kuuntelin 7 kirjaa. Kun oivalsin mitä kaikkia äänikirjoja e-kirjastolla onkaan tarjottavana, tuntui kuin uusi maa olisi auennut. Olen jo ehtinyt aloittaa huhtikuullekin äänikirjan, mutta siitä lisää sitten ajallaan. Maaliskuussa luin:

 Heikki Turunen: Simpauttaja

Espoon kadonneita kartanoita 

Nina Sarell: Fiftaa itsesi kuntoon - 50:50 keittokirja

Herman Koch: Pormestari

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Nyt kun katsoo maaliskuun listaa, tuntuu kuin olisi kulunut pieni ikuisuus siitä, kun olen lukenut listan ensimmäiset kirjat. Tuskin muistin, että todellakin vasta kuukausi takaperin olen ne lukenut! Tuntuu, että tällä välillä on tapahtunut niin valtavan paljon. Huhtikuussakin olen ehtinyt lukemaan jo pari kirjaa kokonaan, aloittamaan kolmatta ja äänikirjakin on kesken. Niistä kirjoittelen jo toivottavasti lähipäivinä. Nyt on kuitenkin sen verran hyvän oloinen lukudraivi päällä, että tekee mieli enemmän lukea kuin kirjoittaa lukemastaan.

Aurinkoista huhtikuuta!

Uuden äärellä: e-äänikirjat Taivaanraapijat ja Punainen kuin veri

Olen viime aikoina harmitellut itsekseni sitä, että olen kuunnellut oikeastaan kaikki itseäni kiinnostavat äänikirjat kirjaston valikoimasta ja uudet ilmestyvät äänikirjat ovat yhä useammin mp3-levyillä, joita toistavaa laitetta en omista. Tai no kyllähän ne läppärillä kuuluisivat, mutta automaattitoisto ei jostain syystä onnistu, vaan joutuisin aina manuaalisesti klikkaamaan seuraavan raidan kuuluviin. Se on työlästä ja turhauttavaa, sillä usein kuuntelen äänikirjoja esimerkiksi ruokaa laittaessa tai siivotessa eli silloin, kun kädet ovat täynnä kaikkea muuta eikä huvittaisi pysähdellä läppärin ääreen. 

Maaliskuussa päädyin tutkimaan kirjaston e-äänikirjojen valikoimaa e-kirjastoon. Olen työni puolesta toki osannut käyttää e-kirjastoa, mutta en ole aiemmin perehtynyt mitä kaikkea itseäni mahdollisesti kiinnostavaa sieltä voisi löytyä, koska henkilökohtaisesti tykkään enemmän perinteisistä formaateista. Tai niin luulin, sillä tutkimusmatkani päätteeksi olen löytänyt vaikka ja mitä, ja olen aivan ihastuksissani siitä miten paljon uutta kuunneltavaa minulla nyt on! Ja kaikki tämä kirjastokortilla ihan ilmaiseksi käyttöön, ei mitään kuukausimaksuja mihinkään palveluun.

E-kirjaston äänikirjat  ovat valtavan käteviä siinä mielessä, että niitä pystyy kuunnella helposti eri laitteilla ja tarina jatkuu juuri siitä mihin jäit, vaikka olisit viimeksi kuunnellut läppärin kautta ja seuraavaksi kuuntelisit puhelimen kautta. Nettiyhteys pitää kuitenkin koko ajan olla toimiva, koska äänikirjoja ei pysty lataamaan omalle laitteelle kuten luettavia kirjoja. E-kirjaston aineistoa pystyy myös varaamaan ja minä olenkin jo ahkerasti klikkaillut itselleni varauksia sellaisista kirjoista, joita ei minun tietääkseni edes ole levyformaatissa tai ei ainakaan tavallisella cd-levyllä. Saan aina sähköpostiini ilmoituksen, kun äänikirja on vapautunut käyttööni ja laina-aikani alkanut. Kaksi kirjaa olen jo ennättänyt kuuntelemaankin varauksia odotellessa, ja niistä kirjoitan alempana lisää. Kaiken kaikkiaan e-äänikirjojen maailmaan sukeltaminen on ollut todella antoisaa ja kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa innostunut muistakin e-kirjoista.

 ***

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

6 h 25 min., Otava 2015

alkup. 2005

lukija: Taneli Mäkelä

 

Kävin syksyllä katsomassa Ikitien elokuvateatterissa ja mieleeni heräsi ajatus kyseisen kirjan lukemisesta. Tutkin asiaa ja oivalsin, että samasta Jussi Ketolasta kertoo jo muutama aiempikin teos, jotka haluaisin lukea ennen Ikitietä. Niinpä päädyin kuuntelemaan Taivaanraapijat, joka ei tosin ole sarjan ensimmäinen osa, kuten minulle myöhemmin valkeni. Se kuuluu laajempaan Äitini suku -sarjaan, mutta ymmärtääkseni aiemmissa osissa ei Jussi Ketola vielä ole niin keskiössä. Niin tai näin, Jussin matkaan pääsi hyvin mukaan tästäkin kohtaa.

 

Eletään vuotta 1907, aikaa jolloin tuhannet suomalaiset matkasivat Amerikkaan parempien tienestien ja paremman elämän toivossa. Myös Jussi Ketola on lähtenyt matkaan ja liittynyt niiden miesten joukkoon, jotka rahasta ovat valmiit tekemään töitä jopa vaarallisissa olosuhteissa, kuten korkeuksissa pilvenpiirtäjiä rakentaen ilman minkäänlaisia turvajärjestelmiä. Pilvenpiirtäjätyömaalle Jussikin päätyy, vaikka onnettomuuksia sattuukin usein. Työnsä ohella nuori mies viettää aikaa työtoverinsa ja eräänlaisen suojelijansa, Seppälän, kanssa raittiusyhdistyksen riennoissa ja tapaapa hän Amerikan mantereella myös nuoren naisen, jonka kanssa askeleita yritetään sovitella samaan tahtiin.

 

Mielestäni Taneli Mäkelä on juuri oikea mies Antti Tuurin kirjaa ääneen kertomaan. Hänen puheennuotissaan on sellaista jämäkkyyttä, joka sopii Tuurin kuvaamaan pohjalaismiesten joukkoon. Itse tarina kulkee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Siihen mahtuu yllättäviäkin käänteitä, mutta ei mitään uskomatonta. Historian ajankuva välittyy kuulijalle hyvin ja itse tarinasta pystyy aistimaan niin iloa ja tulevaisuuden uskoa kuin myös epävarmuutta ja pettymyksenkin tunteita. Vivahteikas teos! Aion kyllä palata Jussi Ketolan pariin vielä tulevaisuudessa.

♠♠♠♠

***

Salla Simukka: Punainen kuin veri

6 h 27 min., Tammi 2014

alkup. 2013

lukija: Anna Saksman

Lumikki-trilogia, osa 1.

Kysäisin joku aika sitten kanssabloggaajilta vinkkejä kirjoista, jotka sijoittuvat Tampereelle, koska jostain syystä kaupunki on alkanut kiinnostaa minua. Yhtenä vinkkinä esiin nousi Salla Simukan Lumikki-trilogia, joka on muutenkin ollut kiinnostuslistallani. Kuuntelin trilogian avausosan Punainen kuin veri ja olin hämmästynyt siitä, miten erilainen teos oli kuin mitä olin odottanut. Minä nimittäin olin ollut siinä luulossa, että teoksessa liikuttaisiin yliluonnollisuuden rajamailla, mutta kyseessä onkin melkoinen jännitysnäytelmä huumemaailmasta, jonka liepeille päähenkilö Lumikki Andersson päätyy sattumalta.

 

Lumikki Andersson on lukiolaistyttö, joka on tottunut olemaan mahdollisimman huomaamaton ja poissa kaikkien tieltä. Eräänä kouluaamuna hän sulkeutuu hetkeksi koulun pimiöön miettimään omiaan ennen ensimmäistä oppituntia ja löytää pimiöstä paljon rahaa, jotka on ripustettu kuivumaan kuin kehitysaineesta nostetut valokuvat. Lumikki kiirustaa tunnille, mutta jää miettimään asiaa. Nuorempana kokemansa koulukiusaamisen vuoksi hän on oppinut tarkkailemaan muita ihmisiä huomaamattomasti, ja pian hän huomaakin mikä on toisin. Ennen kuin hän arvaakaan, hän on sotkeutunut asiaan, jonka jäljet näyttäisivät johtavan huumebisnekseen.

 

Punainen kuin veri on todella jännittävä trilleri, joka piti minut tiukasti otteessaan. Kovan pakkasen kurittama kevättalven Tampere on miljöönä toimiva ja tarinan käänteet nostattavat välillä jännityksen niin huippuunsa, että lukija saattaa tuntea jopa hienoista kauhua niiden vuoksi. Odotan mielenkiinnolla mitä trilogian seuraavissa osissa tapahtuu, sillä tämä teos näytti minulle miten hyvä kirjailija Simukka onkaan. Olen nuorempana lukenut hänen teoksiaan, silloin hyvinkin kohahduttavilta tuntuneet Minuuttivalssin ja Kun enkelit katsovat muualle, mutta vasta nyt Simukan tarinankertojankyvyt todella näyttäytyivät minulle. Suosittelen!

♠♠♠♠