Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri

Cormoran Strike, osa 5

Otava 2020

alup. Troubled Blood

suom. Ilkka Rekiaro

äänikirjan lukijana Eero Saarinen

Robert Galbraithin Cormoran Strike -sarja on ollut mielestäni todella hyvä eikä viides osa tee siihen poikkeusta, pikemminkin päin vastoin. Levoton veri on äänikirjana 34 tuntia täyttä viihtymistä ja lukuiloa, ei hetkenkään pitkästymistä tai tunnetta siitä, että olisi pitänyt hieman tiivistää.

Cormoran Strikella ja hänen yhtiökumppanillaan Robinilla on jo monta rautaa tulessa, kun he ottavat tutkittavakseen uuden jutun. Vuonna 1974 kadonneen ja edelleen kateissa olevan lääkärin tytär pyytää etsiviltä apua selvittääkseen äitinsä kohtalon. Otettuaan haasteen vastaan kaksikko saa todeta, että tapaukseen liittyy monenlaisia erikoisia yksityiskohtia. Vanhat poliisipöytäkirjat ovat jokseenkin erikoisia jutun päätutkijan mielenterveysongelmien vuoksi, minkä lisäksi näyttää siltä, että tutkinnassa on tehty suoranaisia virheitä. Tutkimuksiin liittyy niin astrologiaa kuin arkilogiikkaakin. Vanha selvittämätön tapaus on omiaan saattamaan Striken ja Robinin ymmälleen.

Samaan aikaan kummankin etsivän omassa elämässä on meneillään raskaita prosesseja. Robinin avioero ei tunnu etenevän entisen puolison vastahankaisuuden vuoksi, mutta päänvaivaa aiheuttaa myös etsivätoimiston epäasiallisesti käyttäytyvä työntekijä. Strike puolestaan kulkee Lontoon ja Cornwallin väliä, sillä hänen tätinsä on vakavasti sairaana. Täti on ollut Strikelle kuin toinen äiti, ja on tuskallista katsoa tämän kamppailua.

Levoton veri on monisyinen ja kiinnostava useamman tapauksen vyyhti, joka pitää lukijan valppaana, mutta yllättää silti loppuratkaisullaan. Galbraithin kirjoissa usein pienetkin yksityiskohdat ratkaisevat, kuten myös tämänkin kirjan kohdalla. Hänen punomansa juonenkäänteet ovat toisinaan melkeinpä nerokkaita. Pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa ja kuvata ihmisiä.

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa neljään ensimmäiseen kirjaan perustuvat tv-sarjat, joten kirjasarjan pariin palaaminen niiden jälkeen oli sujuvaa. Mielestäni tv-sarjat tekevät oikeutta kirjoille ja ovat varsin uskollisia alkuperäisjuonelle, joten kirjojen lisäksi voin suositella myös filmatisointeja.

 

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 2021

ilmestyi suomeksi 1988

alkup. An Artist of the Floating World, 1986

suom. Helene Bützow

lukija: Jussi Puhakka

Kazuo Ishiguro on kirjailija, jolta olen lukenut vasta kolme kirjaa, mutta jonka voisin silti sanoa olevan yksi monista lempikirjailijoistani. Pidän hänen monipuolisuudestaan, sillä hän kirjoittaa hienovireisiä historiallisia romaaneja siinä missä tulevaisuudenkuviakin. Yhteiskunnallinen tarkastelu, miljööt ja sosiaalisten suhteiden kuvaus ovat olleet jokaisen lukemani kirjan kohdalla onnistuneita.

Menneen maailman maalari sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Maata jälleenrakennetaan ja amerikkalaistuminen näkyy monessa. Vanha taiteilija, aikanaan hyvin arvostettu Masuji Ono asuu rapistuvassa talossaan tyttärineen. Taiteilijan maine on rapistunut kuin talo jossa hän asuu, sillä hänen taiteensa oli luotu palvelemaan Japanin imperialismia ja militariaa. Saavutuksistaan ylpeän taiteilijan on vaikea niellä sitä, että hänen teoksensa mielletään propagandaksi ja nuorempi sukupolvi pitää hänen taidettaan häpeällisenä. Tyttärensä avioliittoneuvottelujen edetessä Ono joutuu tarkastelemaan menneisyyttään uudella tavalla, sillä on vaarana, että neuvottelut kariutuvat nimenomaan hänen taiteensa vuoksi.

Menneen maailman maalari on jotenkin haikea teos. Ono palaa muistoissaan arvostuksen ja kunnian päiviin, nuoruuteensa ja elinvoimaisuuteen. Nyt hän on vanha mies muuttuvassa maailmassa, paljon menettänyt ja paikkaansa hakeva. Ono näyttäytyy välillä melko itsepäisenä ja kaikkitietävänä isähahmona, mitä tulee suhteessa tyttäriin, vävyyn ja lapsenlapseen. Hän ei huomaa, miten aika ja tavat ovat muuttuneet, eikä ehkä aina oikein haluakaan sopeutua. Ono on hyvin ylpeä eikä halua nöyrtyä muiden edessä.

Sitä toivoo, että jokainen voisi katsoa menneitä valintojaan ja tekojaan lempeästi ja ymmärryksellä siitä, että silloiset asiat on tehty sillä hetkellä vallinneen parhaan tiedon ja käsityksen valossa. Ihmistä ei pitäisi kurittaa sellaisista asioista, jotka olivat täysin hyväksyttyjä tapahtumahetkellään, mutta niin tapahtuu Onolle ja niin on tapahtunut maailman sivu monille muille ihmisille, kun poliittiset ja uskonnolliset arvot muuttuvat ja ohjaavat yhteiskuntaa uusiin suuntiin. Se on aika pelottavakin ajatus.

Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

128 s., Kirjakauppaliitto 2018

Kirjan ja ruusun päivän kirja

Olen uskonut olevani kohtalaisen hyvin kartalla Kirjan ja ruusun päivän kirjoista, mutta minulle oli yllätys, että Leena Lehtolainenkin on kirjoittanut sellaisen. Turmanluoti kertoo tutuista hahmoista, sillä tapahtumien keskiössä on rikospoliisi Maria Kallio ja hänen miehensä Antti Sarkela.

Antti on päättänyt aloittaa metsästysharrastuksen, mikä hämmästyttää niin Mariaa kuin muitakin Antin tuntevia. Mies on kaikessa hiljaisuudessa suorittanut metsästäjäntutkinnon ja treenannut ampumista niin, että hän pääsee syksyllä osallistumaan hirvijahtiin, kun sopiva porukkakin on jo löytynyt. Kaikki menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen, kun jahtiin osallistunut mies saa osuman luodista. Poliisin epäilevä katse kääntyy myös Antin suuntaan, kun aletaan selvittää kuolemaan johtanutta tapahtumasarjaa.

Turmanluoti on muiden Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tavoin kompakti tarina. En ole vuosiin lukenut itse Lehtolaista, sillä minulle hänen kirjansa toimivat paremmin äänikirjoina, mutta tämä Turmanluoti tuli kyllä luettua hujauksessa. Pidin napakasti etenevästä tarinasta ja siitä, että Lehtolainen oli päättänyt käyttää tuttuja henkilöhahmoja tässäkin tarinassa. Juoni-idea on hyvä ja toimiva. Mukavan viihdyttävä yhden illan dekkari.

 

Minne katosi Antti Järvi?

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä

374 s., Gummerus 2023

Kun Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi? osui ensimmäisen kerran uutuuskirjojen pinosta käsiini, ihmettelin lähinnä saman nimen toistumista kannessa. En lukenut pienemmällä lukevaa lisäystä Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä, mikä sitten lopulta osoitti, että kyse ei ole mistään itsetutkiskelu selfhelp-kirjallisuudesta, vaan kurkistus Järven suvun vaiheisiin.

Antti Järvi on toimittaja, joka sai vuonna 2020 puhelun sedältään, jota mietitytti oman isoisänsä kohtalo. Kadonnut isoisä, niin ikään nimeltään Antti Järvi, jäi talvisodan päättyessä kotiinsa Jaakkimaan, vaikka muu perhe lähti evakkoon. Välirauhan aikana perhe sai lyhyesti kirjeyhteyden Anttiin, mutta sitten yhteys katkesi lopullisesti. Suvun keskuudessa liikkui monenlaista tarinaa siitä, miksi Antti jäi luovutetulle alueelle. Syyksi kerrottiin niin toista naista kuin poliittista ajatusmaailmaakin, mutta enimmäkseen asiasta vaiettiin.

Antti Järvi alkoi kaivaa esille totuutta isoisoisänsä kohtalosta. Hän seurasi lähteitä, haastatteli ihmisiä ja matkusti Karjalassa. Selvitystyö laajeni lopulta koskemaan myös muita luovutetulle alueelle jääneitä ihmisiä. Miksi jotkut päättivät jäädä ja millainen heidän kohtalonsa oli? Monen Antti Järven elämänpiiriä koskettaneen kohdalta voidaan todeta, että varsin karu kohtalo heitä Neuvostoliitossa odotti.

Kirjan aihe on mielenkiintoinen, sillä en ole koskaan aiemmin ajatellut, että jotkut ihmiset jäivät kotiseuduilleen. Kuten Järvi kirjassaan toteaa, heistä ei juurikaan puhuttu, sillä se ei sopinut siihen kuvaan, joka haluttiin antaa suurelle yleisölle. Ei se myöskään sopinut sodanjälkeiseen ilmapiiriin, jossa isänmaallisuus eli vahvana. Jääminen oli tulkittavissa petturuudeksi.

Antti Järvi saa selville isoisoisänsä kohtalon. Vaikka lähdeaineiston puutteessa kysymysmerkkejäkin jää ilmoille, nyt suvulla on tiedossa miten Antille kävi, kun yhteys perheeseen katkesi. On olemassa jonkinlainen lähdeaineistoon perustuva käsitys siitä, miksi Antti jäi ja tieto siitä mitä hänelle tapahtui. Suvun tarina saa puuttuvan palasensa paikoilleen.

Lukupiirikirja: Nuorena nukkunut

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Otava 1958 & äänikirja 2023

alkup. 1931

lukijana: Marja Myllylä

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta keskutellen F.E. Sillanpään kirjasta Nuorena nukkunut, joka tunnetaan myös Siljan nimellä. Aihe oli toivelistalta poimittu ja kirja herättikin vilkasta keskustelua, jos kohta yhtä paljon puhututti Sillanpää itse, sillä hän oli jäänyt osalle hyvin elävästi mieleen Taatan joulusaarnoista.

 

Nuorena nukkunut on varmasti jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden vaiheisiin perehtyneelle ainakin nimitasolla tuttu, olihan Sillanpää aikansa tunnetuimpia kirjailijoita. Kirja kertoo nuoresta Siljasta, joka on sukupuunsa viimeinen vihanta ja sellaiseksi jää, sillä hän kuolee nuorena elettyään varsin työntäyteisen elämän. Hänen tarinansa alkaa oikeastaan jo ajasta ennen hänen syntymäänsä ja päättyy Kierikan saunakamariin, jonne sammui Salmelusten ennen niin vakavarainen talollissuku.

 

Olen lukenut Nuorena nukkuneen aiemminkin, noin 15 vuotta sitten. Lukupiiriä varten puolittain luin ja puolittain kuuntelin tämän kirjan, ja täytyy sanoa, että Marja Myllylä sopii tähän lukijaksi aivan täydellisesti. Toinen lukukerta yllätti  minut sillä, että oikeastaan vasta nyt oivalsin miten kurjasti orpoa Siljaa kohdeltiin kaikkialla. Mielestäni se oli välillä suoranaista kiusaamistakin, leviteltiinhän hänestä monenlaisia aiheettomia juttuja. Piirissäkin pohdimme lietsoiko Siljan kiltteys ja viattomuus pahoja kieliä.

 

Itse ihmettelin sitä, missä oli myötätunto orpoa ja yksinäistä Siljaa kohtaan. Aivan sama minne hän meni palvelukseen, jo seudulla "tiedettiin" hänestä yhtä ja toista. Toki maailma kirjan tapahtumien aikaan eli juuri ennen sisällissotaa oli kova paikka yhdelle jos toisellekin. Kuolema oli tuttu vieras, joten Siljan tilanne ei välttämättä ollut kovin poikkeuksellinen. Myötätunto ei ruoki nälkäistä eikä vaateta viluista, mutta toisaalta ystävällisyys ja inhimillisyys ei olisi myöskään maksanut kenellekään mitään. Vain pari ihmistä teki poikkeuksen siinä, miten Siljaa kohdeltiin.

Sahramisyksy

Maija Kajanto: Sahramisyksy

Kahvila Koivu, osa 3

223 s., WSOY 2023

kansi: Kaisu Sandberg

 

Maija Kajannon viihteellinen kahvila Koivusta kertova sarja kuljettaa lukijansa kolmannessa osassa syksyn maisemiin. Krisse on pyörittänyt mummo jalanjäljissä kahvilatoimintaa jo vuoden verran, laajentanut toimintaa hotellin puolelle ja uudistanut kahvilan ilmettä. Paljon on tapahtunut myös yksityiselämässä, sillä Tommi vaikuttaa tulleen jäädäkseen, mutta mummo sen sijaan näyttää irtautuvan enemmän omiin kuvioihinsa. Pyhävirtakaan ei ole entisensä, mitä Krisse hiljaa mielessään suree.

 

Sahramisyksy on mielestäni selkeästi aiempia osia synkkävireisempi. Pyhävirtaa piinaa tuhopolttojen sarja, joista kahvilakin saa osansa, vaikka pienin vahingoin selviääkin. Krisseä vaivaa alituinen huoli hotellista, sillä hän pelkää sen olevan seuraava kohde - ehkä jollakulla on jotain henkilökohtaista häntä vastaan? Kahvilan tutut rutiinit, taikinoiden sekoittaminen ja leivonnaisten kotoisa tuoksu luovat turvallisuudentunnetta, kun ympärillä kuohuu.

 

Sahramisyksy on edeltäjiensä tavoin nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Pidän tästä sarjasta, mutta en ole aivan varma pidänkö siitä, mihin suuntaan sarja tuntuu olevan menossa. Pyhävirta ei todellakaan ole entisensä, mikä saa Krissenkin miettimään erilaisia vaihtoehtoja. Itse en välttämättä kovin paljoa yllättyisi, jos Korvapuustikesä, Taatelitalvi ja Sahramisyksy saisivat seurakseen vielä keväisen jatko-osan, jonka jälkeen sarja päättyisi.