lauantai 20. lokakuuta 2018

Katrina

Sally Salminen: Katrina
448 s., Teos 2018
alkup. Katrina 1936
suom. Juha Hurme
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Viime keväänä töissä saimme kaivaa varastonkin hyllyiltä kaikki Sally Salmisen Katriinat, sillä varauksia tuli pitkin kimppaa. Hieman hämmästelin mistä oikein on kyse, kunnes sain selville, että teoksesta on tulossa uusi suomennos. Teos keräsi taas näkyvyyttä itselleen ja lukupiiriläiseni ehdottivat Hurmeen suomennosta lukupiirin aiheeksikin. Kevätkaudelle sitä ei vielä saatu, mutta nyt lokakuussa vihdoin pääsimme keskustelemaan Katrinasta.
 
Katrina on nuori pohjanmaalainen nainen, joka on elänyt melko tasaista elämää ja jonka perheellä on kaikkea maallista hyvää, joka tekee elämästä miellyttävää. Kun merimies Johan osuu Katrinan eteen, rakastuu hän päätäpahkaa. Pikahäiden jälkeen nuoripari seilaa Ahvenanmaalle Johanin kotiin. Perillä totuus on paljon karumpi kuin mitä Johan oli luvannut: siellä ei ole kaksikerroksista taloa, lukemattomia omenapuita ja kaikenlaista vaurautta, vaan karu torppa täynnä puutteita. Lähes samalla ovenavauksella Johan joutuu lähtemään merille tienaamaan ja Katrinaa odottaa maatyöt saaren silmäätekevien tiluksilla. Kaikesta huolimatta Katrina päättää selviytyä.
 
Katrinalla on todellinen pohjalaisen naisen sielu ja siitä minä pidin. Sitkeästi ja järkähtämättä Katrina tekee mitä täytyy, ei valita eikä ainakaan aio tunnustaa kenellekään tulleensa rakkaudenhuumassaan huijatuksi. Muutos entiseen elämään on suuri, joutuuhan talollisen tytär nyt muiden maanomistajien työvoimaksi. Katrinassa kehkeytyy kuitenkin horjumaton rakkaus lapsekkaaseen ja aikaansaamattomaan Johaniin, sillä hän ymmärtää, ettei mies pahuuttaan Katrinalle valehdellut omenapuita ja suuria taloja.
 
Vähitellen elämä Ahvenanmaalla asettuu uomiinsa, mutta Katrinasta ei tule sellaista vaitonaista työläisnaista, joita saarella jo muutenkin on. Hän peräänkuuluttaa oikeuksiaan ja kritisoi vallanpitäjiä, haluaa pärjätä itse välillä jopa typeryyteen asti. Mielestäni Katrinan omapäisyys oli välillä jopa tyhmänylpeyttä. Katrina kuitenkin hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa.
 
Teos kuvaa vuosikymmenien ajanjaksoa aina Katrinan saapumisesta tämän vanhuudenpäiviin saakka. Vuodet vierivät ja Johan kulkee vuodenkierron mukaan, milloin lähtee ja milloin palaa. Elämässä perheessä muuttuu lasten varttuessa eikä kyläkään muuttumattomana pysy. Vain karu luonto ja maatyöt tuntuvat pysyvän. Perheen kotitorppa ei tunnu kehittyvän vuosien aikana juurikaan, mutta se tuntuu kuitenkin kotoisalta. Miljöö on muutenkin viehättävä, vaikka meri ja saaristo eivät olekaan minulle kotoisia maisemia.
 
Minä pidin tästä teoksesta paljon ja ne lukupiiriläiset, jotka olivat aiemman suomennoksen lukeneet, pitivät tätä sujuvampana ja teos tuntui ikään kuin kevyemmältä lukea. Minunkin mielestäni tästä näkee, että suomennostyöhön on todella paneuduttu. Jouduin lukemaan tämän tiiviillä aikataululla eikä se ollut ongelma sen enempää tekstin kuin tarinankaan puolesta, niin hyvin ne vetivät mukaansa. Kuitenkin tämä teos olisi mielestäni parhaimmillaan, jos sisältöä saisi pohdiskella rauhassa ja lukea hitaampaan tahtiin. Katrinan tarinassa on paljon sellaista, joka saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Mikään kevyt tarina hänen tarinansa ei ole.
 
 ♠♠♠♠♠

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
291 s., WSOY 2018
päällys: Martti Ruokonen
 
Neljäntienristeyksellä ja Lopotilla itsensä kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin kirjoittaneen Tommi Kinnusen uusi teos Pintti on ollut minulle syksyn odotetuimpia teoksia. Jo heti ensisivuilta lähtien oivalsin, että minulla on taatusti käsissäni jotain yhtä onnistunutta kuin hänen aiemmatkin teoksensa.
 
Pintti kertoo kyläyhteisöstä, jonka keskiössä toimii lasiruukki. Lähes jokainen perhe saa elantonsa lasiruukilta erilaisista tehtävistä ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tuntevat myös Tyynelän sisarukset Jussin, Helmin ja Railin, jotka ovat tämän teoksen keskiössä. Jokainen heistä pääsee vuorollaan kertojaksi teoksessa, joka on kolmenpäivänromaani. Ensimmäisenä kertojana on Jussi kesäkuussa 1949, sitten Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi Raili syyskuussa 1951.
 
Tyynelän Jussi on hitaanlainen ja huono oppimaan, mutta käy kuitenkin tehtaalla tekemässä hanttihommia ja lähinnä pyörii muiden tiellä. Jussi on selvästikin autistinen, mutta eihän tuohon aikaan sellaista käsitettä tunnettu. Jussi näkee maailman värit ja muodot eri tavalla kuin muut, olisi kukaties lahjakas suunnittelemaan uusia lasituotteitakin, jos muuten olisi teräväpäisempi. Jussin pikkusisko Helmi häpeää veljeään ja perhettään eikä voi ymmärtää miten ulkomailta tehtaalle saapunut Reko tahtoi juuri hänet. Ilman Rekoa Helmi ei tunne itseään ehjäksi. Raili puolestaan on kerran kotikylästä maailmalle lähtenyt selviytyjä, josta puhutaan kylillä paljon kaikenlaista. Kotiinsa palannut Raili ei ole koskaan menneisyyttään peitellyt.
 
Vaikka teos etenee päivän kerrallaan, pystyy Kinnunen jokaisen päivän kohdalla kuvaamaan jotain olennaista sisarusten lapsuudesta ja perheen elämästä. Nopeasti lukijalle alkaa piirtyä esiin verkko, johon tulee uusia sävyäjä kertojien vaihduttua. Jokaisen kuvatun päivän aikana tapahtuu jotain mullistavaa, usein sellaista joka mullistaa useamman ihmisen elämän täysin. Kinnunen kuljettaa tekstiään herkkävaistoisesti ja lukeminen on todella nautinto, vaikka esiin tulisikin ikäviä käänteitä.
 
Uskallan veikata, että Kinnunen on taas vahvoilla kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Miten joku kirjailija voi kerta toisensa jälkeen onnistua kirjoittamaan jotain näin vaikuttavaa? Lasinvalmistusta kuvatessaankin hän onnistuu olemaan uskottava ja asiantunteva, ja miljöö herää henkiin hienosti. Voin nähdä silmissäni kylän, sen talot ja lasitehtaan. Ajankuva tuntuu onnistuneelta ja henkilöhahmoja pääsee tarkastelemaan läheltä, joskin pieni välimatka jää. Teoksessa on samaa arvoituksellisuutta kuin Kinnusen aiemmissakin teoksissa, joten lukemisessa on tietty tuttuuden tuntu, josta pidän.
 
♠♠♠♠♠

torstai 11. lokakuuta 2018

Hän lupasi soittaa

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
e-äänikirja, 9h 29 min., Otava 2018
alkup. The Man Who Didn't Call
suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
lukija: Meri Nenonen
 
Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista ja Eddiestä, jotka kohtaavat, viettävät kaksi uskomatonta viikkoa yhdessä ja lupaavat eron hetkellä pitää yhteyttä. Sitten Eddie kuitenkin katoaa. Sarahin valtaa huoli siitä, että miehelle on sattunut jotakin. Hän murehtii miestä ja yrittää löytää hänet, ottaa yhteyttä ystäviinkin. Sarah ei usko, että Eddie on muuten vain päättänyt häipyä, vaikka Sarahin ystävät ovatkin siitä vakuuttuneita. Mitä oikein tapahtui ja mikä meni vikaan?
 
Kun katsoo kantta ja tietää juonesta jotain, voisi helposti ajatella, että tässäpä on aito viihdekirja. On tämä kirja sitäkin, mutta tarinan edetessä lukija kyllä huomaa pian, että teoksella on myös vakavampi pohjavire, kun Sarahin menneisyydestä alkaa paljastua uusia puolia. Ihan kevyt kirja tämä ei siis ole, mutta kuitenkin omalla tavallaan aika romanttinen kuitenkin. Teoksen edetessä alkaa tulla koko ajan yhä selittämättömämmäksi miksi Eddie päätti olla soittamatta, vaikka lupasi. Kun totuus paljastuu, on lukija ällikällä lyöty.
 
Tämän teoksen kerronnassa on ovela koukku, joka aukeaa osin vasta lopussa. Se yllättää, hätkähdyttää ja surettaa. Avainkysymykseksi nousee silloin, että voiko asiat selvittää ja hyväksyä. Rosie Walsh on kirjoittanut kirjan, jossa on paljon kysymyksiä, jotka odottavat vastausta. Loppuratkaisu on lopulta helpottava, mutta lukija saa olla jännityksessä kyllä viimeiseen asti. Jos siis kaipaat tarinaa, jossa on ripaus romantiikkaa ja hieman jotain pureksittavaakin, kannattaa pistää tämä kirja mieleen.
 
♠♠♠♠

lauantai 6. lokakuuta 2018

Syyskuun luetut

Syyskuu meni ja nyt tässä vaiheessa, kun lokakuuta on eletty melkein viikko, tuntuu jopa hieman haastavalta palata ajassa taaksepäin ja miettiä millainen syyskuu olikaan. Olen ehtinyt lokakuulla lukea yhden ja kuunnella yhden kirjan, joten tekstejä on jo ajatuksissa hautumassa lokakuulle. Niitä ennen yritän kuitenkin vielä palata syyskuuhun.

Syyskuussa aloitin jälleen opintoni kesätauon jälkeen ja täytyy sanoa, että hienoisia käynnistymisvaikeuksia on ollut. Hiljakseen olen jotain kuitenkin saanut aikaan ja vielä on jäänyt intoa lukea kirjoja opiskelulukemisen lisäksi. Syksyn tullen iskenyt neuloosi eli neulomisinto tai jopa -himo on vienyt jonkin verran huomiotani, mutta onneksi äänikirjoja voi kuunnella samalla kun neuloo. Syyskuussa myös ohjaamani lukupiiri palasi kesätauoltaan ja maanantaina on tiedossa jo toinen kokoontuminen tälle syksyä. Kesän jälkeen oli taas oikein mukavaa päästä keskustelemaan luetusta ihan kasvotusten. 

Syyskuu oli lukemistoltaan sikäli poikkeuksellinen, että peräti puolet eli 3 kirjoista oli käännöskirjallisuutta ja 3 kotimaista. Sisällöllisestikin oli hajontaa melkolailla, sillä luin lastenkirjaa, dekkaria, tietokirjaa ja novellia. Melko hyvä kirjo, jos 6 kirjaa on lukenut! Kuukauden mieleenpainuvin lukukokemus oli ehdottomasti Hiro Arikawan kissakirja, jonka halusin lukea niin kovasti, että luin sen englanniksi, koska suomennosta ei ole.

Nämä luin
Lehtinen & Tavi: Minä, plus size
Heikkilä & Ala-Huissi: Verikuu ja muita outoja tarinoita 

Toivottavasti lokakuusta tulisi yhtä kiva kuin syyskuusta. Aurinko ainakin voisi vielä viihtyä meillä ennen kuin alkaa oikein pimeä aika, vaikka on syksyn sateissa se hyvä puoli, että voi hyvällä omallatunnolla käpertyä kirja kädessä peittoihin. Seuraavaksi aionkin ottaa seurakseni Sally Salmisen Katrinan, joka pitäisi olla maanantaina luettuna lukupiiriin ja joka on minulla vielä ihan alkutekijöissään.. Kiire tulee, mutta se ei ole yllätys!
Lukemisiin!

torstai 27. syyskuuta 2018

Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot
199 s., S&S 2017
kansi: Tuija Kuusela / Stiili
 
Suomen presidenttien puolisot on aihe, josta en kauheasti tiennyt mitään. Nimitasolla toki tiesin valtaosan puolisoiden nimistä, mutta siihen se sitten rajoittuikin. En tosin kauheasti tiedä itse presidenttienkään henkilökohtaisesta elämästä. Tämä kirja on joka tapauksessa presidenttien puolisoiden. Olet valaissut minun tietäni sisältää jokaisen presidenttipuolison tiiviin elämäkerran. Kokonaisuus oli mielenkiintoinen ja sai minut välillä ajattelemaan, että kyseisestä henkilöstä voisin lukea lisääkin.
 
Olet valaissut minun tietäni on lauseena ja kirjan nimenä kaunis. Se on lähes suora lainaus Risto Rytin kirjeestä puolisolleen Gerdalle. Miten runollinen tuo virkamies onkaan osannut olla! Mielestäni kirjan nimi kiteyttää hienosti sen, että presidenttimme ovat kukin olleet myös yksityishenkilöitä ja heidän puolisonsa ovat olleet heille tärkeitä. Teoksen nimestä tulee romanttinen olo, vaikka mikään rakkaustarinoita pursuava kirja tämä ei olekaan. Suhde presidenttiin on tietysti olennanen kunkin kirjassa esitellyn henkilön kohdalla, mutta pitkälti keskitytään kuvaamaan kuitenkin heidän persooniaan sekä omia urapolkuja ja asioita, joihin he ovat vaikuttaneet.
 
Mielestäni tämä teos on onnistuttu tasapainottamaan hyvin, kun otetaan huomioon se, että toisista presidenttien puolisoista tiedetään lähestulkoon kaikki mahdollinen ja toiset ovat varjelleet yksityisyyttään enemmän. Esimerkiksi nykyisen presidenttimme puolisosta Jenni Haukiosta tiedetään varsin vähän, kun taas joidenkin edesmenneiden presidenttiparien kirjeenvaihtoakin on voitu käyttää lähteenä. Jokaisesta presidentin puolisosta on onnistuttu kirjoittamaan mielenkiintoinen lyhyt katsaus/elämäkerta, ja minua jäi erityisesti kiinnostamaan Ester Ståhlbergin ja Tellervo Koiviston elämät. Ehkä jossain vaiheessa luen heistä vielä lisääkin.
 
Tästä teoksesta käy hyvin ilmi, että presidenttien puolisot eivät ole milloinkaan olleet passiivisia, vaan ovat kukin tavallaan olleet aktiivisina toimijoina mukana yhteiskunnassamme. Jotkut ovat olleet perustamassa avustusjärjestöjä, toiset ovat luoneet ansiokkaat työurat. Jokainen on tehnyt jotain muutakin kuin edustanut presidentin rinnalla, kulkenut tavallaan myös omaa polkuaan ja ollut silti samalla myös puolisonsa tukena. Kiinnostava teos kaikin puolin.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
2 h 50 min., Otava 2004 (1975)
lukija: Antti Virmavirta
alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974
suom. Martti Anhava
 
Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 
 
Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.
 
Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.