Passio

Pirkko Saisio: Passio

24h 28min., Siltala 2021

lukija: Pirkko Saisio

graafinen suunnittelu: Elina Warsta 

Kuten olen monesti sanonut, en enää oikein osaa tai pysty tarttumaan tiiliskivikirjoihin. Pirkko Saision Passiokin olisi luultavasti jäänyt minulta kokematta, jos teosta ei olisi jollain sometilillä kehuttu Sinuhe egyptiläisen kaltaiseksi nautittavaksi lukukokemukseksi. Lainasin teoksen ihan kirjana, koska arvelin etten saa sitä koskaan kirjaston e-äänikirjojen jonosta. Sain kuitenkin ja kuuntelin lumoutuneena.

Passio on laaja romaani, joka kantaa 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Maantieteellisesti matkataan Italian Firenzestä Puolan ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Matkalla kohdataan monenlaisia persoonia, joita kaikkia yhdistää elämän merkityksen etsintä ja ideologisuus, kenellä uskonnon ja kenellä poliittisen aatteen sävyttämä. Nämä erilaiset, eri aikojen ihmiset sitoo yhteen erikoinen koru, jonka ruhtinatar Vasari on saanut mieheltään lahjaksi ja johon tuntuu liittyvän aina raskas taakka. Matkalla koru muuttaa muotoaan monestikin, mutta merkityksettä se ei milloinkaan jää.

Kun aloin kuuntelemaan Passiota, jouduin jonkinlaisen kirjahurmoksen valtaan, niin nautittavaa kuunneltavaa se oli. Laitoin kirjan pyörimään mennessäni keräämään viinimarjoja. Ajattelin kerätä vain yhden pensaan tyhjäksi, mutta pakko oli kerätä toinenkin, jotta sain kuunnella Passiota vielä lisää. En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa oli niin erityisen lumovoimaista. Ehkä kaikki miljööstä hahmoihin, Saision tapa kuljettaa juonta ja sitoa vuosisadat ja ihmiset yhteen. Se, että Saisio on itse lukenut tämän äänikirjaksi, tuntuu jotenkin kruunaavan elämyksen. Pidin hänen äänestään kovasti.

Vaikka lumouduin tästä kirjasta oikein todella, teoksen loppupuolella koettiin mielestäni hienoinen lässähdys, tai ainakin minun mielenkiintoni alkoi hiipua ja kuuntelutahti hidastua. Aluksi suorastaan ahmin äänikirjaa korvillani, lopuksi viimeiset tunnit tuli kuunneltua pienemmissä erissä. Loppupuolella siis hieman petyin alkuhuuman jälkeen, mutta olihan tämä kyllä hieno romaani. Suosittelen!

Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

267 s., Otava 2021

kansi: Piia Aho

Olen nyt kesälomalla ollessani pyrkinyt lopultakin lukenaan myös pitkään lainassa olleita kirjoja, ja Tämä läpinäkyvä sydän on yksi niistä. En voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, että miksi olen tätäkin niin pitkään odotuttanut.

Beata on hankolaisperheen tytär, jo äiti itsekin aviottomalle tyttärelleen. Eletään vuotta 1942, jolloin perhe pääsee palaamaan Hankoon miehitysajan jälkeen. Kotitalo on maalattu toisen väriseksi, mutta talosta on huolehdittu. Venäläisiä sotavankeja on Hanko täynnä, mutta niin on pian myös saksalaisia sotilaita. Kun Beata kohtaa peurapolulla venäläisvangin, ei hän voi unohtaa miehen sacher-kakun värisiä silmiä. Vankien kanssa vehkeilystä voi saada tuomion maanpetoksesta, mutta sydän ei anna unohtaa miestä.

En tiedä miten kuvailisin tätä teosta. Mieleen tulee sanat tuokionomainen, välähdysmäinen, herkkä, kuulas. Uppouduin perheen arkeen miehitysajan jälkeisessä Hangossa, kun sota vielä jatkuu ja kaikesta on pulaa. Beata on oman tiensä kulkija, jotenkin peloton. Sydämen äänen seuraaminen on aiemmin johtanut tilanteeseen, joka jätti hänet kokoamaan sirpaleita, mutta silti hän merkillisellä varmuudella uskaltaa, vaikka pelissä on tällä kertaa muutakin kuin sydän. Pelissä on koko elämä, sillä maanpetos on vakava rikos.

Pidin tästä teoksesta, vaikka se ei minussa suuria tunteita herättänytkään. Joskus sitä vain tiedostamattaankin kaipaa juuri tällaista romaania, jota ei oikein pysty edes kuvailemaan.

Seikkailijat ja kirottu linna

Jemma Hatt: Seikkailijat ja kirottu linna 

212 s., Kumma 2022

alkup. The Adventurers and The Cursed Castle 2018

suom. Jade Haapasalo

kansi: Andrew Smith

Seikkailijat ja kirottu linna on perinteinen nuorten salapoliisiromaani, jossa ratkotaan arvoitusta, pyritään harhauttamaan pahiksia ja ajaudutaan vaaraan. Aloin lukemaan tätä kirjaa alunperin sillä ajatuksella, että voisin ottaa tämän vinkkauspakettiini. En kuitenkaan liiemmin pitänyt tästä kirjasta, sillä tästä tuntui puuttuvan tyystin salapoliisiromaaneille tarpeellinen jännitys.

Serkukset Lara ja Rufus lähetetään omituisen isosetä Herbin luokse kesää viettämään, kun Laran äiti joutuu yllättäen lähtemään työmatkalle ulkomaille. Isosetä Herb asuu suvun vanhassa linnassa, jonka väitetään olevan kirottu. Lara ja Rufus päätyvät pian ratkomaan arvoitusta apunaan Tom, joka on linnan työntekijöiden poika ja joka on viettänyt linnassa paljon aikaa jo pienestä pitäen.

Sinänsä linnan kiroukseen liittyvä arvoitus ja vihjeet sen ratkaisemiseksi ovat ihan nokkelia, mutta todellinen jännitys puuttuu. Tapahtumat kiitävät eteenpäin ja vaikka kapuloita heitellään rattaisiin, ei jännitys nouse oikein missään kohtaa. Hahmotkin jäävät jotenkin etäisiksi kaikessa stereotyyppisyydessään. Teokselle on olemassa jatko-osakin, mutta en aio lukea sitä.

Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

190 s., Kirjapaja 2021

Lukeminen on harrastuksistani epäilemättä pitkäaikaisin ja rakkain. Useat lapsuus- ja nuoruusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin olen riemuinnut hyvän kirjan löytämisen ilosta ja nauttinut lukemisesta. Mieleen muistuu hetkiä, jolloin minulle on luettu ääneen ja minuun on istutettu pääosin äitini toimesta rakkaus tarinoita ja kirjoja kohtaan. Ne ovat voimakkaita muistoja, ja usein jos mietin vaikka teinivuosien kesälomia, mieleeni palaa ensimmäisenä se ihana autuus, kun sai vain lukea päivät pääksytysten.

Tiedän siis mitä on lukemisen ilo. Hannu Mäkelä on kirjoittanut aiheesta kokonaisen omakohtaisen kirjan, ja lukemisen ilosta lukeminen oli myös ilo. Teoksessa on kiinnostavia muistoja ja näkökulmia kirjallisuuden vaikutuksesta ihmiseen. Mäkelä ulottaa ajatuskulkunsa myös kirja-alaan ja kielen kehitykseen. Lukemisen ilo on siis hyvin kattava teos, joka tarjoaa näköaloja laajasti.

Hannu Mäkelä on selvästi lukenut mies. Hän tuntee kirjallisuuden ja kielet, kulttuurit ja historian sen ympärillä. Olen aiemminkin lukenut hänen teoksiaan, joten asia ei toki tullut yllätyksenä, mutta tässä teoksessa se kuitenkin entisestään korostuu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka myös tietävät, mitä on lukemisen ilo.

Laahus

Paula Havaste: Laahus

Nuijasota 1

429 s., Gummerus 2022

Paula Havaste on yksi suosikeistani mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Pidin paljon hänen Vihat-sarjastaan ja samoin Kaksi rakkautta jatko-osineen oli minulle mieluisia. Saarenmaa-sarjasta en kuitenkaan jaksanut lukea ensimmäistä osaa enempää, ja vähän sama fiilis on nyt tämän Nuijasota-sarjan avausosan jälkeen.

Laahus kertoo Reetasta, joka lähetetään Turkuun pikkupiiaksi, kun kotona ruokaa ei riitä kaikille. Kauppiaan perheen miesväki ei kohtele piikojaan hyvin, ja Reeta palaakin kotiin pilattuna. Kun häpäisystä on elävät seurauksensa, Reeta saa kuunnella päivästä toiseen huomautuksia huonommuudestaan. Rohkeus ja sinnikyys ajavat hänet kuitenkin tarttumaan uuden alun mahdollisuuteen heti sellaisen tarjoutuessa.

Laahus sijoittuu 1500-luvun talonpoikaiskapinan eli nuijasodan aikoihin. Myös Reeta tulee tempautuneeksi mukaan tapahtumiin, jotka lopulta vyöryvät yli armottomasti eivätkä säästä muuta kuin kaikkein nokkelimmat ja onnekkaimmat. Nuijasodan pyörteissä Reeta oppii näkemään itsensä uudelleen: hän on taitava, hänellä on sisua ja henkistä voimaa, hän on paljon muutakin kuin pilattu nainen. Reeta saa myös huomata, että myös hänelle on tarjolla onnea kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Havaste osaa kirjoittaa historian ja hahmonsa hyvin eläviksi. Teoksen alussa olinkin ihan että "vau", onpas mukaansatempaava sarjan avaus. Tuo fiilis jostain syystä vähitellen hiipui, vaikka olinkin utelias näkemään miten Reetan käy. Pidin myös hieman kummallisena sitä, miten Reetan matkaan jäi kulkemaan pieni henkiolento, jos niin voi sanoa. Sillä on symbolinen ja juonellinen merkityksensä kyllä, ja surussa ihminen turvautuu myös epärationaalisiin asioihin lohtua etsiessään, mutta jotenkin se ei oikein istunut Reetan järkevään hahmoon siltikään.

Laahus on sujuvalukuinen teos, kuten Havasteen kirjat yleensäkin. Nyt lomalla on ollut kertakaikkisen ihanaa uppoutua pitkästä aikaa lukemaan niin paljon kuin haluaa, ja siksi myös Laahuksen lukeminen eteni hyvin reippaasti. Saa nähdä tulenko jatkamaan sarjan parissa. Suurta uteliaisuutta tulevia vaiheita kohtaan ei nyt jäänyt, vaikka kirjasta ihan pidinkin.

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina

Seitsemän sisarta 4

732 s., Bazar 2019

alkup. The Pearl Sister 2017

suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.