lauantai 20. helmikuuta 2021

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä
447 s., Bazar 2020
alkup. Staden, 2019
suom. Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff
 
Luin eilen loppuun Camilla Stenin jännärin Kadonnut kylä. Kyseessä on eräänlainen suljetun paikan trilleri, joskin keskushenkilöillä olisi periaatteessa koska tahansa mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä. Mielestäni tämä oli kyllä hurjan hyvä ja etenkin loppua kohden paikoin jopa kylmiä väreitä nostattavan jännittävä kirja!
 
Kadonnut kylä etenee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1959 poliisipartio saapuu Silvertjärnin kaivoskylään selvittämään outoja tapahtumia. Keskustorilta löytyy pylvääseen sidottu runneltu ruumis, mutta kylän muut asukkaat tuntuvat kadonneen jäljettömiin. 900 ihmisen katoamistapaus ja torilta löydetyn uhrin kohtalo jäävät mysteeriksi. Silvertjärnin kylä autioituu.
 
Vuonna 2019 dokumenttiohjaajaksi opiskeleva Alice työryhmineen aikoo kuvata Silvertjärnin tapauksesta dokumenttielokuvan. Alice haluaa lopputyönään selvittää, mitä kaivoskylässä oikein tapahtui 60 vuotta aikaisemmin. Hänellä on henkilökohtainen sidos kylään, sillä hänen isoäitinsä koko perhe katosi jäljettömiin vuonna 1959 eikä siihen aikaan jo toisaalle muuttanut isoäiti saanut koskaan tietää, mitä tapahtui hänen vanhemmilleen ja teini-ikäiselle pikkusisarelleen. Monta kysymystä on ratkaisematta.
 
Pian työryhmän saavuttua Silvertjärniin, he huomaavat tavaroidensa katoilevan ja siirtyilevän kuin omia aikojaan. Puhelimissa ei ole kenttää, mutta tiimin radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, joita kukaan ryhmäläisistä ei myönnä aiheuttaneensa. Yön hämärissä näyttää siltä, että kylän laitamilla liikkuu ihmismäinen hahmo, joka kuitenkin kuitataan mielikuvituksen tuotteena. Jotain muutakin aavemaista kuin 60 vuotta vanhan mysteerin varjo tuntuu Silvertjärnissä kuitenkin olevan.
 
Ai että, tämä todella on jännäri sanan varsinaisessa merkityksessä. Juuri tällaiset vanhojen mysteerien ympärille kietoutuvat jännitystarinat ovat minulle hyvin mieluisia. Pidän myös suljetun paikan trillereistä, joten tässä teoksessa yhdistyi kaksi suosikkiasetelmaani. Kirjan miljöö oli kyllä todella mielikuvitusta ruokkiva. Teoksen hahmoista voisin sanoa, että näihin nykypäivän hahmoihin en oikein saanut kunnolla otetta, vaikka heissä olikin kiinnostavia rosoja. Sen sijaan vuoden 1959 silvertjärniläiset olivat mielestäni hahmoina paljon väkevämpiä. Luulin jo pari kertaa olevani vähän jäljillä ja tietäväni mistä katoamismysteerissä on kyse, mutta teos onnistui silti yllättämään lopussa oikein kunnolla. Mielikuvissani Silvertjärnissä jylläsivät ties mitkä yliluonnolliset voimat, mutta väärässä olin, sen voin sanoa.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
644 s., Gummerus 2014
kansi: Sanna-Reeta Meilahti
 
Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta ilmestyi vuonna 2014 ja se sai välittömästi osakseen valtavasti kiitosta. Sain teoksen tuolloin pyytämättä arvostelukappaleeksi kustantajalta ja aloinkin sitä lukea, mutta kesken jäi. Tämä kirja on ollut minulla kesken lähes 7 vuotta, mutta aina ajattelin vielä joskus lukevani sen loppuun. Lukupiiriläiseni esittivät syksyllä toiveen, että tämä olisi hyvä lukupiirikirja. Toive oli esitetty jo ennemmin, mutta olin torpannut sen: millä ihmeellä saisin teoksen luettua kuukaudessa, kun siihen ei ollut riittänyt useampi vuosikaan? Kun minua oli törkeästi uhkailtu syrjäyttämisellä (huumoria, toim. huom.), lupasin harkita asiaa. Kultarintaa oli tarkoitus käsitellä tammikuun lukupiirissä, mutta koska alueelliset koronarajoitukset ovat estäneet piirin kokoontumisen, sain lukemiselle pari kuukautta lisäaikaa. Toivon kovasti, että pääsemme maaliskuussa kokoontumaan alkuperäisen aikataulun mukaan, sillä silloin on tarkoitus keskustella Kultarinnasta, josta lopulta pidin kovasti.
 
Kultarinta on valtavan paksu eepos, joka käynnistyy mielestäni varsin hitaanlaisesti. Teos sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, joten laajemman viitekehyksen kirjan tapahtumille antaa mm. sisällissota ja poliittisesti värittyneet olosuhteet. Alkuosassa seurataan Erik Stenforsin varttumista nuoreksi mieheksi. Erik on varakkaan metsänomistajan poika, mutta hänen suhteensa metsään on hyvin toisenlainen kuin varallisuuttaan kartuttavalla isällä. Hän kouluttautuu luonnontutkijaksi ja löytää metsistä valtavasti ihmeitä. Poliittisesti sitoutumaton Erik kohtaa korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistyttö Lidian, josta tulee sotatalven myötä lainsuojaton.
 
Vuosia myöhemmin tarinan keskiöön nousee Erikin tytär Malla. Isä opettaa tyttärensä rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa, hän osoittaa että peruskallio on ja pysyy. Kun tarinassa päästää Mallan osuuteen 1920- luvun puoliväliin, alkaa tarina edetä toden teolla. Teoksen loppuosan suorastaan ahmii, koska on vain pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppuosa onkin hyvin koskettava, se tulee suorastaan iholle ja herättää valtavasti tunteita.
 
Kultarinta on kirja, josta luonnon suorastaan aistii. Kytömäki kirjoittaa mielestäni hyvin kaunista kieltä, mutta kuvailussa hän ei sorru liiallisuuteen. Teoksen miljöön aistii helposti, ja metsän tuoksut, sävyt ja tunnelma tuntuvatkin kuin olisin itse niitä konkreettisesti aistimassa. Yhtä voimakkaasti välittyy myös kaupunkikodin tunnelma, seisahtunut huoneilma ja avatusta ikkunasta leijailevat tomuhiukkaset. Teos on hyvin aistivoimainen, mutta Kytömäki jättää kuitenkin lukijalleen tilaa. Hahmojen rosoisuus tuo kauniille kielelle vastapainoa.
 
Niin, hahmot. En tiedä mistä alkaisin, sillä teos on täynnä hahmoja, joiden rosoihin voisi tarttua. Erik on metsänomistajan ainoa poika, joka suhtautuu metsään suojelevasti eikä näe ikihonkia ainoastaan rahana. Oikeastaan hän ei taida nähdä puita rahana lainkaan, vaan pesäpuina, ikiaikaisina osina ympäröivää maisemaa, osittain myös tarvemateriaalina. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja löytääkin, mutta mutkainen polku hänellä kuitenkin on edessään. Niin on Mallallakin, sillä punaorvon tytär lähetetään lapsena valkoiselle Pohjanmaalle kasvatettavaksi. Siellä hänen koko identiteettinsä yritetään nitistää. On sydäntäsärkevää lukea tarinaa lapsesta, joka ei saa pitää yhteyttä isäänsä. Kirjesensuuri vahtii, lapsen nimikin vaihdetaan ja hän joutuu sopeutumaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Miten sellaisesta voi selvitä?
 
Kun luin Mallasta kertovaa osuutta, sydämeni tuntui kirjaimellisesti pakahtuvan. Pala nousi kurkkuun, itketti ja suututti. Miten joku on oikeasti voinut kuvitella, että tuollainen on isäänsä kaipaavalle lapselle parasta? Helppoa ei ole Erikilläkään, sillä hänellekään kukaan ei kerro Mallan todellista olinpaikkaa eikä hänellä ole oikeastaan itsensäkään suhteen mitään päätäntävaltaa. Kurkkua kuristaa ajatellakin, miten luonnossa laajasti liikkuneet isä ja tytär menettävät vapautensa niin monella tavalla. Eniten liikuttaa lapsen ikävä ja se, miten hän ryhtyy selviytymistaisteluun säilyttääkseen oman identiteettinsä. Hän on Malla Stenfors, ei Maija Kivikoski.
 
Kultarinnassa on myös lukuisia kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista merkittävimmiksi koin punaorpo Joel Huotarisen, Antun, taloudenhoitaja Hannan sekä pohjoisessa asustelevan itsenäisen Olgan. Kiinnostavaa oli myös se, miten loppua kohti monet aikaisemmin tehdyt valinnat kietoutuivat teoksen nykyhetkeen. Kohdatuksi tuli ihmisiä ja paikkoja, joihin Erik oli kauan sitten törmännyt. Oli jotenkin ilahduttavaa huomata, että jotain pysyy paikoillaan ja samana, vaikka maailma ympärillä kuohuisi kuinka kovasti tahansa.
 
Kultarinta on kirja, jolta en odottanut kovin paljoa. En olisi vieläkään tarttunut siihen ellei lukupiirin vetäminen sitä olisi edellyttänyt. Pidin tästä teoksesta kuitenkin todella paljon. En odottanut näin vetävää tarinaa, vaan tuijotin kauhistuneena sivumäärää. Kuten edellä totesin, alku etenikin hitaasti, mutta jollain tavalla teos silti tempaisi siinäkin vaiheessa mukaansa. Teoksen symboliikka on upeaa, samoin isän ja tyttären suhteen kuvaus on onnistunutta. Innostuinkin Kultarinnan luonto- ja ihmiskuvauksesta siinä määrin, että klikkasin itseni Margaritan varausjonoon.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Olis niin kiva ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva ja muita kirjoituksia
141 s., Otava 2021
 
Kun Anna-Leena Härköseltä julkaistaan uusi kirja, on varmaa, että tulen lukemaan sen. Viimeisimmät romaanit eivät ole välttämättä aina oikein puhutelleet minua, mutta Härkösen sanankäyttö pääseekin mielestäni parhaiten esiin hänen kolumneissaan. Tämän kolumnikokoelman tekstit on julkaistu alunperin Apu-lehdessä vuosina 2018-2020.
 
 Tässä kolumnikokoelmassa Härkönen tarkastelee nykyajan ilmiöitä virushysteriasta ohareita tekeviin ystäviin. Aiheina nähdään myös dna-testit, elämänohjeet ylioppilaalle, kaamosmasennus ja elämän suunnan kääntävät hetket. Ajankohtaisuudessaan teos on osuva. Sen naseva huumori tuntui välillä kuin balsamilta haavoille. Kukapa ei olisi huomannut koronaviruksen tuomia muutoksia yhteiskunnassamme?  Veikkaan myös, että aika moni on kokenut vähitellen hiipuvia ystävyyssuhteita ja kohdannut niitä "olis niin kiva" -tyyppejä, joiden kanssa suunnitelmat eivät vain koskaan toteudu. Pidin teksteistä, niitä oli helppoa ja rentouttavaa lukea.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Taivazalan joutsen

Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen
Avaimenkantaja 1
237 s., Tammi 2016
kuvitus: Laura Haapamäki

En yleensä tuo blogiin niitä kirjoja, jotka luen töissä kirjavinkkauksia varten. Osittain se johtuu siitä, että toistan samaa vinkkipakettia eri kouluille, mutta suurin syy on se, että pääsääntöisesti haluan pitää oman harrastuksen (blogin) erillään työjutuista lukupiirikirjoja lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin osui sellainen kirja, jota luin ihan vapaa-ajallakin, sillä jäin siihen niin koukkuun. Sari Peltoniemen Avaimenkantaja-trilogian avausosa Taivazalan joutsen oli minulle nimenä tuttu, mutta nyt otin kirjan lukeakseni. Oli niin hyvä kirja, että aion lukea koko trilogian, kun vaan ennätän. Taivazala kuulostaa muuten jotenkin tosi kivalta sanana!

Kielinen on pieni maaseutukylä, jonka valtteja ovat yhteisöllisyys ja turvallisuus. Eräänä elokuun päivänä muutoksen rattaat lähtevät pyörimään, kun taivaalle ilmestyy merkillinen lintuparvi, joka kuljettaa koria. Korissa matkusti Opri, joka saapui lemmikkeineen Kielisen kylään etsimään siepattua poikaansa. Taivazalasta kotoisin oleva Opri avaa päähenkilö Mirandalle sekä tämän parhaille ystäville Veeralle ja Olaville aivan uudenlaisen maailman. Samalla moni merkillinen asia saa selityksensä.

Kirjan tapahtumat kuljettavat lukijansa Mirandan ja muiden mukana seikkailuun, jossa Kielisen kylä paljastuu aivan joksikin muuksi kuin miksi asukkaat se ovat mieltäneet. Etenkin yksi asukkaista näyttäytyy ihan uudessa valossa, sillä hän on avaimenkantaja, joka pystyy liikkumaan Kielisen ikiaikaisia yhteyksiä pitkin muiden maailmojen välillä.

Luen aika harvoin fantasiakirjallisuutta, ja jälleen kerran mietin miksi näin on, sillä pääsääntöisesti pidän kaikesta lukemastani fantasiakirjallisuudesta. Tässä kirjassa pidin Peltoniemen luomasta miljööstä, jossa Taivazala kietoutuu luontevasti arkiseen Kielisen kylään. Odotan mielenkiinnolla millaisia muut rinnakkaismaailmat ovat. Myös juonenkuljetus on hyvää ja paikoin tapahtumat tuntuvat hyvinkin jännittäviltä näin aikuisenkin mielestä!

Rastitan tällä kirjalla luetuksi kohdan 24. opettaja, oppilas tai opiskelija Seinäjoen kirjaston henkilöhaasteessa. Valitsin tämän kohdan, sillä teoksen tapahtumat liittyvät keskeisesti kouluun ja sen oppilaisiin ja opettajiin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät
7 h 24 min., Siltala 2020
alkup. Finse dagen, 2020
suom. Antero Helasvuo
lukija: Aku Laitinen
 
Olen lukenut kaikki Herman Kochin suomennetut teokset ja pitänyt niistä paljon. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa Koch on itse asiassa yksi suosikeistani, mutta silti epäröin Suomen päivien kohdalla. Tiesin, että kyseessä on aikaisemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna jotain erilaista. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Koch kuvaa nuoruuden mylläkkää, surua ja kasvamista. Kasvun vuosiin liittyy olennaisesti 19-vuotiaan nuorukaisen päätös lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista. Määränpääksi valikoitui Pohjois-Karjala.
 
Tässä teoksessa on paljon tuttua Kochia. Ihmiskuvaus on psykologisen tarkkaa ja hyvin onnistunutta. Koch on itse sanonut, että vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, on hän värittänyt todellisia tapahtumia romaanin juonta ajatellen. Itse jäin hieman miettimään, että missä kohtaa Koch on käyttänyt värikynää ja missä kohtaa ollut peittelemättömän rehellinen. Nuoreen itseensä hän ainakin suhtautuu kaunistelemattomasti, mutta samalla myös lempeän ironisesti. Suomalaiselle maatilalle rengiksi lähteneellä kaupunkilaispojalla ei ollut mitään käytännön taitoja, mutta niin vain töitä tuli tehtyä.
 
Teoksen nimi Suomen päivät antaa olettaa, että Koch kuvaisi kirjassaan ensisijaisesti Suomessa viettämäänsä aikaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan teoksessa kerrotaan laajemminkin Kochin nuoruudesta ja kasvun vuosista. Koch menetti äitinsä nuorena, ja teoksessa kuvataankin hänen suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien keskinäistä suhdetta. Vaikka teoksessa kuvataan paljon muutakin, Kochin huomiot Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuvat erityisen kiinnostavilta lukea.
 
Kochin muista teoksista poiketen en oikein päässyt tähän kirjaan kunnolla kiinni. Luulen, että se johtuu ensisijaisesti siitä, että kuuntelin tämän äänikirjana. Kochin tyyli ylipäätään on sellainen, että se tuntuu itse luettuna aukeavan parhaiten, mutta omaelämänkerrallinen romaani suorastaan vaatii sitä. Aku Laitinen ei muutenkaan lukeudu suosikkeihini äänikirjojen lukijana, joten oli ehkä virhe valita äänikirja kirjan sijaan. Oma moka, teostahan siitä ei voi syyttää.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Pientä fiksausta vailla & Yösähköä

Alan olla siinä ajatuksessa, että parhaat äänikirjalöydöt valikoituvat kuunneltaviksi sattumalta. Kuuntelin nyt tammikuussa ripeään tahtiin lähes peräkkäin Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarjan kaksi ensimmäistä osaa, joista pidin niin kovasti, että aion kyllä jatkaa sarjan parissa ja mahdollisesti jo aika piankin. Päähenkilö Venlan kohtaamista vastoinkäymisistä huolimatta kerronta etenee keveästi ja miljöö kutsuu luokseen. Molemmat äänikirjat on lukenut Mervi Takatalo ja kustantanut Otava. Amanda Vaara -nimimerkin takana on kirjailija Niina Hakalahti.
 
Sarjan avausosa Pientä fiksausta vailla ilmestyi vuonna 2017 (äänikirja 2019). Ensimmäisessä osassa hiljattain eronnut entinen kiinteistönvälittäjä Venla muuttaa lapsineen maaseudun rauhaan entiseen kyläkouluun. Venla ihastui taloon ensikertaa jo kiinteistönvälittäjän tehtävissä, mutta kun talo tuli uudelleen myyntiin, se tuntui kohtalolta. Elämälleen uutta suuntaa hakeva Venla on päättänyt perustaa majatalon, sillä vanhassa koulussa riittää tilaa.
 
Venlan elämässä on meneillään monenlaista, onhan hän muuttanut elämänsä täysin. Ex-mies Henrillä on omat mielipiteensä Venlan uudesta elämäntyylistä, ja pahaksi onneksi Venlan äiti on Henrin kanssa samaa mieltä. Samaan aikaan Venlan elämään kuitenkin astelee Villa Venlaan majoittuva muusikko Jörn, joten romantiikkaakin on ilmassa.
 
Venla on vahva naishahmo, joka pärjää monessa asiassa itsekseen. Hän tietää mihin suuntaan haluaa majatalo-unelmaansa viedä, hän ei epäröi tarttua tuumasta toimeen eikä liata käsiään. Hän on myös hyvin mutkaton hahmo, jonka seurassa on helppo viihtyä. Majatalon pyörittämisestä tai maaseudun rauhasta ei maalailla liian idyllisiä kuvia, joten tarina tuntuu hyvin uskottavalta.
 
Yösähköä (2018, äänikirja 2019) jatkaa Venlan ja majatalon tarinaa jouhevasti niistä kuvioista, joihin edellisessä osassa jäätiin. Venla on saanut paikattua välinsä Jörnin kanssa ja majatalo on alkanut saada mukavasti mainetta ja asiakkaita. Valitettavasti kapuloita rattaisiin heittää edelleen ex-mies Henri, joka ei hyväksy Venlan uutta elämäntyyliä edelleenkään. Viimeinen pisara tuntuu olevan se, että Venla on alkanut kuvata YouTubeen videoita majatalon elämästä. Noloa se on teini-ikäisen tyttärenkin mielestä, ja hän haluaisi muutenkin muuttaa isänsä luo. Meneillään on huoltajuuskuvioiden uudelleenjärjestelyä, eikä elämä Jörninkään kanssa ole lopulta ihan niin mutkatonta uudesta alusta huolimatta.
 
Jos haluatte lukea jotain sopivan kevyttä, mutta kuitenkin monenlaisia tunteita ja tilanteita sisältävää kirjallisuutta, niin Amanda Vaaran teokset ovat siihen hyvä vaihtoehto. Odotan mielenkiinnolla millaisia vaiheita majatalo ja emäntänsä Venla kohtaavat seuraavissa osissa, joita on tällä hetkellä ilmestynyt kaksi.
 
Merkitsen nämä kaksi kirjaa osaksi Seinäjoen kirjaston henkilöhaastetta. Pientä fiksausta vailla menee kohtaan äiti tai isä (12). Yösähköä sijoitan kohtaan 27 eli verkkomaailman tuntija. En ole ihan varma mitä sillä on haasteessa haettu, mutta bloggaava ja tubettava Venla täyttää mielestäni ainakin someverkon tuntijan kriteerit.