Atlas: Papa Saltin tarina

Lucinda Riley & Harry Whittaker: Atlas - Papa Saltin tarina

Seitsemän sisarta, osa 8 

Bazar 2023

alkup. Atlas - Story of Pa Salt, 2023

suomentaneet Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

 

Luin tammikuussa Lucinda Rileyn Kadonneen sisaren. Se on mielestäni sarjan heikoin osa, sillä vaikka tarina veikin mennessään, olisi tiivistämisen varaa ollut paljon. Kirjan päättyessä olin myös hieman typertynyt ja ajattelin, että "tässäkö tämä nyt oli". Työkaveri lohdutti sanomalla, että Papa Saltin tarina tulee korvaamaan kaiken, joten olihan minun otettava asiasta selvää mahdollisimman pian.

 

Tämä teos on nimensä mukaisesti arvoituksellisen Papa Saltin tarina, jota seurataan hänen lapsuusvuosistaan aina viimeisiin elinpäiviin asti. Uskomattoman elämän elänyt Papa Salt kohtaa elämänpolullaan monia dramaattisia hetkiä, mutta vielä suurempi merkitys hänen elämänkululleen ovat ne lukuisat hyväsydämiset ja pyyteettömät ihmiset, joiden ystävällisyys mahdollistaa hänelle monta mahdottomalta tuntunutta vaihtoehtoa.

 

Papa Saltin tarina paljastaa myös, miten hän tuli adoptoineeksi juuri Maian, Allyn, Tähden, CeCen, Tiggyn ja Electran. Isän ja tyttärien ensikohtaamiset kerrotaan melko tiiviisti, mutta mikään ei lopulta ole sattumanvaraista ja jokaisesta heistä voi lukea lisää omista kirjoistaan.

 

Tämän kirjan myötä monet aiemmin heränneet kysymykset tai aukkopaikat saavat vastauksensa ja muutaman kerran ainakin itse yllätyin paljastuksista, mikä voi toki johtua omista unohduksistanikin, sillä olen lukenut tämän sarjan noin kirja per vuosi -tahtia ja aloittanut siis jo vuonna 2019.

 

Nyt lukemisen jälkeen on vähän tyhjä ja sanaton olo, kuten tämän postauksen hajanaisuudestakin voi päätellä. Vaikka olen sarjan lukenut hitaalla tahdilla, niin silti tuntuu, että miten tämä nyt jo loppui. Joitakin osia voisin kyllä lukea joskus uudelleen, mutta tuskin koko sarjan pariin enää palaan uudelleen. Vannomatta kuitenkin paras.

 

Papa Saltin tarina vei hyvin mukanaan enkä minä ainakaan huomannut mistään, että kirjan on Rileyn menehtymisen jälkeen saattanut valmiiksi hänen poikansa Harry Whittaker. Ihan yhtä sujuvaa, juonellisilta yksityiskohdiltaan huolellista työtä ovat kumpikin tehneet. Jännittävää nähdä millainen tulee olemaan Whittakerin kirjoittama Orlando, joka aloittaa Seitsemän sisaren maailmaan sijoittuvan uuden sarjan.

Tilinpäätös

Maija Kajanto: Tilinpäätös

Puistokadun pesula 2

WSOY 2026

 

Puistokadun pesula -sarja on saanut jatkoa. Tilinpäätöksessä päähenkilöksi nousee Assi, joka tutustui ja ystävystyi Inkan kanssa Pyykkipäivässä. Assi on nelikymppinen kirjanpitäjä, jonka elämä tuntuu olevan yhtä säntillisessä järjestyksessä kuin hänen laatimansa tilinpäätökset: on pitkä parisuhde, vakaa toimeentulo ja mieluisa koti paritalonpuolikkaassa. Kohdalle osuva lomautus kuitenkin tuo Assin elämään muutoksen, joka sysää hänet pohtimaan arkeaan ja unelmiaan uudelta kantilta.

 

Tyhjentyneen kalenterin myötä Assi alkaa suorittaa vapaa-aikaansa. Hän haluaa täyttää päivänsä puuhilla osin siksi, että ei olisi etätöitä tekevän miehensä tiellä. Rahasta tarkka Olli ahdistuu taloudellisen tilanteen epävarmuudesta, mikä saa Assin etsimään hyödyllistä tekemistä päiviinsä. Assi ryhtyy tyhjentämään tuntemattomaksi jääneen isoisänsä kuolinpesää. Kun urakka lopulta tulee valmiiksi, on Assin mietittävä myös miten haluaa oman elämänsä jatkossa järjestää.

 

Kokemuksesta tiedän, että kuolinpesän tyhjennys ei ole mikään pikkujuttu, vaan oikeasti aikaa vaativa homma. Puhumattakaan sitten siitä tunnepuolesta, joka väistämättä astuu kuvaan, jos edesmennyt on ollut itselle läheinen. Vuosikymmeniä ajan kerrostumia ja esineitä joita joku muu on vaalinut ja kuljettanut mukanaan vuodesta toiseen tai unohtanut kaappien perukoille... Se todella laittaa pohtimaan omaa tavarasuhdetta aivan uudella tavalla. Mielestäni Kajanto kuvaa tätä kaikkea tarkkanäköisesti.

 

Tilinpäätös oli varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka lomautukset ja kuolinpesät harvoin nostavat ilon ylimmilleen. Tämä sarja ei toistaiseksi ole ollut minulle Kahvila Koivun veroinen, mutta olen alkanut tykätä Harvelan pikkukaupungin miljööstä ja sarjan naisviisikosta, jotka erilaisista elämäntilanteistaan huolimatta pelaavat hyvin yhteen. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä kuka heistä on seuraavan osan päähenkilö, sillä ennustan, että jokainen heistä siihen rooliin vuorollaan pääsee. 

Unelmien talo Jylhäsalmelta

Kirsi Pehkonen: Unelmien talo Jylhäsalmelta

Karisto 2026

kannen kuva: Petri Jauhiainen 

 

Jylhäsalmi-sarjaan joka vuosi uskollisesti ilmestyvä uusi osa on minulle aina kevään/kesän odotetuimpia kirjoja. Tällä kertaa uusimman osan päähenkilö Pipsa ei asukaan Jylhäsalmella vaan Korkealan puolella, mutta kiinteistönvälitysfirman pyörittäminen tuo hänet kuitenkin tämän tästä lossimatkan yli ja tuttujen jylhäsalmelaisten persoonien pariin.

 

 Korkealasta kotoisin oleva Pipsa on paluumuuttaja, joka etsii vielä itsekin lopullista kotia paikkakunnalta. Työskentely perheyrityksessä on oivallinen tapa tutustua paitsi paikkakuntaan myös sen asukkaisiin. Eläköitymistä suunnittelevan isän kanssa yhteistyö sujuu, vaikka heillä onkin näkemyseroja välitykseen otettavista kiinteistöistä Jylhäsalmen osalta. Pipsa näkee potentiaalin, isä ei haluaisi edes ajaa kylän läpi.

 

Luottaessaan bisnesvainuunsa ja tutustuessaan paremmin kyläläisiin Pipsa alkaa ymmärtää, että Jylhäsalmella on paikkansa myös hänen perheensä historiassa. Isä ei kuitenkaan halua puhua ja hoivakodissa asuva dementoitunut äiti ei pysty enää vastaamaan. Pipsan seuratessa omia unelmiaan alkaa hänelle vähitellen selvitä mitä salaisuuksia Jylhäsalmelle kätkeytyy.

 

Tykkäsin tästä kirjasta, kuten olen tykännyt sarjan aiemmistakin osista. Jylhäsalmi on minulle yksi mieluisimmista paikoista kirjallisuudessa, sillä siellä kiteytyy kaikki se maalaisromantiikka ja Suomen kesän parhaat puolet, jotka väistämättä vetävät puoleensa. Ehkä olisin hieman enemmän kaivannut juuri sitä Jylhäsalmea, vaikka se toki nytkin oli keskeinen tapahtumapaikka.

Hiljaiset sillat

Robert James Waller: Hiljaiset sillat

WSOY 1996

alkup. The Bridges of Madison County, 1992

ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1993

suomentanut Kaijamari Sivill

 

Oman hyllyn kirjat -projektini etenee hitaasti mutta varmasti. Pitkään hyllyssäni odotellut ja mielikuvissani ikoniseksi rakkauskertomukseksi muodostunut Hiljaiset sillat pääsi lopultatkin lukuvuoroon. Tulin lopulta lukeneeksi tämän yhden päivän aikana, sillä viehätyin miljööstä ja teksti eteni mukavan vaivattomasti.

 

Robert L. Kincaid on kiertävä valokuvaaja, joka saapuu työkomennukselle Iowaan tarkoituksenaan kuvata Madisonin piirikunnan katettuja siltoja. Robert on kulkuri niin työnsä puolesta kuin luonteeltaankin, tottunut kuljettamaan tärkeintä omaisuuttaan mukanaan ja siirtymään aina sinne missä on kiinnostavaa kuvattavaa. Eräänä helteisenä elokuun iltana Robert ajaa avolavansa Johnsonin maatilalle kysyäkseen tietä ja kohtaa Francescan.

 

Francesca on italialaissyntyinen ja avioliiton myötä Iowaan muuttanut perheenemäntä, joka on tukahduttanut omat haaveensa ja omaksunut roolinsa maanviljelijän vaimona. Francesca rakastaa taidetta, kauniita esineitä ja aistillisuutta, mutta maanviljelysyhteisön arkipäivässä sellaisille asioille ei ole aikaa eikä sijaa. Kun Robert huristaa avolavallaan maatilan pihalle, jotain uinuvaa syttyy Francescassa uudelleen.

 

Robert ja Francesca viettävät yhdessä vain neljä päivää, mutta niiden jälkeen heidän kummankaan elämä ei ole entisellään. Ulkonaisesti kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, mutta sisäinen maailma on muuttunut.

 

Hiljaiset sillat jää vahvasti mieleen. Sen tunnelma tuntuu ainutlaatuiselta, jotenkin unenomaiselta ja jopa taianomaiselta. Kerronta jättää tilaa lukijan itsensä täydentää miljöötä ja tunnelmia, vaikka katetut sillat antavatkin asetelmalle mielestäni uniikin romanttisen leimansa. Lukiessa tuntuu melkein kuin itsekin tuntisi paahteisen elokuun illan ihollaan ja eläisi rakkauden ensimmäisten päivien huumaa.

 

Yllätyin tästä kirjasta, sillä en osannut odottaa tällaista lukukokemusta. Tämän perusteella voisin lukea Robert James Wallerilta joskus jotakin muutakin.

Kukaan ei puhunut

Eeva Korpi-Hyövälti: Kukaan ei puhunut

Warelia 2025

 

Luin toukokuussa kirjastosta pitkään jonottamani historiallisen romaanin Kukaan ei puhunut. Eeva Korpi-Hyövältin kolmiääninen kertomus sotavuosista teki minuun suuren vaikutuksen ja nousi kuukauden suosikkikirjakseni.

 

Huolettomat päivät Kannaksella ja arkinen aherrus omilla kulmilla vaihtuvat evakkomatkaan ei vain kerran vaan kahdesti. Siskokset Hilkka ja Lahja ovat lähdön edessä, mutta onneksi heidät otetaan perillä inhimillisesti vastaan. Ilmajokelainen emäntä Lempi-Maria on nimensä mukainen, lempeä, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Mikään ei voi korvata kotia, mutta sopeutuminen on kuitenkin hieman helpompaa, kun ei koko ajan joudu kokemaan olevansa tunkeilija.

 

Lempi-Maria emännöi sukutaloaan, jonka isännyyden jakavat hänen veljensä. Hän kohtaa tulijat inhimillisesti, järjestää heille asuinhuoneen ja huolehtii soppalautasen eteen. Sotavuodet eivät päästä häntäkään helpolla, kun veljille käy kutsu harjoituksiin ja rintamalle. Huoli läheisistä painaa ja siinä missä evakot tarvitsevat häntä, tarvitsee Lempi-Mariakin heitä.

 

Kukaan ei puhunut on lämmin kertomus ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä vaikeana aikana. Minua lämmitti suunnattomasti se, miten kovia kokeneet ihmiset eivät katkeroituneet, vaan löysivät tukea toisistaan. Pidin suuresti hahmoista, jotka jäävät mieleen. Heidän kohtalonsa koskettivat ja tämä teos jätti sydämeeni suuremman jäljen kuin osasin odottaa. Erityisesti minua liikutti Kannakselle välirauhan aikaan palanneiden vaiheet uuden sodan syttyessä. Montakin teosta olen niistä lukenut, mutta tässä oli jotakin erityisen liikuttavaa.

 

Kirjan sisäkansissa olevia sukupuita tutkaillessani jäin siihen käsitykseen, että ainakin Lempi-Marialla on esikuvansa todellisuudessa. On myös kerrottu, että tämä kirja on tarina Korpi-Hyövältin isästä, jonka sodanaikainen kohtalo jäi avoimeksi. Kukaan ei puhunut, kuten ei monista muistakaan tragedioista.

 

Kirjallisilta ansioiltaan tämä teos olisi voinut olla vetävämpikin, sillä teksti ei aina ollut täysin sujuvan soljuvaa luettavaa. Se asia kuitenkin unohtui, kun tutustui hahmoihin. Korpi-Hyövältillä on taito tehdä hahmoistaan eläviä ja aitoja. Todella elämänmakuinen kirja kaiken kaikkiaan. Suosittelen erityisesti historiallisten romaanien ystäville. 

Pappilan piika

Enni Mustonen: Pappilan piika

Kytösavun tarinoita 1

Otava 2026

Enni Mustonen loistaa jälleen! Jo joulun alla ilmestynyt Kytösavun tarinoiden esiosa Pikkupappilan joulu lupaili uudesta sarjasta paljon, mutta Pappilan piika vasta veikin mennessään.

1870-luvun Lapualle, Etelä-Pohjanmaalle, sijoittuva teos tarjoilee elävää ajankuvaa. Orpo huutolaistyttö Hanna Pränni on sisukas ja osaava nuori nainen, joka Kytöjoen uuden pastorin avulla pääsee aloittamaan rippikoulunsa. Rippikoulun myötä aukeaa mahdollisuus päästä pois ilkeän emännän ja häjyjen matkassa remuavan isäntäväen pojan lähettyviltä. Hannasta tulee pappilan piika, joka saa puolelleen niin Aino-rouvan kuin emäntäpiiankin.

Vaikka huoli hänet siipiensä suojaan ottaneen Sussu-muorin jaksamisesta painaa välillä mieltä ja töitä pappilassa on paljon, Hanna viihtyy hyvin töissään. Oma vaikutuksensa on pappilan nuorella Santeri-rengillä, joka on talollisen nuorempi poika ja etsii vielä omaa paikkaansa. Ei Hannakaan jää Santerilta huomaamatta, kun samassa pihapiirissä aherretaan.

Mustonen on valinnut tässä kokonaan palvelusväen näkökulman, mikä oli itselleni hieman yllätys, sillä Pikkupappilan joulussa pastorin Aino-rouva on hyvin keskeinen. Ratkaisu on hyvin toimiva, sillä Hannan matkassa lukija pääsee kulkemaan rippikoulussa, lähitienoon taloissa ja torpissa sekä moninaisissa töissä.

Tykkäsin tästä kirjasta. Mustonen osaa historiansa ja on jälleen löytänyt kiinnostavan sarjaidean, joten jään mielenkiinnolla odottamaan sarjalle jatkoa. Rouvankartanon tarinoissa näin paljon Hovimäki-viboja, mutta Kytösavun tarinoita tuntuu uudelta ja raikkaalta. Sellaisia historiallisetkin romaanit voivat parhaillaan olla, täynnä elämää ja uuden jännittävän tuntua.