Lumisisko

Maja Lunde: Lumisisko

188 s., S&S 2019

alkup. Snososteren 2018

suom. Katriina Huttunen

kuvitus: Lisa Aisato

 

On erittäin paljon mahdollista, että en olisi tullut lukeneeksi Maja Lunden ihastuttavaa Lumisiskoa ilman Instagramin kirjayhteisöä. Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä enemmän kuvavirrassa näkyi Lumisisko. Tarinaa kehuttiin, mutta suurta kiitosta sai myös Lisa Aisaton kuvitus. Lainasin kirjan vähän testimielessä, mutta jo ensimmäisen luvun jälkeen olin lumoutunut. Tulin imaistuksi todelliseen lukusukkulaan ja luinkin tämän kirjan lopulta kahdelta istumalta - olisin tosin voinut hyvin lukea tämän vaikka heti kerrallakin, sillä niin ihastuttava tarina tämä oli. Lumisisko on kirja, jonka mieluusti hankkisin niin omaan hyllyyni kuin siihen kirjastoon, jonka aion kummitytölleni kartuttaa.

 

Lumisisko kertoo jouluaattona 11 vuotta täyttävän Aaton perheestä, jonne joulu ei näytä saapuvan sinä vuonna lainkaan. Koristeet ovat laatikoissaan, koti hiljainen ja apea, vanhemmat ajatuksissaan ja pikkusiskokin kumman kesy versio tuittupäisestä itsestään. Aattokin on jo alkanut turtua siihen, että joulua ei heidän kotiinsa tule, mutta sitten eräällä lukuisista uimahallireissuistaan hän kohtaa puheliaan ja nauravaisen tytön, jonka kotona joulun tunnelma huokuu tuoksuissa, väreissä ja yleisessä tunnelmassa. Tytön innostus tarttuu Aattoonkin, joka alkaa herätä isosiskonsa menettämisen aiheuttamasta horroksesta.

 

Lumisisko on kertomus, jossa on todellista joulun taikaa. Taianomainen on myös kuvitus, jonka ääreen on ihana pysähtyä. Värit ovat niin kauniit ja kuvista todellakin välittyy tunteita ja sävyjä. Takakannessa sanotaan, että Lumisisko on kertomus "surusta, myötätunnosta, ystävyydestä ja rakkaudesta". Sitä se on, todella. Ihana kirja, johon haluan tulevina vuosina vielä palata. 

 

♠♠♠♠♠

Rudolf Koivun joulukirja

Rudolf Koivun joulukirja

120 s., WSOY 1990

 

Rudolf Koivun joulukirja julkaistiin vuonna 1990, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta kuvittajan syntymästä. Kirja sisältää jouluisia tarinoita tutuilta tarinankertojilta, kuten Anni Swanilta ja Raul Roineelta, joiden tarinoita kirjassa oli useampiakin, ja lisäksi mukaan mahtuu myös tuttuja joululauluja. Kaikki tekstit tukevat hienosti Rudolf Koivun töitä, joille tämä kirja kunnianosoitukseksi on koottukin.

 

Luin hiljattain toisenkin joulukirjan, jonka kuvitus oli Rudolf Koivun käsialaa, joten osa tämän kirjan kuvituksesta oli jo tuttua. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kuvituksen ohella myös tarinat olivat mukavia ja niiden parissa viihtyi hyvin. Hieman tosin ihmettelin, kun välillä kuvitus tuntui kertovan tarinoiden kanssa ihan samaa tarinaa, mutta sitten kuitenkin oli maininta, että "kuvitus siitä ja siitä sadusta". Tuntuu aikamoiselta yhteensattumalta, että kaksi eri tarinaa sopisivat niin hyvin yksiin, että sama kuvitus kävisi aukottomasti molempiin.

 

Mielestäni tämä on mukavan tunnelmallinen joulukirja ja tämä parissa oli mukava rauhoittua jouluun. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän, jos haluatte lukea mukavia ja perinteisiä joulusatuja.

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja

 

Sakari Topelius, Kirsti Mäkinen & Rudolf Koivu (kuvat): Topeliuksen joulu - Satuja ja runoja

140 s., WSOY 2015

Löysin kirjastosta hiljattain uuden kokoelman, joka sisältää Sakari Topeliuksen jouluisia ja talvisia satuja sekä runoja. Topeliuksen joulu sisältää myös taustatietoa niin Topeliuksesta itsestään kuin joulustakin Kirsti Mäkisen kertomana. Rudolf Koivun kuvitus on aina ollut mieleeni ja mielestäni juuri hänen kuviensa käyttäminen tekee oikeutta tälle perinteisiä satuja sisältävälle teokselle.

Minulla on ollut todellinen joulufiilis jo pidemmän aikaa, joten Topeliuksen joulu oli juuri oikea kirja luettavaksi joulufiilistelyjen lomassa. Sakari Topeliuksen sadut ovat hyvin opettavaisia ja toisinaan vähän pelottaviakin, jos jokin sadun hahmoista sai rangaistuksen teoistaan tai tapahtui jotain hurjaa, kuten lapsen kaltoinkohtelua tai läheltäpititilanne susilauman kanssa. En tiedä kuinka moni nykylapsista kuuntelisi näitä tarinoita silmät säihkyen ja mielenkiinnolla, sillä useinhan runsaammin kuvitetut kuvakirjat houkuttelevat tällaista satukokoelmaa enemmän, mutta itse koin nämä tunnelmallisina tarinoina. Tosin en ole ihan varma lukisinko näitä satuja kovin pienelle lapselle.

Topeliuksen saduissa näkyy myös uskonnon vaikutus, ja mielestäni Pyhän yön lapsi olikin oikein kaunis satu siitä miten Joosef ja Maria päätyivät yöksi talliin lapsen hyvyyden ansiosta. On mukavaa, että tällaisia joulun sanomaan pohjaavia tarinoitakin vielä julkaistaan uudelleen, sillä kovin paljon on tarjolla maallisia tarinoita lahjoineen (joskin niissäkin näkyy yhdessäolon riemu ja ilo). Myös monet tutut virret on otettu mukaan tähän kirjaan, kuten suuresti pitämäni Sylvian joululaulu, Varpunen jouluaamuna ja En etsi valtaa loistoa.

Topeliuksen joulu on mukava kirja virittäytyä joulun tunnelmaan ja voisihan tämä olla kiva ostos vaikka koko perheen joululahjaksi. Näihin satuihin voi palata vaikka joka vuosi, sillä jouluiset saduthan ovat usein ajattomia ja kulumattomia. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, ja jos perheen pienimpien kanssa lukee, niin voihan tämän itse ensin käydä läpi ja lukea heidän kanssaan sitten vain ne sadut, jotka omasta mielestä ovat sopivia.

Mukavaa joulunalusaikaa kaikille! 

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja

Harri Harju (toim.): Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - Parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

127 s., 3.p. Kirjapaja 2009

1.p. 2002

kuvittanut Minna Kosunen

 

"Näläkä sillä kai oli maharotoon, kun se ensimmääseksi meni kattomahan, notta mitä niis kupiis oli. Sehän tykkäs puurosta jo muutoonkin, mutta nyt kun se oli kulukenu pitkin mettiä jo usiamman päivän, niin se puuro oli oikeen hyvää sen tyhyjähän vattahan. Aluuksi se maistoo Isä-karhun kupista, mutta meinas polttaa suunsa, oli se niin kuumaa viäläkin. Sitten se maistoo Äitee-karhun kupista, mutta siinä se puuro oli jähtyny jo liikaakin. Kersa-karhun kupois se puuro olikin sitten justihin parahultaasta, ja Olokitukka lusikootti sen kupin ihan tyhyjäksi." (Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, s. 20-21)

 

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja on kokoelma tuttuja satuja, jotka on mukailtu alueen murteelle. Kokoelmasta löytyy mm. tutut sadut Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, Keisarin uuret vaattehet ja Rinsessa ja hernes, mutta kokoelmassa oli pari satua, jotka ainakaan minulle eivät olleet tuttuja, kuten Jänis ja siili (hieman erilaisen jäniksestä ja kilpikonnasta kertovan sadun olen kuullut) ja Saapasjalakaanen kollikissa, joka oli minulle täysin uusi tuttavuus sellaisena tarinana kuin se on kokoelmassa kerrottu.

 

On mielenkiintoista lukea tuttuja satuja omalla murteella, sillä niihin tulee heti jotenkin erilainen leima. Tarina on tuttu, mutta kuitenkin jotenkin niin erilainen, ja kun on aina tottunut kuulemaan sen yleiskielisen version, tuntuu melkeinpä hassulta nähdä ja kokea tarina murreasuun puettuna. Lukukerhon viimeiselle kerralle huhtikuussa otin tämän kirjan mukaan, jotta voisin lukea vielä jonkin tarinan kerholaisille. Voin kertoa, että tämä kirja oli menestys ja kiinnosti suuresti kerholaisia, niin että kun aion lukea vain yhden tarinan, sainkin lopulta lukea kaksi. Nyt toukokuussa luin sitten teoksen itsekseni kokonaan, sen verran alkoi murresadut kiinnostaa.

 

Moni tämän kokoelman saduista on kerrottu suoremmin kuin useimmat kuulemani versiot. Olen joskus muinoin lukenut teoksen, joka käsitteli joitakin vanhoja satuja ja niiden alkuperäisiä versioita, joten tiedän kyllä, että monia satuja on aikojen kuluessa siloiteltu. Esimerkiksi tämän kokoelman Kolome piäntä porsasta -tarinassa kaksi porsasta joutuu suden suuhun, kun aina aikaisemmin olen kuullut tarinan, jossa jokainen porsas kuitenkin pelastuu. Samoin esimerkiksi Tuhkimossa sisarpuolet muka leikkaavat jaloistaan palat pois, jotta lasikenkä sopisi, mikä nyt ei ole ihan tavanomaisin versio siitä tarinasta. Itse jotenkin tykkään kyllä enemmän niistä tutummista siloitelluista versioista, sillä nämä suoremmat versiot olivat osasta ehkä hieman liian "raakoja" minun makuuni.

 

Mielestäni tällä kirjalla on tärkeä funktio, kun ajatellaan murretietoisuuden säilymistä. Enää ei juuri kuule puhuttavan kovinkaan "leviää pohojalaasta" ja koko ajan murresanojen tuntemus vähenee. En itsekään ole mikään Etelä-Pohjanmaan alueen murre-ekspertti ja välillä tuleekin vastaan sanoja, jotka eivät minulle ole tuttuja. Tässä kokoelmassakin oli muutama sana, joiden merkityksestä en ollut täysin varma tai en ainakaan osaisi selittää sitä auki, vaikka sinänsä tiedän mitä sana tarkoittaa. Koska itsellenikin tässä oli hieman vieraita sanoja, tämä voi tuntua ainakin pienestä ja murteeseen tottumattomasta lapsesta ihan vieraalta kieleltä, mutta tietysti kun sadut ovat jo ennalta tuttuja, voi tarinaa seurata jo muistin perusteellakin, vaikka jokaista sanaa ei ymmärtäisikään. Kokonaisuutena tämä on siis toimiva kokoelma: tuttu tarina hieman eri sanoin kerrottuna.

Alvar-kuvakirjat

Leena Laulajainen: Alvar avaruusjänis

kuvittanut: Kristiina Louhi

Gummerus 1988

ulkoasu: Tuula Solasaari-Pekki

***

Laulajainen: Alvar ja varjo

kuv.: Louhi

Tammi 1989

***

Laulajainen: Alvar ja salaisuus

kuv.: Louhi

Tammi 1991

ulkoasu: Tiina Heikkonen

 

Ostin kesällä kaksi vuotta sitten kirjaston poistomyynnistä Alvar avaruusjäniksestä kertovia kuvakirjoja, mutta en ole aiemmin niihin jostain syystä tutustunut. Kuvakirjat tarttuivat matkaani, sillä onhan ne kuvittanut yksi suosikeistani, Kristiina Louhi.

 

Leena Laulajaisen luoma hahmo ei olekaan mikään ihan tavallinen jänis, vaikka syntyykin tavalliseen metsäjänöperheeseen: Alvar on vaaleanpunainen eikä harmaa kuten asiaan kuuluisi. Lähdettyään etsimään paikkaansa maailmassa, Alvar saa tietää olevansa avaruusjänisten sukua, vaikka onkin metsäjänöemon poikanen.

 

Alvar on mielestäni äärimmäisen hellyyttävän suloinen hahmo, oikein sympaattinen. Jo hahmon ulkoinen olemuskin riittää voittamaan lukijan hänen puolelleen. Näissä kirjoissa on kuitenkin aina jotakin sellaista, mikä menee minusta hieman liikaakin jo yli ymmärryksen. Tietysti nämä ovat satuja, mutta jotenkin en vain kyennyt aina ymmärtämään, että "miten tuo muka on mahdollista yhtäkkiä". En osaa perustella tätä väittämääni alkuunkaan, mutta silti näissä oli jotain sellaista, joka mielestäni rikkoi niiden eheän saturakenteen.

 

Teoksessa Alvar avaruusjänis pieni jänöpoika joutuu alituisiin vaaroihin värinsä puolesta, sillä vaaleanpunaisen jäniksen on luonnollisesti hyvin vaikea piiloutua metsään. Lisäksi Alvaria kiusataan erilaisuutensa vuoksi, joten Alvar päättää lähteä etsimään omaa paikkaansa maailmassa, vaikka lupaakin suloiselle tyttöpupulle palaavansa takaisin.

 

Minulle tuli tästä ensimmäisestä teoksesta mieleen, että siinä varmasti vertauskuvallistettiin jänisten avulla erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Koin teoksen ikään kuin viestinviejänä siitä, että kukaan ei värilleen mitään voi, mutta omalle käytökselleen kyllä. Teos on ilmestynyt vuonna 1988, jolloin erilaiset etniset taustat eivät olleet Suomessa vielä niin näkyvästi edustettuina kuin nykyään, joten ehkä tämä teos on syntynyt osittain tarpeesta edistää ja "opettaa" suvaitsevaisuutta.

 

Teos Alvar ja varjo on itsenäinen kertomus jo tutuksi tulleesta avaruusjäniksestä. Tässä teoksessa Alvar ihmettelee varjon olemusta, kadottaa sen välillä kokonaan ja välillä hänen varjonsa jopa pääsee vaihtumaan toiseen. Varjo on tässä teoksessa saanut runsaasti inhimillisiä piirteitä, mikä minua ehkä hieman häiritsi. (En tiedä mikä muinaismuisto oikein alan olemaan, kun jotenkin vaan löydän tästäkin sadusta jotain liian "epätodellista", vaikka sehän on juuri satujen perusominaisuus.) Varjo on kuitenkin sellainen asia, joka pikkulapsia eittämättä kiinnostaa. Ainakin itse muistan miten mielenkiintoista oli ihmetellä omaa varjoaan ja yrittää saada se kiinni!

 

Alvar ja salaisuus kertoo siitä kuinka Alvar lähtee kiertämään maailmalle salaisuuden löytääkseen. Jälleen kerran Alvar heittää hyvästit suloiselle tyttöpupulle ja lähtee matkaan. Alvar kiertää ympäriinsä ja kohtaa matkallaan paljon kaikenlaista, hän muun muassa rakentaa padon majavan kanssa. Mutta yhtä asiaa Alvar ei kuitenkaan löydä: salaisuutta. Loppujen lopuksi Alvar tajuaa oman hupsun salaisuutensa ja palaa kotiin.

 

Kristiina Louhen kuvitus on näissä teoksissa yhtä sympaattista kuin aina muulloinkin. Kuvilla on suuri asema näissä teoksissa, onhan kyse kuvakirjoista, mutta samalla näissä kaikissa on myös paljon tekstiä pitkissä pätkissä. Ainakin näissä on siis sisältöä ja kunnon tarina, vaikka välillä olisin toivonut hieman ripeämpää juonenkulkua. Alvar on kuitenkin hahmona niin ihana, että viihdyin näiden parissa melkoisen hyvin!

Tinka ja Taika: Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika - Noidanruohon salaisuus

kuvitus: Julia Vuori

182 s., WSOY 2013

Luin viime marraskuussa Sanna Iston esikoisteoksen Tinka ja Taika. Vaikka löysinkin siitä hyviä puolia, niin lopullisesti se ei tuntunut kolahtavan minuun. Kun pohdin teosta myöhemmin, niin aloin pitää siitä paljon enemmän: jopa niin paljon, että tein siitä kirjavinkin tokaluokkalaisille. Siksi vahvistuikin ajatus, että haluaisin lukea myös tulevan jatko-osan. Noidanruohon salaisuus jatkaa tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Tinka ja Taika eivät ole mitkä tahansa siskokset, vaan ihan oikeita noitia. He ovat todella innoissaan uusista kyvyistään ja nauttivat niistä täysin siemauksin. Aina ei oikein malttaisi edes odottaa, että mummo opettaisi kaikki tietonsa tytöille. Malttamattomuudessaan tytöt saavat aikaan hulvattomiakin kommelluksia, joista osalliseksi pääsee koko perhe pehmoleluhevosta myöten. Harjoittelu ei kuitenkaan ole pelkkää iloa, sillä mummon taika-arkkua halajava Montonen tuntuu taas palaavan takaisin kuvioihin. Montonen ei tule saamaan arkkua, siitä siskokset ovat päättäneet pitää huolen.

Itse pidin tämän jatko-osan juonenkuljetuksesta ensimmäistä osaa enemmän. En tiedä mikä siinä tuntui niin ratkaisevan erilaiselta, mutta mielestäni kokonaisuus on nyt tasaisempi ja yhtenäisempi. Tässä ei ehkä ollut sellaista epätoivoista väärinymmärrysten sarjaa, mikä ensimmäisessä osassa oli.  Juoni soljui eteenpäin vaivattomammin ja samalla toi nopeammin eteen uudenlaisia tilanteita ja oivalluksia. Julia Vuoren kuvitus sen sijaan oli yhtä onnistunut ja mainio kuin ensimmäisessäkin osassa ja sitä olisi kyllä voinut katsella enemmänkin.

Tässä kirjassa hieman ärsytti se, että Montonen tuli taas hämmentämään soppaa. Tietysti se luo jännitystä ja mielenkiintoisia tilanteita, mutta minua koko Montonen alkoi hieman tympiä (en kyllä pitänyt hahmosta ekassakaan osassa). Ehkä tähän osaan olisi voinut kehitellä jonkin toisenlaisen pahiksen ja hieman laajentaa tarinan miljöötä, mutta toisaalta pieni tapahtumien piiri ja sama pahis luovat yhtenäisyyttä ensimmäiseen osaan.

Yhteenvetona voin todeta, että Iston luoma taikamaailma on toimiva ja mielenkiintoinen. Tämä toinen osa syventää taustatietoja, joka luo lisää peilauspohjaa juonenkäänteille, jolloin ainakin minun oli helpompi muodostaa omia käsityksiä asioista. Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta edeltäjäänsä enemmän.

♠♠♠♠

Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

240 s, WSOY 2001, 1. p. 1944

kansi ja kuvitus: Kristina Segercrantz

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on ollut lukulistallani jo ties kuinka kauan. Kirjastossa päätin hetken mielijohteesta lainata sen juhannuslukemiseksi ja niinpä luin sekä juhannusaattona että -päivänä lasten satukirjaa, kun muut olivat sillä välin ties missä. Jokainen viettää juhannusta tavallaan tai on viettämättä ja täytyy sanoa, että Pessi ja Illusia on jokseenkin erinomainen juhannuskirja juonessa selkeästi näkyvän luonnon läsnäolon vuoksi.

Helmikuussa yksi  lasten- ja nuortenkirjastotyön kurssin ryhmäkavereistani aikoi vinkata tämän tokaluokkalaisille. Opettaja kehotti harkitsemaan ja jäin miettimään, että mistä syystä. Okei, kirja on sangen paksu ja ehkä hieman vaativa siinä suhteessa, mutta ei kai se voi olla syynä? Sitä paitsi kaupunginkirjaston lukulistoilla sitä suositeltiin tokaluokkalaiselle! Ja nyt kirjan luettuani ymmärrän kyllä selkeästi, että ei tämä ihan niin pienten lasten kirja ole.

Pessi ja Illusia on satu metsänpeikosta ja sateenkaaren keijukaisesta. He tapaavat Illusian karattua kotoaan ja tultua ihmettelemään maanpäällistä elämää. Yhdessä he tapaavat erilaisia eläimiä, kohtaavat erilaisia ilmiöitä ja oppivat paljon uutta rakkaudesta, ystävyydestä ja maailman menosta. Kokko on kirjoittanut teoksensa sota-aikana ja sota on tässä teoksessa hyvin vahvasti läsnä kuin myös pahuus, ilkeys, suru ja vastoinkäymisetkin. Siitä syystä ajattelen nyt, että tämä kirja olisi liian vaikea ymmärrettävä ja käsiteltävä useimmalle tokaluokkalaiselle. Itsekin välillä havahduin pohtimaan, että huhhuh miten rehellistä tekstiä, vaikka Kokko siirtääkin ihmismaailman totuuksia eläinmaailmaan ja siten ehkä hieman pehmentää asioita.

Tämä kirja on alunperin tarkoitettu lähinnä aikuisille lukijoille ja sen kyllä huomaa vielä tästä Kokon lapsille muokkaamasta versiostakin. Moni asia on sellainen, että lapsen olisi varmaankin vaikea käsitellä tätä ainakin yksin lukiessaan ja aikuisen pitäisi olla mukana lukukokemuksessa. Ehkä lapsi ei kiinnittäisi huomiota asioiden raakuuteen, ehkä kaikki tuntuisi vain jännittävältä. Mutta kumminkin petoeläimien toiminta ja eläinten kuolemat ja eläinmaailman julmuus on kyllä mielestäni vähän turhan tarkkaan kuvattu ainakin pienten lasten kannalta. Samoin mielestäni on ristiriitaista, että päähenkilöt tuntuvat lapsilta, mutta kuitenkin heidän elämässään on aikuisten elämän käänteitä.

Kristina Segercrantzin kuvitus tälle kirjalle on aivan mainio, se herättää Kokon sanat henkiin entistä voimakkaammin. Kuvitus on herkkävireinen ja kauniisti väritetty, hienopiirteinen ja samalla kumminkin pystyy ilmentämään myös raakuutta, jota kirja käsittelee. Sekä kuvat että tarina toimivat hyvin yhteen ja pidin tästä kirjasta aika paljon sen "shokeeraavuudesta" huolimatta. Jotain tässä kumminkin on sellaista, mitä en odottanut ja mikä ei oikein innosta. En osaa edes antaa tälle kirjalle nyt pisteitä, sillä niin kahtiajakoinen mielialani on tämän lukemisen jälkeen.

Summa summarum voisi olla, että Kokon satu on erinomaisesti keksitty, mutta kumminkin yllättävän raaka ja samaan aikaan kaunis luonnon-, ystävyyden- ja rakkaudenkuvauksineen. On hienoa, että Kokko on kirjoittanut tähän mukaan paljon erilaisia ajatuksiaan maailman menosta, mutta ne ovat kumminkin hieman liian suoria satukirjaan minun mielestäni.

arvosanoittamaton

Tinka ja Taika

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

176 s., WSOY 2011

kuvat: Julia Vuori

Palaan taas hetkeksi lastenkirjallisuuden pariin esittelemällä teille Sanna Iston teoksen Tinka ja Taika, jonka nätin kuvituksen on loihtinut Julia Vuori. Tämä on Iston esikoisteos, joka on minun ymmärtääkseni saanut ilmestymisensä aikoihin aika paljon mediahuomiota.

Tinka ja Taika kertoo siskoksista, joiden elämä muuttuu, kun mummo saapuu vuosien jälkeen tyttärensä perheen luo vierailulle. Mukanaan mummolla on salaperäinen arkku, joka ei ole ihan sitä miltä näyttää. Siitä seuraakin jännittäviä tapahtumia: miksi salaperäinen mies haluaa arkun itselleen, kaikki vaikuttaa taikuudelta ja arkun kautta voi päätyä vaikkapa saniaismetsään. Tinka on täysin vakuuttunut siitä, että mummo on noita.

Ja kyllähän mummo on, sen kai voin paljastaa, kun teoskin ottaa asian heti esille. Tässä teoksessa on minun nähdäkseni aika klassinen rakenne siinä mielessä, että lapset päättävät ryhtyä selvittämään jotakin salaperäistä juttua ja siitä seuraa kaikenlaisia kommelluksia. Kommellukset ovat ihan jännittäviä ja hassujakin, mutta olen kyllä mielestäni parempiakin satukirjoja lukenut. 

Mielestäni tämä teos voisi sopia hyvin esimerkiksi iltasaduksi siten, että aina joka ilta luettaisiin kappale tai kaksi. Kappaleet eivät jää liian jännittäviin kohtiin eikä teos ole mitenkään pelottava, vaikka kaikkea ihmeellistä tapahtuukin. Lasten mielestä tämä on varmasti hauska kirja, mutta minuun tämä ei oikein täysin kolahtanut. Kuvitusta olisi myös mielestäni voinut olla hieman enemmän, se oli kyllä yksi teoksen parhaista jutuista.

♠♠♠

Gattonautti ja muita arkisatuja

Peltoniemi, Sari: Gattonautti ja muita arkisatuja

67 s., Tammi 2012

kuvitus: Liisa Kallio

Heti kun Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja ilmestyi, tiesin että haluaisin lukea sen. Luin Kissataksin silloin kun se oli ihan uusi, ja pidin siitä kovasti. Sen vuoksi uskalsin odottaa aika paljon tältäkin. Enkä pettynyt.

Gattonautti ja muita arkisatuja käsittelee verrattain arkisia asioita sadun kautta. Satuja on laidasta laitaan, jokaisessa on oma käsiteltävä asiansa. Liisa Kallion loihtima kaunis kuvitus tenhoaa ja saa oikeutetun osansa huomiosta, samalla tukien satujen juonta. Satuja on yhteensä 10: Karvamatojen marssi; Gattonautti; Johanna, Johanna ja Johanna; Jäljet pöydällä; Isosisko melkein muuttui peikoksi; Haudan hoitaja; Osta hyviä kyniä!; Viktoria voitokas; Pullonkerääjä ja Kun olin kivi.

Silloin kun tätä kirjaa alettiin myydä, eniten mielenkiintoani herätti tarina alakouluikäisestä Viljasta, joka löytää hautausmaalta aikoja sitten kuolleen Anna-tytön haudan ja rupeaa huolehtimaan siitä. Se onkin suosikkisatuni (Haudan hoitaja) tässä kirjassa, koska mielestäni se auttaa lasta kohtaamaan hienovaraisesti kuoleman ja sen, että myös lapsi voi kuolla: median syytämän kuvan rinnalla se on hyvinkin pehmeä ja lempeä kuvaus hankalasta aiheesta.

Haluan vielä kerran mainita Liisa Kallion kauniista kuvituksesta, joka on mielestäni ehkä jollakin tavalla suku Kristiina Louhen Aino-kirjoille (jotka olivat suosikkejani lapsena). Kuvitus on eloisa ja uskollinen juonelle, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Hieno teos kerta kaikkiaan, niin tekstin kuin kuvituksenkin osalta! Olisin voinut lukea vielä lisääkin.

♠♠♠♠

Aarresaari

Kunnas, Mauri: Aarresaari - kunnasmainen tulkinta Robert Louis Stevensonin klassikosta

38 s., Otava 2012

"Mä haluun lukee ton!" oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin kuvan Mauri Kunnaksen uudesta lastenkirjasta Aarresaari. Ja siellähän se tänään odotti minua kirjaston hyllyn päällä esille laitettuna. Olen oikeastaan aina tykännyt Mauri Kunnaksen kirjoista, niissä on hauska juoni ja iloinen ja värikäs kuvitus, joka miellyttää silmää. Itsekin kuuluin joskus Kunnaksen kirjakerhoon ja sieltä "sain" useammankin kirjan, joista olen kyllä lähes poikkeusketta pitänyt.

Aarresaari kertoo nuoresta Jimistä, joka saa äitinsä kanssa haltuunsa vanhan merirosvon aarrekartan. Ennen kuolemaansa vanha merirosvo varoittaa Jimiä yksijalkaisesta merimiehestä, johon ei ole luottamista. Jim äiteineen pyytää apua Tohtorilta ja Patruunalta, jotka hommaavat miehistön ja laivan: ja niin aarrejahti voi alkaa. Jim retkikuntineen kohtaa aarresaarella yllättäviä ja lapsen mielestä varmasti jännittäviäkin seikkailuita.

Mielestäni Aarresaaressa on hauskan kepeä juoni, jota tehostaa elävä kuvitus. Vakavatkaan asiat eivät tunnu liian vakavilta, sillä Kunnas pelaa sanoilla ja kuvilla hyvin yhteen. Ihan hauska luettava tämä oli, taattu iltasatusuosikki varmasti. Kuitenkin jäin hieman miettimään sitä, että eikö Kunnaksen nyt olisi jo aika kehitellä taas jokin ihan oma tarina. Kuitenkin häneltä on tuoreimpina teoksina ilmestynyt muiden teoksia mukailevia satuversioita: Seitsemän koiraveljestä, Robin Hood, Kalevala ja nyt tämä. Ovathan nämä mielenkiintoisia ja hauskasti pääsee tutustumaan klassikoihin, mutta ehkä Kunnas voisi taas näyttää kyntensä tarinankeksijänä.

♠♠♠♠

Tyttö peilissä

Ahern, Cecelia: Tyttö peilissä

109 s., Gummerus 2012

suom. Terhi Leskinen

alkup. Girl in the Mirror

Lähdin lauantaina pikaisesti kirjastoon lainaamaan sanakirjaa. En tietenkään voinut vastustaa kaunokirjallisuuden uutuuksien hyllyä, josta bongasin tämän Cecelia Ahernin teoksen Tyttö peilissä. Takakansi lupaa "maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille", joten päätin kokeilla. Teos sisältää kaksi satua. Olen aikaisemmin lukenut Ahernilta P.S. Rakastan sinua ja Sateenkaaren tuolla puolen, mutta siitä on jo aikaa. En ehkä olisi napannut tätä mukaani, jos olisin tajunnut lukeneeni Ahernia ennenkin: hän kun ei ihan kuulu suosikkeihini.

Luin kuitenkin tämän teoksen, koska halusin lukea jotain kevyttä (ja ohutta) välillä. Täytyy sanoa, että Ahern on kehitellyt nämä kaksi satuaan mielenkiintoisesti, ja ensimmäisestä on ehkä löydettävissä joitakin irlantilaiseen mytologiaankin viittaavia elementtejä. En silti pidä näitä mitenkään kauhean erikoisina, vaikkakin ne ovat mieleenpainuvia. Minusta tuntuu, että tarinoissa jäi puuttumaan jotakin olennaista, ne vain loppuivat. Aika paljon jäi itselle ratkaistavaksi.

Tyttö peilissä (yksittäinen tarina) oli mielenkiintoinen ja odotin seuraavaa käännettä innokkaasti. Loppu kuitenkin oli täysi pettymys ja romutti aika pahasti sen mystisen tunnelman, joka oli ruvennut tarinan edetessä tiivistymään. Muistojentekijässä taas ei mitään jännittävää ikinä ollutkaan, lähinnä outoja ja selittämättömiksi jääviä asioita. Siitä tarinasta en kauheasti pitänyt. Kevyenä välilukemisena nämä menettelevät, mutta enpä nyt suosittele ketään ihan vartavasten tätä kirjastosta hakemaan. Jos törmäät tähän, niin kokeile kumminkin.

♠♠