Lukupiirikirja: Sudenraudat

Päivi Alasalmi: Sudenraudat

Gummerus 2021

Luimme helmikuun lukupiirikirjana Päivi Alasalmen historiallisen romaanin Sudenraudat, joka kertoo 1880-luvun traagisista tapahtumista, jolloin susi tai susipari surmasi 22 lasta Turun seudulla. Kirjavalinta osoittautui yllättävänkin ajankohtaiseksi siinä mielessä, että tammikuussa 2026 suden ympärivuorokautinen rauhoitus päättyi ja jo parin viikon aikana useat kiintiöt tulivat täyteen. Keskustelu sudenmetsästyksen sallimisesta, mittakaavasta tai tarpeellisuudesta on oma lukunsa, me keskityimme tähän romaaniin, vaikka toki keskustelussa tilanteet peilautuivat menneestä nykyisyyteen ja toisinpäin.

1880-luvun Suomi on aatteiden ja toiminnan aikaa. Sanomalehti toimittaa ajankohtaista tietoa kansalaisille välillä hyvinkin värikkäästi ja puolueellisesta näkökulmasta. Kuitenkin yksi asia yhdistää kansan kerrokset. Kun tietoja aina vain uusista suden surmaamista lapsista alkaa kuulua Turun seudulta, on yleinen mielipide selvä: jotain pitää tehdä, susista on päästävä eroon.

Torppareiden sudenmetsästysintoa ruokkii susista luvatut tapporahat, joiden turvin perhe pysyisi leivänsyrjässä pitkään. Kartanonisäntiä ja muita silmäätekeviä puolestaan ajaa enemmänkin halu tulla muistetuksi sankarina, joka lopettaa pelon aikakauden. Miehiä vilisee Mynämäen metsissä, mutta susi on ovelampi.

Alasalmi kirjoittaa erittäin onnistunutta ajankuvaa. On helppo mennä hahmojen nahkoihin ja elää heidän tuntojaan, mutta Alasalmi ei tee sudestakaan yksiselitteistä hahmoa. Kun jahti käynnistyy, sitä huomaa jännittävänsä yhtä paljon kummankin osapuolen puolesta. Ylipäätään tämä romaani oli mielestäni todella jännittävä, sillä Alasalmi osaa kyllä luoda mielikuvitusta ruokkivia kohtauksia metsätaipaleille ja pihan pimeisiin perukoihin.

Alasalmen romaani on todella mukaansatempaavaa, jännittävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Teos on tosipohjainen ja olen aikaisemmin lukenut juurikin näistä 1880-luvun tapahtumista Jouni Tikkasen tietokirjan Lauma, joten tietyt asiat olivat kyllä tiedossa. Romaani kuitenkin ehkä jopa hieman yllättää sillä, miten hienosti siitä välittyy erilaisia tunteita. Minulle Sudenraudat oli helmikuun (ja koko alkuvuoden) paras teos.

Meren ja veren liitto

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus 2024

Luin joskus nuorempana melko aktiivisesti Päivi Alasalmen tuotantoa, mutta nyt ehti tulla monen vuoden tauko Riivattujen ja Meren ja veren liiton välille. Sudenraudat kyllä kiinnostaisi myös lukea.

Meren ja veren liitto sijoittuu pitkälti Hailuotoon ja kuvaavat isonvihan aikaan syyskuussa 1714 koettuun murhaperjantaihin, jolloin 200 kasakkaa rantautui saarelle ja tappoi käytännössä jokaisen, jonka kiinni sai. Saarella oli asukkaiden lisäksi paljon mantereelta pakoon lähteneitä, joiden oli tarkoitus jatkaa matkaa edelleen turvaan Ruotsin puolelle. Alasalmen romaanissa keskiössä on nuori Christina, joka on lähetetty kotipappilastaan saattajineen kohti turvaa.

Ihan aluksi minusta tuntui, että kirja saattaa jäädä jopa kesken. Tarina kuitenkin alkoi varovaisesti viedä mukanaan ja pakomatkan alettua kerronta muuttui vetävämmäksi. Mielestäni Alasalmi kuvaa onnistuneesti pakolaisten matkaa ja sitä, miten pelokkaat ja vailla vaihtoehtoja olevat ihmiset ajautuvat välillä äärimmäisiin tekoihin. Tapahtumat Hailuodossa hän kuvaa aidon tuntuisesti pakokauhulla mässäilemättä. Christinan vaiheiden ohella oikeastaan yhtä jännittävää oli seurata hänen enonsa, Ruotsin sotaväkeen kuuluvan Matthiaksen vaiheita, kun hän pahoin loukkaantuneena saapuu varoittamaan sisarensa perhettä ja jatkaa sitten matkaa kohti omia joukkojaan.

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta paljon, vaikka se onkin verinen ja täynnä uhkaavaa vaaraa. Minulle Hailuodon murhaperjantai oli aivan uusi asia, tai en ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin, vaikka ajanjakson vaarallisuus ja mielivaltaisuus ovatkin toki tiedossani olleet. Katsonkin Alasalmelle erityiseksi ansioksi sen, että hän romaanissaan tarttui tähän aiheeseen. On tärkeää, että muistamme historian.

Muualla blogeissa:

Kirjojen keskellä

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut

267 s., Gummerus 2018

kanen suunnittelu: Laura Noponen

 

Olen lukenut melko suuren osan Päivi Alasalmen aikuisille suunnatusta tuotannosta, mutta nyt pari viimeisintä on jäänyt lukematta, koska aiheet eivät ole oikein kiinnostaneet. Kun Riivatut ilmestyi, heräsi myös mielenkiintoni. Riivatut sijoittuu vuoteen 1891 ja tapahtumien keskiössä on Sunilan rusthollin torppa, jota asuttaa Manu Lauha Lahja-vaimonsa ja Hertta-piikansa kanssa. Yllättäen torpassa alkaa riehua räyhänhenki, joka suistaa vakaan elämän raiteiltaan ja tuo torppaan yhden jos toisenkin kyläläisen ihmettelemään tapahtumia.

 

Räyhänhenki näyttäytyy torpan asukkaille ensimmäistä kertaa tempomalla ovea edes takaisin piika Hertan silmien edessä. Keuhkotautinen 16-vuotias tyttö on kotinsa taloudellisen tilanteen vuoksi pakotettu piikomaan Lauhaan eikä se ole Hertalle lainkaan auvoisa paikka. Kun siihen lisätään päälle räyhänhenki, ei elämä ainakaan parane. Toivon pilkahduksen Hertalle antaa Sunilan renki Niklas, johon hän rakastuu.

 

Hertan lisäksi tarinaa kerrotaan lehtimies Hugo Untamon näkökulmasta. Untamo on Sunilan tilan kasvattipoika, joka työskentelee Tampereella Aamulehdessä ja tulee lähetetyksi jutuntekoon kotikonnuilleen. Puhtaaseen järkeen uskova nuori mies tulee kohdanneeksi kotiseudullaan paljon sellaista, mikä ylittää hänen käsityskykynsä. Nyt jos koskaan on nuoren lehtimiehen näytön paikka.

 

Riivattujen tarina pohjaa selvästi 1800-luvun lopulla kuohuttaneeseen räyhänhenkitapaukseen, jossa yksi talo tai torppa joutui kaikenlaisen ilkityön kohteeksi. Tapaus keräsi aikanaan suurta huomiota. Olen itsekin lukenut siitä jostain, ehkä lehdistä tai jostain kummittelua ja räyhänhenkiä käsittelevästä kirjasta. Alasalmi ei kuitenkaan missään nimessä kopioi, vaan punoo tapauksen pohjalta mielenkiintoisen juonikuvion, jota luin mielenkiinnolla. Teoksen loppu kääntyi suorastaan hyytäväksi...

 

Riivatut ei mielestäni yllä Vainolan tai Tuon tumman naisen tasolle, mutta teos on kuitenkin aikamoisen herkullinen paketti kaikkine käänteineen. Teksti on Alasalmelle ominaisesti sujuvalukuista ja tarina vie nopeasti mennessään. Henkilöhahmot ovat myös hyviä, vaikka kukaan ei yksilönä tehnytkään mitään ihmeempiä säväreitä. Hahmoista paljastuu tarinan edetessä uusia yllättäviä puolia, jotka ovat omiaan muuttamaan asioiden suuntaa. Kokonaisuutena Riivatut on hyvä romaani.

 

♠♠♠♠

Lopettajat

Päivi Alasalmi: Lopettajat

138 s., Gummerus 1990

kansi: Liisa Holm

Kuten olen jo aikaisemmin blogissani todennut, Päivi Alasalmi on sellainen kirjailija, jonka tuotannon pariin palaan yhä uudelleen, vaikka useimmissa teoksissa jokin minua hiertääkin. Pidän kuitenkin Alasalmen tyylistä noin yleensä ja siksi Lopettajatkin pääsi luettavakseni, vaikka takakansi ei minua erityisesti houkutellut.

Lopettajien keskiössä on Karita ja Sami, nuori väkivaltaan taipuvainen pariskunta. Väkivalta ei ole vain heidän välistään, vaan purkautuu myös ulkopuolisiin jo pelkän liian pitkän katseen tai vahinkotönäisyn vuoksi. Erityisesti tämä teos kuvaa yhtä tiettyä kesää, jolloin tapahtumat saivat entistä rajumman käänteen ja tekivät railon toisistaan kaikesta huolimatta välittäneen parin välille. Lopettajien kantavia teemoja ovat väkivaltaisuus, alistaminen ja viha, jolle ei aina edes ole olemassa konkreettista suuntaa tai syytä.

Odotin tästä jotain väkivallalla mässäilevää kaikkitietävän kertojan kuvaamaa nykyhetkitarinaa, enkä tosiaan odottanut sitä innolla. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että tässä teoksessa on kolme kertojaa rinnakkain. He ovat Karitan paras ystävä Annika, Karitan äiti Erika ja Sami. Heidän kertomuksistaan muodostuu selkeä kuva siitä, miksi kaikki loppujen lopuksi meni niinkuin meni. Samalla tulee luoduksi selkeä henkilökuva Karitasta, siitä millainen nuori nainen hän on ja ehkä osittain myös miten hänestä on sellainen tullut. Karita on ehdottomasti päähenkilö, muut vain "tulkitsevat" häntä.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, että vaikka tässä teoksessa olikin läsnä väkivaltaa ja myös sanallisia tappeluita, niin tässä oli myös hetkellisesti valoa ja iloa. Jotenkin silti Karitan resuinen elämäntapa oli aika surullista luettavaa, vaikka en tätä erityisen raskaana teoksena kokenutkaan. Ajatuksia tämä kuitenkin herätti ja ehkä teki olon hieman levottomaksikin, kun seurasi hahmojen apaattista räpiköintiä eteenpäin. Kun kuitenkin heti alussa oli selvää mitä tulee tapahtumaan, pohti väkisinkin, että missä kohtaa he olisivat voineet tehdä toisin.

♠♠♠½

Saana

Päivi Alasalmi: Saana

175 s., Gummerus 1988

Olen lukenut Päivi Alasalmen tuotantoa aina silloin tällöin. Suursuosikkeihini Alasalmi ei lukeudu, mutta joka tapauksessa pidän hänen tuotantonsa tasaisesta laadusta ja siitä, miten joka kirjassa voi odottaa jotakin yllätyksellistä käännettä. Sellainen löytyi tästäkin.

Saana on Alasalmen esikoisromaani, joka kuvaa opiskelijatytön vaiheita uudessa kaupungissa, jonne hän saapuu mukanaan vain pari matkalaukkua. Saana kaipaa turvaa, mutta samalla hän ajautuu entistä rajumpiin piireihin ja elämäntyyli muutuu sen mukana. Opiskelut jäävät ja alkoholi tuo turrutusta. Saana ei tunnu oikein itsekään tietävän mitä haluaa.

Saana on hahmona jotenkin surullinen. Hän valehtelee itselleen eikä anna itsensä muistaa niitä kipeimpiä asioita, jotka koko ajan jylläävät hänen mielensä taustalla. Saana tarvitsisi turvaa ja huolenpitoa, mutta hän ei osaa ottaa sitä vastaan. Levoton mieli vetää liikkeelle, ehkä osin siksi, että hän yrittää paeta menneisyyttään ja luoda elämästään täysin uuden. Vaikka Saana onkin hahmona surullinen, on hän myös jotenkin todella ärsyttävä katala valehtelija, joka ei surullisuudestaan huolimatta ainakaan minun sympatioitani saanut puolelleen. Hän kohtelee väärin lähimpiään, käyttää muita ihmisiä häikäilemättä hyväkseen eikä osaa pyytää anteeksi.

Saanan syöksykierre oli ehkä hieman ahdistavaakin luettavaa. Tappelut, sekoilu alkoholin kanssa, väärä seura ja risainen elämä yleensäkin luovat sellaisen ilmapiirin, joka on painostavan paksu. Hänellä olisi ollut avaimet paljon parempaan, mutta hän heitti ne pois. Etenkin loppuratkaisu on joltisenkin hyytävä, sillä ainakin minä jo ehdin luulla, että jokin on muuttunut paremmaksi.

♠♠♠½

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

306 s., Gummerus 2013

Joenjoen laulu on yksi odottamistani syksyn uutuuksista. Se kertoo saamelaisista kolmessa eri ajassa. Ensimmäisessä osassa seurataan saamelaistyttö Soruiaa, joka löytää haavoittuneen pirkkalaisen. Hän hoitaa miestä, joka parantuukin vammoistaan. Saamelaisleirissä mies on ollut riippuvainen Soruiasta, mutta Soruian suku ei katso hyvällä muukalaisen oloa leirissä. 1800-luvulle sijoittuvassa osassa seurataan Lars Levi Laestadiusta, joka haluaisi pelastaa ihmiset viinalta. Mies on kahtia jakautunut niin verenperintönsä kuin uskontonsakin suhteen ja joutuu tasapainoilemaan asioiden välimaastossa. Kolmas osa sijoittuu nykypäivään. Siinä seurataan Sami Uddasin elämää, miehen, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään. Etelässä hän on erilainen, mutta sopeutuminen pohjoiseen luontoon suvun synnyinsijoille, ei sekään suju kivuttomasti.

Alasalmi kirjoittaa jälleen yhtä sujuvasti kuin aina ennemminkin. Tarina soljuu eteenpäin rennolla mutta hallitulla otteella, joka vie lukijaa mukanaan. Kirjaa on helppo lukea eikä se vaadi suurempia ponnisteluja. Alasalmen käyttämä kieli on helppotajuista ja toimivaa, ja hän maustaa tekstiä onnistuneesti saamenkielisillä ilmauksilla. Nämä ansiot ovat siis täysin kohdillaan.

Sen sijaan en oikein tiedä mitä ajattelisin itse kirjan juonesta. Pidin kyllä kirjan ensimmäisestä osiosta paljon, sillä Alasalmi maalailee miljöön ja tapahtumat oikein elävästi lukijan silmien eteen, mutta jättää kuitenkin myös liikkumavaraa. Mielestäni Soruian elämästä kertova osuus on tämän kirjan parasta antia ja olisin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ajan vain siitä, mutta loppujen lopuksi sellainen juoniratkaisu olisi varmaan kääntänyt kirjan aika ennalta-arvattavaksi.

Ei minulla varsinaisesti kyllä ole mitään kahta muutakaan osiota vastaan, mutta etenkin tämä Laestadius-osa jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi enkä oikein saanut siitä mitään irti. Viimeinen osa taas tuntuu paremmin sopivan kirjan kokonaisuuteen, ja siitä onkin helpompi ymmärtää jonkinlainen linkki Soruian aikaan. Suurin ongelma näiden osien välillä on mielestäni nimen omaan se, että niitä on vaikea linkittää toisiinsa, ne jäävät jotenkin irrallisiksi. Tietysti taistelu saamelaisuuden olemassaolosta ja tavoista on kaikille osille yhteistä, mutta minä en kokenut sitä riittävänä yhteytenä osien välille. Lisäksi minusta tuntui, että jokainen osa loppui hieman kesken, mikä kyllä toisaalta antaa lukijalle liikkumavaraa, mutta ainakin minua jäi vaivaamaan.

Kirjalla on siis paljon hyviä puolia, mutta myös heikkouksia löytyy. Yleisvaikutelma kuitenkin on positiivinen enkä missään nimessä kadu kirjan lukemista, jos kohta kaikki ennakko-odotukseni eivät täyttyneetkään.

♠♠♠½

Valkoinen nainen

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

311 s., Gummerus 2008, 2.p.
kansikuva: Istockphoto
kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Kirjaston hyllyssä minua on jo pitkään odotellut Päivi Alasalmen Valkoinen nainen, joka on hänen naisromaanitrilogiansa viimeinen osa. Olen käännellyt tätä käsissäni ja nyt sitten viime viikolla nappasin tämän mukaani melko suurin odotuksin, sillä Alasalmen teoksissa on yleensä mukana jokin todella suuri yllätys tai ratkaiseva käänne. Niin tässäkin, tosin en tiedä pidinkö siitä vai en.

Valkoinen nainen kertoo Anitasta, joka asuu perheineen Tansaniassa, Afrikassa. Hänen miehensä suojelee työkseen villieläimiä salametsästykseltä ja Anita huolehtii lapsista ylellisessä ja viimeisen päälle turvavarustellussa talossa. Kaikki tuntuu olevan todella ihanaa ja autiasta, mutta sitten välähdykset menneisyydestä alkavat piinata Anitaa. Mitä mystiset valkoiset miehet haluavat hänestä? Mitä pelättävää Anitalla on? Ja ennen kaikkea miten asiat kääntyvät, onko Anitalla jotakin todellista syytä pelätä?

Mielestäni Alasalmi kuljettaa tarinaa hyvin ja viihdyttävästi, hän maalailee lukijan silmien eteen Afrikan eri puolia aidon tuntuisesti. Aluksi tarinan kulku tuntui oikein mainiolta ja selkeältä, mutta sitten ihan loppumetreillä takaumat Anitan muistoihin alkoivat sekoittaa pakkaa. Alasalmi kyllä luo hyvin tihentyvän jännityksen tunnelman, miltei trillerimäisesti hän kuroo rajat umpeen. Lopuksi paljastuva totuus ja menneisyyden haamujen pääseminen vapaaksi on todellinen yllätysmomentti, jolloin jännite laukeaa, mutta lukija jää silti miettimään: mitä ihmettä, näinkö kaikki kääntyi ja ennen kaikkea miten kirjan viimeinen sivu pitäisi tulkita. En saa selvää siitä mitä se tarkoittaa, että onko kyse oivalluksesta ja menneisyyden hyväksymisestä ja ymmärtämisestä vaiko kenties jonkinlaisesta hämmennyksestä ja viimeisestä epätoivoisesta yrityksestä unohtaa ja peittää muistot.

Loppufiilis on hämmentyneen yllättynyt. En oikein pitänyt tarinan saamasta käänteestä, mutta toisaalta tässäkin on Alasalmelle ominaista yliluonnollisen ja toden rajan häilymisen teemaa sekä todellakin se suuri yllätys ja ratkaiseva käänne, jota odotin. Loppu toisaalta tehostaa tarinaa ja tekee siitä todella mieleenpainuvan, mutta toisaalta se on niin yllättävä, että en enää tiedä mitä tarinasta pitää ajatella. Ainakin tarina opettaa, että ihmistä ei saa koskaan vetää liian tiukille, sillä sillä voi olla yllättäviä seurauksia.

♠♠♠½

Onnellisia ihmisiä

Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä

168 s., Gummerus 1992

En taaskaan oikein tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Ainakin tästä Päivi Alasalmen Onnellisia ihmisiä voi sanoa sen, että se on totaalisen yllättävä ja sen tapahtumat saavat varmasti lukijan silmät pyöristymään hämmennyksestä ja tuntemaan omituista painontunnetta rintakehässä: miten julmia ihmiset ovatkaan.

Onnellisia ihmisiä kertoo vuorotellen aviopari Mariannen ja Jalin sekä taidemuseossa työskentelevän Ritvan tarinaa. Marianne ja Jali ovat päällisin puolin oikein mallikelpoinen pariskunta ja heidän elämänsä on täydellisessä järjestyksessä: on tyttö ja poika, hyvät työpaikat ja palkat sekä oma tiilitalo hyvällä asuinalueella. Ritva taas on pakko-oireinen ja tabletteja kuin leipää napsiva panikoija, joka pelkää vähän kaikkea ja on varautunut vähän kaikkeen. Näiden kolmen elämät kietoutuvat täysin yllättäen yhteen vain sattuman oikusta.

Erityisesti Ritvan minäkertoja-osuudet olivat raskasta luettavaa: miten kamalaa olisikaan itse olla vanki omassa elämässään, varautua kaikkeen ja suunnitella elämänsä pakko-oireiden perusteella. Samalla se osoittaa, että me emme todella voi koskaan tietää, että mitä toisen päässä liikkuu. Loppua kohden myös Mariannen minäkertoja-osuudet alkavat olla aika rankkaa luettavaa, vaikka naisen selväjärkisyys tuokin tunteen, että tuo nainen kyllä pärjää.

Alasalmen kirjoitustyyli on hyvin otteessaan pitävä ja hän kuljettaa juonta taitavasti. Jotenkin tämän teoksen tapahtumien saamat käänteet vain yrittävät työntää lukijan luotaan, vaikka saman aikaisesti haluaa tietää miten kaikki vielä päättyy. 168 sivua tuntuu aika lyhyeltä sivumäärältä, mutta Alasalmi on luonut sen raameihin hyvin vaikuttavan ja painavan teoksen, joka tuntuu paljon laajemmalta ja pidemmältä. Tämä ei kyllä ole Alasalmen parhainta antia, vaikkakaan olen lukenut vasta 4 kirjaa häneltä. Ihan mielenkiintoinen ja luettava kirja kumminkin.

♠♠♠

Tuo tumma nainen

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

197 s., Gummerus 2006

Historiani Päivi Alasalmen kirjojen parissa on vaihdellut ihastuksesta ihmetykseen ja vieroksuntaan, sillä Metsäläiset ei vakuuttanut minua täysin, mutta Vainola taas osui ja upposi. Nyt päätin tarttua Alasalmen teokseen Tuo tumma nainen, koska se vaikutti hyvin salaperäiseltä kantensa ja takakansitekstinsä puolesta: ainut mitä lukijalle kerrotaan on "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe". Täysin en osaa päättää mitä mieltä tästä teoksesta olisin, mutta kyllä se ainakin mielenkiinnon piti yllä koko ajan.

Tuo tumma nainen kertoo keski-ikäisen Helenan perheestä, jonka perinteinen kuvio muuttuu pojan muuttaessa vaimonsa kanssa asumaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Kaikki on niin täydellistä ja ihanaa, Helena haluaa olla kuin entisaikojen matriarkat, ottaa kaikki siipiensä suojaan. Vaan mikään ei olekaan täydellistä pohjimmiltaan.

Teos jakautuu kertojien osalta kolmeen: Helenaan, Ohtoon ja Pauliinaan, joista jokaisen näkemys on erilainen kuin toisella, samalla kuitenkin täydentäen toisen näkemystä ja lukijan omia päätelmiä. Yksi tämän teoksen parhaimmista puolista oli se, että lukijalle todella jäi tilaa aavistella, päätellä ja uppoutua juoneen. Erityisesti Helenan osuudet olivat todella onnistuneita naivistisen ja "kuinka kaikki on ihanaa" -tyyppisen kerronnan ansiosta, niistä selkeästi paistoi läpi kirjailijan tausta-ajatus siitä, että kaikki ei aina ole ihanaa ja täydellistä, että täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Helenan osuudet suorastaan huvittivat minua, niin hyvin Alasalmi sanoja käyttää.

Tämä teos on paitsi yllättävä myös ennalta-arvattava. Siinä on tiivistyvää jännitystä ja odotusta, vaikka lukija voi melkein päätellä mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua. Kaikkea ei sanota suoraan, mutta totuus on helposti pääteltävissä juonen aikaisemmista kiemuroista. Tämä teos on myös ihan kamala tiettyjen henkilöhahmojen julmuudessa, ihan rupesi karmimaan ja kylmäämään se laskelmointi ja harkittu toiminta, joka yhteen hahmoista on istutettu. Alasalmi onnistuu hyvin luomaan psyykkeeltään hieman epävakaan hahmon, joka aiheuttaa jännitteitä. Miljöötä voi luonnehtia tietyllä tavalla goottilaiseksi, vaikka kaikki onkin muka yhtä päivänpaistetta ja valoa. Goottilaisuus sopii tunnelman tihentämiseen mainiosti.

Myös Aletheia on kirjoittanut tästä kirjasta hiljattain, lukekaapa myös hänen arvionsa, sillä siinä tulee esille eri asioita kuin minulla.

♠♠♠♠ 

Vainola

Alasalmi, Päivi: Vainola

252 s., Gummerus 1996

Päivi Alasalmen Vainola oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas, enkä kyllä yhtään ihmettele että miksi. Kun olin lukenut Alasalmen Metsäläiset, en pitänyt lainkaan todennäköisenä sitä, että enää palaisin hänen tuotantonsa pariin, vaan kuinkas kävikään. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Alasalmelle toisenkin mahdollisuuden.

Vainola kertoo nuoresta Laura Auerista, joka vihitään kartanonomistaja Lauri Vainolan kanssa. Laura ei osaa kuvitellakaan millaiseksi hänen avioliittonsa kääntyy ja millainen hänen tuleva kotinsa on, sillä hän ei ole edes nähnyt tulevaa kartanoaan Vainolaa. Laura kohtaa uudessa kodissaan monia outoja asioita ja vaiettuja salaisuuksia, joista hän ryhtyy ottamaan selvää. Ja kuten teoksen takakannessa luvataan, hän todella kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

Alasalmi on onnistunut mainiosti luomaan painostavan ja jännittävän tunnelman, joka saa lukijankin uteliaisuuden heräämään: mitä Vainolassa oikein tapahtuu? En olisi millään malttanut laskea tätä teosta käsistäni ja ensi lukemalta luin siitä miltei puolet. Hänen tekstinsä on sellaista, että tapahtumat ja paikat pystyy suorastaan näkemään, kerronta on todella elävää.

Teos etenee siten, että yksi luku käsittelee yhtä päivää. Se on mielestäni hyvin toimiva ratkaisu teoksen kannalta, sillä siten kirjailija pystyy päivä päivältä tihentämään teoksen tunnelmaa. Luvut on otsikoitu arvoituksellisesti ja houkuttelevasti, heti pitää saada syöksyä seuraavan luvun kimppuun, päästä askeleen lähemmäs arvoituksen ratkaisua.

Pidin tästä teoksesta kokonaisuutena paljonkin, mutta lopussa tunnelma jotenkin lässähti. En odottanut tämän kaltaista loppuratkaisua ja se jäi häiritsemään minua. Tapahtumat soljuivat jotenkin täysin päinvastoin kuin odotin ja jännitys katosi. Ihan lopussa tunnelma vielä kohoaa, mutta silti en pitänyt loppuratkaisusta laisinkaan. Siksi en voikaan antaa teokselle niin paljon pisteitä, kuin erilaisella lopulla olisin antanut.

♠♠♠♠

Metsäläiset

Alasalmi, P.: Metsäläiset
229 s., Gummerus 2000

Löysin Päivi Alasalmen Metsäläiset kronatessani vanhempieni luona varaston kirjahyllyjä. Siellä on paljon äitini isovanhempien vanhoja kirjoja, ja tämä oli niiden joukossa. En ollut ennemmin lukenut Alasalmen teoksia, joten päätin korjata asian ja lainata (omia :) teoksen itselleni.

Teos oli sikäli erikoinen, että se oli jotenkin luotaantyöntävä eikä sitä kauheasti huvittanut lukea, mutta samalla siinä oli jotakin puoleensavetävää, joka vaati lukemaan eteenpäin. Aluksi teos oli hieman tylsä, kaikki tuntui olevan liian hyvin, mutta kun päästiin varsinaisiin "salaisuuksiin" ja mystisiinkin tapahtumiin, teos alkoi toden teolla kiinnostaa.

Teos kertoo Sallasta ja Ilkasta, jotka päättävät muuttaa kaupungista maaseudun rauhaan. He kuvittelevat, että autuus alkaa Uuhijärveltä, mutta eihän se tietenkään ihan niinkään ole. Sitten yhdessä vaiheessa kuvaan astuu selittämättömiä asioita, joita sattuu pääasiassa Sallalle. Niiden syyn kyllä itse pystyin jollain tavalla päättelemään, vaikka se päätelmä vähän metsään menikin. Lopuksi syy sitten selviää, mutten täysin ymmärtänyt miksi niin täytyi tapahtua, mitä hyötyä siitä oli.

Sallan ja Ilkan henkilökuvat ovat kiinnostavia, varsinkin kun ei oikein pääse jyvälle mikä Ilkka todella on miehiään. Sallan pään sisälle pääsee paremmin, koska hän on tarinan päähenkilö ja osa teoksesta on kuvattu nimenomaan hänen näkökulmastaan.

Alasalmen kirjoitustyyli on moitteetonta, vaikka välillä tuntuikin että asiat oli sanottu vähän vaikeasti tai kankeasti. Juonessa oli selkeä kuvio, jota pystyi seuraamaan ja aavistelmaan tulevia tapahtumia, mutta kuitenkin Alasalmi yllätti loppuratkaisulla ja ratkaisemalla selittämättömät asiat odottamattomasti.

♠♠♠½

***
ps. tämä teos oli sitten ensimmäinen aakkoshaasteessani, yritän saada sille oman sivun tänne blogiin mahdollisimman pian