Hiljaiset sillat

Robert James Waller: Hiljaiset sillat

WSOY 1996

alkup. The Bridges of Madison County, 1992

ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1993

suomentanut Kaijamari Sivill

 

Oman hyllyn kirjat -projektini etenee hitaasti mutta varmasti. Pitkään hyllyssäni odotellut ja mielikuvissani ikoniseksi rakkauskertomukseksi muodostunut Hiljaiset sillat pääsi lopultatkin lukuvuoroon. Tulin lopulta lukeneeksi tämän yhden päivän aikana, sillä viehätyin miljööstä ja teksti eteni mukavan vaivattomasti.

 

Robert L. Kincaid on kiertävä valokuvaaja, joka saapuu työkomennukselle Iowaan tarkoituksenaan kuvata Madisonin piirikunnan katettuja siltoja. Robert on kulkuri niin työnsä puolesta kuin luonteeltaankin, tottunut kuljettamaan tärkeintä omaisuuttaan mukanaan ja siirtymään aina sinne missä on kiinnostavaa kuvattavaa. Eräänä helteisenä elokuun iltana Robert ajaa avolavansa Johnsonin maatilalle kysyäkseen tietä ja kohtaa Francescan.

 

Francesca on italialaissyntyinen ja avioliiton myötä Iowaan muuttanut perheenemäntä, joka on tukahduttanut omat haaveensa ja omaksunut roolinsa maanviljelijän vaimona. Francesca rakastaa taidetta, kauniita esineitä ja aistillisuutta, mutta maanviljelysyhteisön arkipäivässä sellaisille asioille ei ole aikaa eikä sijaa. Kun Robert huristaa avolavallaan maatilan pihalle, jotain uinuvaa syttyy Francescassa uudelleen.

 

Robert ja Francesca viettävät yhdessä vain neljä päivää, mutta niiden jälkeen heidän kummankaan elämä ei ole entisellään. Ulkonaisesti kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, mutta sisäinen maailma on muuttunut.

 

Hiljaiset sillat jää vahvasti mieleen. Sen tunnelma tuntuu ainutlaatuiselta, jotenkin unenomaiselta ja jopa taianomaiselta. Kerronta jättää tilaa lukijan itsensä täydentää miljöötä ja tunnelmia, vaikka katetut sillat antavatkin asetelmalle mielestäni uniikin romanttisen leimansa. Lukiessa tuntuu melkein kuin itsekin tuntisi paahteisen elokuun illan ihollaan ja eläisi rakkauden ensimmäisten päivien huumaa.

 

Yllätyin tästä kirjasta, sillä en osannut odottaa tällaista lukukokemusta. Tämän perusteella voisin lukea Robert James Wallerilta joskus jotakin muutakin.

Hämeen linnan Kerttuli

U.M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Karisto 2025

äänikirjaksi lukeneet Linda Wiklund ja Panu Vauhkonen

U.M. Susimetsä on kirjailijapariskunta Ulla ja Marko Susimetsän pseudonyymi

Historia ja viihde ovat suosikkigenrejäni, joten historiallista viihdettä edustavan Hämeen linnan Kerttulin voisi ajatella olevan minulle mitä sopivinta luettavaa. Uuden sarjan avaavassa teoksessa onkin paljon hyvää ja onnistunutta, mutta minut tämä kuitenkin jätti jotenkin kylmäksi. Jos olisin lukenut tämän itse, kuten alunperin suunnittelin, olisin luultavasti jättänyt tämän kesken.

Hämeen linnan Kerttuli piirtää yksityiskohtaista ajankuvaa 1600-luvun Suomesta. Kuninkaan asemiehet hyökkäävät nuoren Kerttulin kotiin jättäen jälkeensä silmitöntä tuhoa. Perheensä menettänyt ja vain täpärästi pelastunut Kerttuli saa piian paikan Hämeen linnasta. Siellä vankkojen muurien suojissa Kerttuli on turvassa mielivallalta eikä uuttera työntekokaan ole hänelle vierasta. Elämä kuitenkin järkkyy toistamiseen, kun linnaan saapuu kuninkaan asiamies, vapaaherra Karl Ulvhufvud.

Vapaaherra Ulvhufvud on velvollisuudentuntoinen mies, joka ottaa tehtävänsä tosissaan. Hämeessä rehottava taikausko ja korruptio pöyristyttävät kuninkaan miestä, mutta hänkään ei ole immuuni kevätyön taianomaiselle tunnelmalle. Karlin ja Kerttulin kohtaaminen johtaa epäsäätyisen rakkauden roihahtamiseen, mutta asian ilmitulo voisi olla jopa vaarallista heille kummallekin.

Tarina on kaikkea muuta kuin vain rakkaustarina. Ajankuva on todella yksityiskohtaista. Linnat olivat aikanaan kuin pienoiskokoisia yhteiskuntia, ja miljöövalinnan kautta lukijalle muodostuukin selkeä käsitys 1600-luvun Suomen yhteiskunnallisista tuulista ja elämänmenosta. Minusta kaikki se oli hyvin mielenkiintoista ja olin tähän hetkeen kaivannutkin historian pyörteisiin uppoutumista. Siinä tämä siis toimi hyvin.

Se mistä en pitänyt, oli viihdekirjallisuudelle tyypillisen huolettomuuden puuttuminen. Juonittelua, väärinkäsityksiä ja salailua kyllä riittää, mutta missä on se hetki, kun lukija voi edes hetkeksi heittää huolensa päähenkilön kohtalosta? Jos kirjaa kustantajankin toimesta luonnehditaan "historiallisen viihdesarjan avaukseksi", niin oletan sellaisia hetkiä tulevan. Kaipasin sitä oikein todella ja samaan aikaan turhauduin suuresti siitä, miten niin Kerttulin kuin Karlinkin elämä on täynnä jos jonkinlaisia mutkia ja äkkikäännöksiä.

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta enemmän, mutta niin ei nyt käynyt. Koska toinen mielipide ei ole koskaan pahasta, suosittelen lukemaan Kirsin kirjanurkan perusteellisen tekstin koskien niin tätä kirjaa kuin Susimetsien aiempaa Kuninkaan rakuunat -sarjaa.

Elokuussa nähdään

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

WSOY 2025

alkup. En agosto nos vemos, 2024

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Elokuussa nähdään on kolumbialaisen kirjailijan Gabriel García Márquezin (1927-2014) postuumisti julkaistu teos ja minulle ensimmäinen lukemani teos hänen tuotannostaan. Olen joskus aloittanut lukemaan hänen pääteostaan Sadan vuoden yksinäisyys, mutta se jäi minulla kesken heti alkumetreillä. Elokuussa nähdään sen sijaan vei heti mukanaan ja ihastutti aistivoimaisuudellaan.

Päähenkilö Ana Magdalena on ollut jo vuosia onnellisesti naimisissa puolisonsa kanssa, mutta silti hänet toisinaan valtaa halu olla joku aivan muu. Joka elokuu hän matkustaa saarelle, jonne hänen äitinsä on haudattu, etsii itselleen yhdeksi yöksi uuden rakastajan ja unohtaa kaiken muun.

Minulle jäi vaikutelma, että Ana Magdalena on ajautunut elokuisiin tapaamisiinsa alun perin sattumalta, mutta jäänyt sitten koukkuun. En ajatellut päähenkilöä mitenkään moraaliselta kannalta, mutta avioliitosta paljastuu piirteitä, jotka ikään kuin oikeuttavat hänen tekonsa. Rakkaus ei ole hävinnyt, vaikka hän joskus haluaakin olla hetken joku muu.

Elokuussa nähdään on pieni kirja, mutta jättää vahvan maun. Siitä henkii vastustamaton elämännälkä ja nautinnonhalu. Lukiessani nautin kovasti Kolumbiasta ja García Márquezin tekstistä. Voisin yrittää lukea häneltä jotain muutakin nyt, kun sain tästä näin positiivisen kokemuksen. Onneksi hänen lapsensa päättivät julkaista isänsä kirjan postuumisti!

Minne virta kuljettaa

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Otava 2023

alkup. Go as a River, 2023

suomentanut Jaakko Kankaanpää

äänikirjan lukijana Mirjami Heikkinen

Shelley Readin menestysromaani Minne virta kuljettaa on ollut jossain lukulistani uumenissa jo oikeastaan ilmestymisestään lähtien. Päätin kuunnella sen äänikirjana ja virta vei minut mennessään välittömästi. Muistan, että tämä herätti jonkin verran somehypeä ilmestyttyään, mutta ainakaan minun uutisvirrassani tämä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt. Ihmettelen suuresti, sillä olen aivan lumoutunut siitä, miten valtavan ihana kirja tämä on!

Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Coloradoon. 17-vuotias Victoria asuu sukunsa persikkatilalla ja on äitinsä kuolemasta lähtien emännöinyt perheensä taloutta. Hän on perheensä ainoa nainen vaitonaisten ja synkkämielisten miesten keskuudessa. Victoria rakastaa persikkapuita ja kotitilaa eikä ennen Wilson Moonin kohtaamista osaa oikein edes unelmoida toisenlaisesta elämästä.

Wilson on alkuperäiskansaan kuuluva nuorukainen, jonka tyyni ja iloinen olemus saa Victorian rakastumaan hetkessä. Kaupunkiin ilmestynyttä muukalaista, varsinkaan alkuperäiskansaan kuuluvaa, ei katsota hyvällä. Nuoret yrittävät piilotella rakkauttaan, mutta sitten Wilson katoaa. Se saa Victorian lähtemään kotitilaltaan ja pakenemaan vuorille.

Minne virta kuljettaa on todella lumoava romaani. Se vie mennessään kuin pehmeästi virtaava vesi. Pidin suuresti kirjan miljööstä. Read kuvaa persikkatilaa niin hienosti, että hedelmien tuoksun voi suorastaan haistaa, maun maistaa ja tuntea kypsien hedelmien painon sadonkorjaajan käsissä. Luonto on tässä kirjassa niin upea, kuin yksi päähenkilöistä.

Henkilöhahmot ovat niin ikään onnistuneita. Lukija ei voi olla olematta Victorian puolella eikä ihailematta hänen sinnikkyyttään. Vaikka perheen miesväki ensivaikutelman perusteella onkin jokseenkin luotaantyöntävää, pilkahtelee ainakin isässä ja sedässä välillä myös sellaista lämpöä, joka ilahduttaa. Etenkin isää on helpompi ymmärtää, kun ymmärtää hänen sydämensä särkyneen pysyvästi vaimon kuoltua.

Pidin tästä niin paljon, että tekisi mieli vaan hehkuttaa ja ihkuttaa. Ei tämä tosin teemoiltaan pelkkää ihanuutta ollut, sillä niin paljon oli ennakkoluuloja ja kaltoinkohtelua. Kuitenkin jotakin niin lumoavaa on siinä, miten Victoria päättää selviytyä ja myös tekee sen, vaikka välillä pelottaa eikä suru Wilsonista jätä häntä milloinkaan. Tiivistäen: herkkävireinen lukusukkula.

Lukupiirikirja: Korpiojan isäntä

A.H. Tammsaare: Korpiojan isäntä

Aviador 2022

alkup. Kõrboja peremees 1922

suomentanut Juhani Salokannel

Luimme marraskuun lukupiirikirjana Viron kansalliskirjailija A.H. Tammsaaren romaanin Korpiojan isäntä, josta julkaistiin uusi Juhani Salokanteleen suomennos kirjan 100-vuotisjuhlavuonna. Meillä tykättiin tästä ja saatiin aikaan mielenkiintoinen keskustelu paitsi kirjailijasta myös itse kirjan miljööstä, hahmoista ja teemoista.

Kirjan miljöö rakentuu pitkälti kahden maatilan, Katkun ja Korpiojan, maisemiin. Katkun tilaa asuttavat nuori isäntä Villu sekä hänen vanhempansa. Villu on istunut vankilassa taposta ja hiljattain kotiutunut. Hänellä on mielessään omat uudistuksensa kotitilalla, mutta yhteisymmärrystä etenkään isän kanssa ei aina synny. Korpiojalla puolestaan tila kaipaisi kohentamista ja innokasta isäntää, mutta talossa ei ole poikaa. Korpiojan isäntä luovuttaa tilan tyttärelleen, joka lupautuu ottamaan sen sillä ehdolla, että saa itse valita uuden isännän taloon.

Villun ja Korpiojan emännän välillä tuntuu koko ajan olevan ilmassa pientä sähköä, ja rakkaustarinaksi tätä kirjaa onkin luonnehdittu, vaikka se jää lopulta vaille varsinaista konkretiaa, suhdetta tai edes tapailua. Enemmänkin se on kuin kaukaista kaipausta, jossa tunteiden rinnalla kulkee myös järki.

Minulle, kuten muutamalle muullekin, tuli tästä kirjasta heti alkujaan jonkinlainen tuttuuden tunne, vaikka kirjailija olikin uusi tuttavuus ilmeisesti kaikille. Aivan tuli mieleen suomalaiset klassikot, kuten Sillanpää tai Aho. Miljöönkin puolesta kirja voisi hyvinkin sijoittua Suomeen, eikä vasta itsenäistyneen Viron yhteiskunnallista elämää ja hiljattaisia tapahtumia nosteta esiin sivulauseita enempää. Kaiken keskiössä ovat Katku ja Korpioja, heidän yhteisönsä, ihmisten haaveet, toiveet ja elämässä selviäminen.

Tämä on kyllä mielestäni oikein mainio kirjavalinta lukupiirille, sillä keskustelua oli helppo rakentaa. Suosittelen tutustumaan myös, jos tykkää kotimaisista klassikoista, koska silloin hyvin mahdollisesti viihtyy tämänkin parissa.

Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet

Teos 2020, äänikirjana 2023

alkup. Sense and Sensibility, 1811

suomentanut Kersti Juva

lukijana Liisa Pöntinen

Luin nuorempana, lähinnä joskus lukioikäisenä, useita Jane Austenin teoksia. Erityisesti Ylpeys ja ennakkoluulo sykähdytti silloin, mutta jostain syystä Järki ja tunteet jäi lukematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt tutustuin tähän kirjaan ihan tuoreelta pohjalta ja Kersti Juvan raikkaasti suomentamana. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon ja nautin siitä, miten Austen kuvaa ihmisten moraalia, ulkokultaisuutta ja oman edun tavoittelua mutta myös aitoa ystävyyttä.

Järki ja tunteet on herkullinen, suorastaan viihdyttävä kertomus, jonka päähenkilöt ovat Dashwoodin siskokset Elinor ja Marianne. Elinor on käytännöllinen, maltillinen ja ystävällinen ihminen, joka usein yrittää hillitä impulsiivisempaa pikkusisartaan Mariannea. He ovat leskiäidin tyttäristä vanhimmat, vähävaraisia, mutta eivät suorastaan köyhiä. Ympäröivään seurapiiriin heitä johdattaa ystävälliset sukulaiset ja muut hyväntekijät, jotka tosin luulevat tietävänsä toinen toistaan paremmin neitojen rakkauksista ja tulevista avioliitoista, joista he eivät itse olleet vielä lainkaan tietoisia... Spekulointia siis riittää, ja kummallakin on toki rakkautensa ja sydänsurunsa.

Austenin henkilöhahmot ja yhteiskunnallinen kuvaus ovat kyllä kerrassaan mainiota. On huikean hienoa, että Kersti Juvan kaltainen ansioitunut kääntäjä on tehnyt tästä nykylukijan mieleen olevan tuoreen, mutta silti teoksen ilmestymisajan viitekehykseen sopivan suomennoksen. Juva on suomentanut myös Ylpeyden ja ennakkoluulon. Siihen en ole tutustunut, vaan olen lukenut kirjan viimeksi vanhempana käännöksenä. Nyt houkuttelee kyllä kovasti päästä kokemaan Ylpeys ja ennakkoluulo uutena käännöksenä. Näkyypä Arkaileva sydän (aik. Viisasteleva sydän, alkup. Persuasion) olevan myös tulollaan Juvan kääntämänä.

Lukupiirikirja: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Gummerus 2016

alkup. Das Herzenhören, 2002

suomennettu englanninkielisestä uudistetusta laitoksesta The Art of Hearing Heartbeats

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukupiirimme jää kesätauolle ja halusin kevään viimeistä kokoontumista varten luettavaksi jotain ihanaa. Valitsin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus, jota olin kuullut kehuttavan, mutta joka silti yllätti minut melko totaalisesti. Itse asiassa sain tämän kirjan alunperin ennakkokappaleena blogin myötä, mutta lukematta jäi ja lopulta se päätyi poistoon kirjahyllystäni. En olisi arvannut, että kyseessä on näin mukaansatempaava ja hieman jännittäväkin tarina!

Burmasta kotoisin oleva juristi Tin Win katoaa lähdettyään aivan tavalliseen tapaan töihin kotoaan New Yorkista, mutta ei koskaan saavu työpaikalleen. Se aamu on viimeinen kerta, kun perhe kuulee hänestä mitään. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut jollekin burmalaisnaiselle. Epätietoisuus isän kohtalosta vaivaa Juliaa siinä määrin, että hän päättää pakata matkalaukkunsa ja matkustaa kirjeessä mainittuun burmalaiskylään ottaakseen selvää isästään.

On oikeastaan hyvä, että tämä kirja säästyi minulla luettavaksi vasta nyt, sillä en ole lainkaan varma olisinko 8 vuotta sitten ymmärtänyt tarinan kauneutta tällä tavalla. Teksti on todella kaunista, mistä kuuluu kiitos myös suomentajalle. Kerronnassa on herkkyyttä, mutta se ei missään kohtaa johda kovasti kavahtamaani tekotaiteellisuuteen. Tin Winin nuoruudessaan kokema rakkaustarina, ja olosuhteet joissa se versoi, vievät mukanaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus välittää kuvan Burmasta, jossa uskotaan ennustuksiin ja astrologiaan. Juuri tuo usko tuo monelle lohtua, mutta myös johtaa siihen, että ihmisille tulee pakonomainen tarve puuttua oletettuun kohtaloonsa. Mistään muusta välittämättä ihmiset ovat valmiita tarttumaan ties minkälaisiin konsteihin, jotka uskovat pelastusrenkaikseen. Astrologia vaikuttaa myös Tin Winin elämänpolkuun monessa kohtaa, mutta ei koskaan hänen omasta tahdostaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on lumoava tarina. Haluan lukea myös Burma-trilogian kaksi myöhempää osaa, jotka toivottavasti ovat yhtä hyviä kuin tämäkin.

Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Otava 2009

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957.

En oikein tiedä mistä, mutta Marja-Liisa Vartion nimi nousi yhtäkkiä jostakin tietoisuuteeni muutama viikko sitten. Nimi oli toki kirjallisuudenhistoriasta jollakin tasolla tuttu, mutta mitään en ollut häneltä lukenut. Päädyin googlailemaan hänestä lisää tietoa, ja yllätyin siitä, miten traagisia sävyjä hänen elämässään oli. Vartio kuoli varhain, mutta jätti jälkensä kirjallisuuteemme. Kevään korvalla tuntui luontevalta valita luettavakseni Vartion esikoisromaani Se on sitten kevät, joka kertoo kahden aikuisen ihmisen varsin arkisesta rakkaussuhteesta.

Anni ja Napoleon ovat kumpikin avioliitoissaan epäonnistuneita, hieman irtonaisia ihmisiä. Kumpikin kulkee työn perässä, ei oikein juurru mihinkään. He kohtaavat, kun Anni saapuu karjakoksi tilalle, jossa myös Napoleon satunnaisesti työskentelee. Kummallakin on omat huoneet tilan sivurakennuksessa, mutta kuin vaivihkaa heidän arkensa kietoutuvat yhteen.

Annin ja Napoleonin tarinassa sitä välillä luuli tietävänsä, miten kaikki tulee päättymään. Napoleon on omia teitään kulkeva ja melko impulsiivisen oloinen mies, jolla monesti puheet tuntuvat tekoja suuremmilta. Anni taas on tunnollinen työihminen, joka tarkkanäköisesti havainnoi niin miestä kuin muitakin ympärillään, ja sopeuttaa toimensa sen mukaan. Miten kahdesta niin erilaisesti voisi kehittyä mitään pysyvää? Vartio onnistuu yllättämään, kun tasaiseen juoneen lisätään dramaattinen käänne. Minulle se osui erityisen vaikuttavaan kohtaan, sillä olin sattumalta lopettanut lukemisen juuri ennen sitä. Kun avasin kirjan seuraavana päivänä, en ollut uskoa lukemaani.

 

Kirjan alussa ajattelin ensin, että en saa lukemisen tahdista kiinni. Kävi kuitenkin niin, että Vartion teksti kuljetti minua lopulta eteenpäin kuin tyyni ja tasainen virta, kunhan ensin totuin hänen vähäeleiseen kerrontaansa. Vartiosta puhutaan proosan uudistajana ja vaikka en voi sanoa tuntevani kirjallisuudenhistorian joka käännettä, niin kyllä tämä tyylillisesti tuntui omaleimaiselta. Minä pidin tästä ja aion lukea Vartion tuotantoa lisää. Tähän painokseen on lisätty Elise Nykäsen kirjoittamat jälkisanat, joissa avataan niin tätä teosta kuin Vartion merkitystä laajemminkin. Jälkisanojen otsikko "Elämästä niukasti ja eleettä" kiteyttää Vartion tyylin hyvin.

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo

5h 57 min., Siltala 2022

lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.

Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

267 s., Otava 2021

kansi: Piia Aho

Olen nyt kesälomalla ollessani pyrkinyt lopultakin lukenaan myös pitkään lainassa olleita kirjoja, ja Tämä läpinäkyvä sydän on yksi niistä. En voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, että miksi olen tätäkin niin pitkään odotuttanut.

Beata on hankolaisperheen tytär, jo äiti itsekin aviottomalle tyttärelleen. Eletään vuotta 1942, jolloin perhe pääsee palaamaan Hankoon miehitysajan jälkeen. Kotitalo on maalattu toisen väriseksi, mutta talosta on huolehdittu. Venäläisiä sotavankeja on Hanko täynnä, mutta niin on pian myös saksalaisia sotilaita. Kun Beata kohtaa peurapolulla venäläisvangin, ei hän voi unohtaa miehen sacher-kakun värisiä silmiä. Vankien kanssa vehkeilystä voi saada tuomion maanpetoksesta, mutta sydän ei anna unohtaa miestä.

En tiedä miten kuvailisin tätä teosta. Mieleen tulee sanat tuokionomainen, välähdysmäinen, herkkä, kuulas. Uppouduin perheen arkeen miehitysajan jälkeisessä Hangossa, kun sota vielä jatkuu ja kaikesta on pulaa. Beata on oman tiensä kulkija, jotenkin peloton. Sydämen äänen seuraaminen on aiemmin johtanut tilanteeseen, joka jätti hänet kokoamaan sirpaleita, mutta silti hän merkillisellä varmuudella uskaltaa, vaikka pelissä on tällä kertaa muutakin kuin sydän. Pelissä on koko elämä, sillä maanpetos on vakava rikos.

Pidin tästä teoksesta, vaikka se ei minussa suuria tunteita herättänytkään. Joskus sitä vain tiedostamattaankin kaipaa juuri tällaista romaania, jota ei oikein pysty edes kuvailemaan.

Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

200 s., Atena 2022

kansi: Sanna Mander

Henriikka Rönkkösen kirjat ovat olleet minulle vuosien varrella jonkinlaisia must read -kirjoja, vaikka en ole niistä välttämättä aina pitänytkään. Jotenkin aina uuteen on tullut tartuttua, vaikka mikä olisi. Rakkausshokkihoito kertoo elämänvaiheesta, jossa pitkä sinkkuaika on päättynyt ja otetaan varovaisia askeleita kohti pysyvää ja vakaata parisuhdetta. Mukana on kilokaupalla menneisyyden painolastia, mikä ei suoranaisesti edesauta parisuhteen muodostumista. Ah, kuinka tuttua!

Aluksi vaikutti siltä, että tämä kirja jää minulta kesken. Jatkoin lukemista, vaikka tuntuikin, että ei nyt niin kauheasti nappaa. Sitten tapahtui jotain ja lukeminen vei mennessään. Pidän siitä, miten Rönkkönen jaksottaa tekstiään lukuihin, sillä siinä on jotakin palkitsevaa. Tässä kirjassa oli myös niin paljon kaikkea tuttua, että yllättäen löysin hyvinkin paljon samaistuttavia ajatuksia. Ei ole helppoa yrittää rakentaa luottamusta uuteen ihmiseen, kun tunteiden syventyessä kaikki vanhat pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset alkavat nostaa päätään.

Rakkausshokkihoito on kiva, nopealukuinen kirja, joka sopii mitä parhaiten luettavaksi vaikkapa rannalla makoillen. Teoksessa käydään syvissäkin vesissä, sillä sydämen asiat eivät ole mikään vitsijuttu, mutta pohjavire on kuitenkin varovaisen toiveikas. Pidin lopulta, vaikka aluksi muulta vaikuttikin.

Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila

342 s., WSOY 1997

kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

Kaikkeus on meidän

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

212 s., WSOY 2021

kansi: Jussi Karjalainen

Nykyään tulee enää hyvin harvoin napattua kirjaston uutuushyllystä mitään luettavaa, mutta nyt niin tapahtui ja kirja tuli jopa luetuksi. Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän sijoittuu vuoteen 1938 ja kertoo Reetasta, joka rakastuu epäsovinnaisesti mustilaiseen Tenhoon.

Reeta on köyhän yksinhuoltajaäidin tytär. Äidin kuoleman jälkeen kotimökki menee alta ja Reetan on suunnattava piikomaan Haikolan varakkaaseen taloon. Elämänjanoinen Reeta ei oikein ota sopeutuakseen paikkaan, jossa ainoa totuus on seuroissa puhuttu ja syntyperä ihmisyyden mitta. Sisällissodan jäljet näkyvät vahvoina. Kun Reeta kaiken huipuksi rakastuu kiertolaiselämää viettävään romanimieheen, alkaa hän tuntea olonsa kotikonnuillaan entistä vieraammaksi.

Tätä teosta on luonnehdittu väkeväksi ja riipaisevaksi, mutta minut tämä jätti lopulta hieman kylmäksi. Odotin tältä enemmän eikä teoksessa koetut tunteet oikein välittyneet minulle asti. Se johtuu varmasti osittain kielestä. Teoksen tapahtumapaikka on Kainuussa ja teksti on pitkälti murteellista. Koska kyseinen murre ei ole minulle kovin tuttua, otti oman aikansa löytää lukemiseen sopiva poljento. Olisin luultavasti pitänyt lukemastani enemmän, jos murretta ei olisi ollut niin paljon, mutta ymmärrän tämän ratkaisun, koska se tuo Reetan omaa ääntä kuuluviin. Täysin etäisyyden tunnetta en voi kuitenkaan kielenkään piikkiin laittaa.

Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

Emma Teräs: Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

86 s., LURRA Editions 2021

kansi: Kim Söderström & Rax Rinnekangas

Emma Teräksen esikoisrunokokoelma Hieman hajalla edustaa niitä pienilevikkisiä runokirjoja, jotka menevät helposti itseltä hieman ohi. Bongasin tämän Instagramissa @marjoreading -tilin postauksesta, jossa erityisesti kiinnitin huomioni luonnehdintaan "runoja sydänsuruisille". Tunsin kuuluvani juuri tuohon ryhmään, joten varasin kirjan kirjastosta.

Kun elämässä kohtaa jonkin suuren tunnemylläkän, olipa se sitten onnellinen tai surullinen, ihmisellä on kuulemma tapana etsiä tunteilleen sanoittajaa. Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa, ja usein sanoittajana toimii laululyriikat tai kirjallisuus. Hieman hajalla oli minulle juuri nyt sopiva kirja luettavaksi, sillä olen hiljalleen toipumassa siitä sydänsurusta, jonka keväällä kohtasin. Löysin tästä teoksesta monta runoa, jotka tuntuivat sanoittavan tunteitani ja ajatuksiani. Luinkin tätä kirjaa moneen kertaan, sillä tiettyihin runoihin halusin palata uudelleen.

Emma Teräksen runot ovat helppotajuisia ja selkeitä, kuten Marjokin niitä luonnehtii. Ne ovat helposti tulkittavissa ja otollisessa tilanteessa myös samaistuttavissa. Niissä ei ole haastavaa vertauskuvallisuutta, vaan ne ovat hyvinkin raikkaita avoimuudessaan ja helppotulkintaisuudessaan. Nopealukuinen, mutta puhutteleva kokonaisuus.

Minä päästin irti

En siksi, että olisin halunnut

Minä päästin irti

Koska minun piti

s. 52 

Prinssi Charlesin tunne

 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

132 s., Sammakko 2017

alkup. Prins Charles känsla, 2010

suom. Helena Kulmala

Olen lukenut aiemmin Liv Strömquistin sarjakuvateoksen Einsteinin vaimo, jonka lukemisen jälkeen tiesin heti haluavani lukea vielä lisääkin hänen teoksiaan. Prinssi Charlesin tunne on ollut minulla kesken jo hyvän aikaa, sillä olen lukenut sitä pätkän silloin ja toisen tällöin.  Tässä sarjakuva-albumissa on kymmenen sarjakuvaa, joissa Strömquist pohtii vastausta kysymykseen "mitä rakkaus on". Pohdintansa lomassa hän heittää ilmoille myös muita kysymyksiä, kuten "mitä mustasukkaisuus on". Keskeisen tarkastelun alla on parisuhde, romanttinen rakkaus ja avioliitto.

Samoin kuin Einsteinin vaimo, myös Prinssi Charlesin tunne sai minut samalla kertaa hieman mietteliääksi ja naurahtelemaan ääneen. Strömquistilla on sana hallussaan ja hän kuvaa asioita riemastuttavan nasevasti ja kyseenalaistaen. Strömquist kuljettaa teoksessaan läpi historian ja kulttuurien tehden koko ajan oivallisia huomioita. Ihailen hänen kykyään ulottaa havaintonsa eri aikoihin ja kulttuureihin. Hänellä on selvästi laaja-alainen näkemys aiheestaan. Hyvin nautittavaa luettavaa sisällön puolesta siis, mutta paikoitellen tässäkin albumissa hyvin pieneksi käyvä fontti hieman latistaa tunnelmaa.

Lukupiirikirja: Rouva Fortunan tytär

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär

367 s., Otava 2000

alkup. Hija de la fortuna, 1999

suom. Sulamit Hirvas

Huhtikuun lukupiirikirjana luimme Isabel Allenden teoksen Rouva Fortunan tytär, joka on ollut ilmestymisvuonnaan maailman toiseksi myydyin romaani. Aikamoinen meriitti kirjalle, ajattelimme. Kyllähän tässä paljon hyvää olikin, mutta olisi tämä voinut olla parempikin.

Teos sijoittuu 1800-luvun puolivälin Chileen. Tapahtumien keskiössä on aluksi Valparaison englantilainen siirtokunta. Siellä Sommersin naimattomien sisarusten huomassa varttuu orpotyttö Eliza, josta kehittyy rohkeasti omia unelmiaan tavoitteleva nuori nainen. Jo lapsena Eliza viihtyi paremmin intiaaninaisen tarinoiden ja oppien parissa kuin kasvattiäitinsä Miss Rosen pianotunneilla. Epäsovinnaisesti hän myös rakastuu köyhään vallankumoukselliseen, jonka perässä Eliza matkaa salamatkustajana Kaliforniaan. Apunaan hänellä on Valparaisossa tavattu kiinalainen lääkäri Tao Chi, jonka kanssa hän ystävystyy.

Alkuasetelmaltaan Elizan tarina kuulostaa huikelta seikkailulta, mutta kesti melko pitkään ennen kuin seikkailun makuun todella päästiin ja tarina tempaisi minut kunnolla mukaansa. Lukupiiriläisten kanssa oltiin lähes yhtä mieltä siitä, että tarina lähtee liikkeelle hitaasti ja teoksessa kuvaillaan paljon myös juonen kannalta sivuseikoiksi jääviä asioita varsinaisen juonenkuljetuksen sijaan. Kun seikkailu todella lopulta alkaa, on se kyllä kiinnostavaa luettavaa. Matkan varrella paljastuu myös mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita Sommersin perheestä.

Pidin Elizan hahmosta, kuten yleensäkin pidän vahvoista ja päämäärätietoisista naishahmoista. Hänestä kehkeytyy todellinen seikkailija (Seinäjoen lukuhaaste, kohta 17), jonka muuntautumis- ja sopeutumiskyky on huikea. Tapahtumien sijoittuminen kultakuumeen aikaan luo kiinnostavan miljöön Elizan seikkailulle hänen etsiessään rakastaan Kalifornian kultamailta. Myös Tao Chi'en hahmo on sellainen, josta on helppo pitää. Hän on vakaudessaan Elizan vastakohta, mutta hänenkin hahmoonsa kätkeytyy monia sävyjä.

Olimme piirissä sitä mieltä, että kultakuumeesta, kultamaiden asuttamisesta ja ajan ilmiöistä olisi voinut olla kiinnostavaa lukea enemmänkin, sillä nyt ne tarjoavat lähinnä kehyksen Elizan sinnikkäälle rakkaudelle. Allende on sisällyttänyt teokseensa myös muita ajankuvaa ilmentäviä kulttuuriasioita, kuten kiinalaisen kauneuskäsityksen mukaiset kultaiset liljat (joiksi nimitettiin sidottuja jalkoja) ja ihmiskaupan uhriksi joutuneet sing song -tytöt. Nämä olivat meidän mielestä kiinnostavia yksityiskohtia.

Vaikka kirja ihan herätti myötämielistä suhtautumista, niin loppujen lopuksi mietimme, että miten tämä on ilmestymisvuonnaan ollut niin suosittu teos. Onko taustalla vaikuttanut Allenden aiempi kirjallinen ura vai kenties hänen sukulaisuutensa Salvador Allendeen, joka oli Chilen presidentti 1970-luvulla? Vaikea sanoa, vaikka on tässä toki omat kirjalliset ansionsakin. Allende on kirjoittanut tälle teokselle myös jatko-osan Auroran muotokuva, mutta itse tuskin tulen sitä lukemaan.

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami

347 s., Otava 2019

kansi: Anna Lehtonen

 

Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.

 

Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.

 

Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.

 

 ♠♠♠♠♠

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015

alkup. 2013

lukija: Miia Selin

 

Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.

 

Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.

 

Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.

 

Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Unikkoja ikkunassa

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa

7 h 51 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2002

lukija: Eva Lönnblad

 

Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viimeinen osa Unikkoja ikkunassa oli mielestäni onnistunut päätös mukaansatempaavalle sarjalle. Alussa tosin tuntui, että kertojia olisi voinut olla vähemmän. Aiemmissa osissa keskiössä on ollut aina kaksi henkilöä, mutta nyt heitä on peräti neljä. Lopulta siihen kuitenkin tottui ja teos vei mennessään.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuoteen 1968. Koivikon Sirkka on palannut Sahakylään teini-ikäisen tyttärensä kanssa jäätyään leskeksi. Hän asettuu asumaan kylän vanhaan kouluun, jonka tilaviin luokkahuoneisiin tehdään hänen omistamansa Koivuneuleen työtilat. Samaan aikaan Koskivuoren kartanossa Eeva Someri-Tibor yrittää kirjoittaa romaaniaan ja kasata itsetuntonsa rippeitä alkoholin voimalla. Heidän lisäkseen keskeisiksi hahmoiksi nousevat Eevan ylioppilaskirjoituksissa reputtanut serkku Satu, joka on Kristiinan tytär, sekä Sanna Harakka, joka Koivikon torppaan asettuneiden Hannan ja Paavon tytär.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuosiin, jolloin hahmojen elämissä eletään monilla tavoin uuden kynnyksellä. Itse kukin joutuu pohtimaan omaa paikkaansa ja sitä, missä hän todella haluaa olla. Ja miten kehittyy Sahakylä? Koulu on jo lakkautettu, mutta onnistuvatko uudet yritykset, kuten Sirkan Koivuneule, puhaltamaan kylään uutta elämää? Hahmojen kohtalot ovat paikoin aika riipaiseviakin.

 

Teos oli muuten oikein mukavaa kuunneltavaa, mutta muutama asia särähti pahasti korvaan. Ensinnäkin Leo Somerista käytettiin Satuun nähden isoisään viittaavaa sanaa, vaikka hän on Satun Anna-tädin mies. Lisäksi Sannan kertojaosissa Satun veljestä Ilmari Pirttisalon sukunimi muuttui (muistaakseni) Pirttivuoreksi tai joksikin vastaavaksi. Mustonen on kompastunut vastaaviin juttuihin mm. Pohjatuulen tarinoissa. Ehkä itse takerrun liiaksi tällaisiin virheisiin, mutta kyllähän ne hieman antavat kömpelön kuvan.

 

Koskivuori-sarja on kokonaisuutena ollut mukava sarja, jonka parissa olen viihtynyt hyvin. Se on toisinaan liikuttanut minua jopa siinä määrin, että kyyneleitä on kihonnut silmiin. Kiitos siitä kuuluu myös lukija Eva Lönnbladille, joka on tulkinnut tekstiä mielestäni hyvin onnistuneesti.

 

♠♠♠½