Pastoraali

Aki Ollikainen: Pastoraali

137 s., Siltala 2018

kansi: Elina Warsta

 

Olen lukenut Aki Ollikaisen aiemmat kirja Nälkävuosi ja Musta satu, joista ensimmäinen oli pysähdyttävä lukukokemus ja toinen lähinnä sellainen, josta en juurikaan saanut otetta ja joka ei suosikkieni joukkoon noussut. Siispä mietin tarttuisinko Pastoraaliin lainkaan, mutta aihe vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin antaa sille mahdollisuuden.

 

Pastoraali sijoittuu maaseudulle aurinkoiseen kesäpäivään. Se on yhdenpäivänromaani, jossa keskiöön nousee useampia eri ihmisiä huolimatta siitä, että tapahtumapaikka on kituva muuttotappiokylä. Tunnelma on tiivis ja saatoin lukiessani aistia niin keskipäivän auringonpaahteen kuin yöllä hiipivän kalsean kosteuden. Kesässä leijuu pieni uhkan tuntu, sillä eräs kylän isännistä on edellisenä yönä nähnyt suden.

 

Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Sen tunnelma on jotenkin niin tyhjentävä ja tapahtumien saamat käänteet sen  verran yllättäviä, että en oikein tiedä mitä tästä nostaisin erityisesti esiin tai miten kiteyttäisin tunnelmani. Tarina on mielestäni vahva, juonellisesti ehkä hieman sirpaleinen monine päähenkilöineen, jotka kyllä tarinassa kohtaavat ja sitovat juonen yhteen. Uskon, että tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

155 s., Siltala 2015

graafinen suunnittelu: Leena Warsta

 

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi keräsi paljon huomiota ja se oli myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Nälkävuoden ilmestymisestä on parisen vuotta, mutta varmasti edelleen tuo näennäisen pieni kirja elää vahvasti ihmisten mielissä ja asettaa kyllä riman korkealle Ollikaisen toisen teoksen, Musta satu, kohdalla. Nälkävuodessa riitti ammennettavaa ja siitä oli helppo löytää ajatusta ja sanomaa, mutta Musta satu osoittautui jotenkin repaleiseksi kokonaisuudeksi enkä etsimälläkään löydä teoksesta mitään erityistä ajatusta tai asiaa, joka voisi olla sen "sanoma".

 

Musta satu sijoittuu kahteen aikatasoon, joista toinen on nykyaika ja toinen 1930-luku pirtutrokareineen ja poliittisine kuohuntoineen. Yhteinen linkki aikatasoille löytyy Tattarisuolta, jonne trokarit 1930-luvulla piilottivat lastejaan ja jossa huhutaan vietetyn salaperäisiä noitamenoja. Tuon aikatason keskeisin hahmo, pirtutrokari Heino, kohtaa Tattarisuolla asioita, jotka jättävät jälkeensä kysymyksiä aina seuraaviin sukupolviin asti. Nykyajan päähenkilö, perheellinen mies, haluaa selvittää Tattarisuon mysteerin, kun hänen vaimonsa lähtee poika mukanaan ja suvun tragediat valtaavat mielen.

 

Aluksi nämä kaksi aikatasoa vaikuttivat hyvin irrallisilta toisiinsa nähden ja ainoa yhteinen nimittäjä näytti olevan Tattarisuo, mutta yllättäen havahduin siihen, että yhteinen tekijä onkin sukulaisuus näiden aikatasojen miesten välillä. Vaikka tämän yhteisen tekijän oivalsinkin, en silti täysin ymmärrä miksi tähän oli pitänyt kietoa kaksi aikatasoa toisiinsa: totuus on, että 1930-luku oli paljon mielenkiintoisemmin kuvattu kuin nykyaika ja siitä on myös helpompi löytää jonkinlaista sanomaa muun muassa siitä mitä tapahtuu, kun nälkä kasvaa syödessä. Nykyaikaa kuvaava aikataso oli pelkästään jotenkin omituinen ja ehkä hieman tajunnanvirtainen.

 

Musta satu oli Tattarisuomiljöönsä puolesta aika kiehtova ja hienoinen mystiikka toi mukavaa jännitystä tarinaan, mutta siitä huolimatta tämä kirja ei oikein sano minulle mitään. Tästä kirjasta jää vahva muistijälki, sitä en lainkaan kiellä, mutta siitä huolimatta juonenpunonta on jotenkin mitäänsanomatonta eikä tarina näytä johtavan oikein mihinkään "järkevään" lopputulokseen. Mielenkiintokin pysyi ihan hyvin yllä nykyajan aikatasosta huolimatta, mutta silti tämä kirja jäi minulle ulkokohtaiseksi. En tiedä olinko itse asettanut Ollikaiselle riman liian korkealle, mutta minua tämä ei nyt kyllä vakuuta.

 

♠♠♠

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

141 s., Siltala 2012

Aki Ollikaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneestä esikoisteoksesta Nälkävuosi on kirjoitettu paljon niin mediassa kuin täällä blogeissakin. Jokainen palaute jonka olen siitä lukenut, on ollut positiivista, joten lienee sanomattakin selvää, että odotin tämän kirjan lukemista todella. Luettuani sen en oikein tiedä mitä sanoa, sillä niin vahva maku siitä jäi jäljelle kansien sulkemisen jälkeenkin.

Nälkävuosi kuljettaa lukijansa kauhean nälänhädän ja kulkutautien runtelemaan vuoteen 1867, jolloin kunnon kesä jäi tulematta ja ihmisiltä loppui leipä ja muukin ruoka. Ollikainen kirjoittaa vahvasti, kuvastaa arjen raadollisuutta ja valintojen tekemisen ehdottomuutta: syö mitä saat, lähde vielä kun voit, aja omiesi etua. Ruoan perässä matkaavien ihmisten kannoilla kulkee kulkutauti, tyyfus, joka niittää viljaansa nälän runtelemien ja heikoiksi muuttuneiden ihmisten keskuudessa. Tuolloin moni perhe hajosi palasiksi ja ihmiset kuolivat nimettöminä ja painuivat unholaan. Kirjan loppu on hyvin yllättävä, elämänmyönteinen. On hienoa, että kirjailija luo uskoa tulevaisuuteen kirjoitettuaan ensin kurjuudesta ja epätoivosta.

Tämä kirja laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja arvostamaan ihan uudella tavalla tätä yhteiskuntaa, jossa nyt elämme. Ketään ei jätetä tyystin yksin ja kaikista pidetään huolta, jos siihen on tarvetta. Tuo kyseinen nälkävuosi on minulle tuttu jo entuudestaan Hovimäki-televisiosarjan kolmannelta tuotantokaudelta ja neljännestä kirjasta, mutta mielestäni Ollikainen kuvaa vieläkin vakuuttavammin sitä kurjuutta ja häikäilemöttämyyttä, mikä tuolloin pääsi valloilleen. Ollikainen on taitava sanankäyttäjä ja hän tuo rohkeasti esille ihmismielen synkimpiä puolia toivottomuuden puhjetessa kukkaansa.

Ollikaisen teos laittoi minut myös ajattelemaan kaiken katoavaisuutta, asiaa jonka pohtimisen mieluusti sivuuttaisin: miten ensin unohdetaan ihmisen ulkonäkö, ääni ja ilmeet, sitten luonne ja lopuksi on jäljellä enää nimi. Ja kun kaikki muutkin ovat poissa, tuolla nimellä ei ole enää mitään merkitystä, se on vain tyhjä sana, unohdettu rivi sukupuun lehdillä, kirjoissa ja kansissa.

Minä koen vahvasti, että tällä kirjalla on sanoma tai jopa useampi. Yksi niistä on ainakin se, että pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Nykyäänkin maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät nälkää. Toinen sanoma voisi olla se, että aina kaikki lopulta kääntyy paremmaksi.

Mielestäni alussa kerronta oli sen verran sekavaa ja polveilevaa, että en voi antaa tälle kirjalle täysiä pisteitä. Samoin tietty aitous puuttui välillä, vaikka en osaa sitä sen tarkemmin kuvailla. Koruttomuus ja tietynlainen kerronnallinen kylmyys myös hieman laskee pisteitä. Kuitenkin Ollikainen luo lyhyessä sivumäärässä niin vahvoja tunnelmia ja tapahtumia ja ajattelemisen aihetta, että lähelle hän yltää ehdottomasti.

♠♠♠♠