Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

284 s., WSOY 2022

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, joten on aina selviö, että hänen kirjansa menevät lukulistallani kärkipäähän. Pimeät kuut odotteli lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta lopulta luin sen parissa päivässä. Kinnusen kerronta tempaa mukaansa, vaikka täytyy sanoa, että loppujen lopuksi en pitänyt tästä samalla tavalla kuin hänen aiemmista kirjoistaan. Lopusta jää suorastaan karvas maku, mikä osaltaan muutti kokonaiskuvaa.

Elna on opettajatar, yli 60-vuotias jo ja paljon nähnyt. Eletään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopussa, kun kaikesta on pulaa ja olosuhteet niin opettajattaren asunnossa kuin lasten kotonakin ovat niukat, joillakin suorastaan kurjat. Elnalla ei ole vakituista virkaa, mutta hän on saanut paikan syrjäiseltä Niemen kansakoululta, joka on yksiopettajainen koulu. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Elna saa huomata, että mikään ei ole siellä niin kuin on luvattu. Viimeisetkin voimat häneltä tunnutaan haluavan viedä, mikään ei riitä eikä hän enää jaksa.

Pimeät on jaettu kuukausiin ja mielestäni se on toimiva rakenne, kuvaa hyvin sinnittelyä talven yli ja eristyksissä. Kerronnassa pitäydytään pitkälti Elnan ympyröissä eikä ajatuksia oikein missään kohtaa suunnata muihin ihmisiin. Hän todella eristäytyy kaikesta muusta sosiaalisesta koulupäivien jälkeen. Tuntuu, että hänen elämäänsä sivuavien ihmisten tarinoihin jää aukkoja, asioita, joihin olisin halunnut saada jonkinlaisen vastauksen tai päätepisteen.

Tämä on kansakoululaitoksen kuvauksena mielenkiintoinen. Tuntuu, että opin asiasta paljon uutta. Päähenkilöstä en sen sijaan voi sanoa pitäneeni. Elna on jotenkin valtavan karu tyyppi, vaikka tarinan edetessä lukija saakin vähitellen ymmärrystä häntä kohtaa. Elnan elämä ei ole ollut missään nimessä helppoa, yllättäviäkin asioita paljastuu, mutta siitä huolimatta en täysin ymmärrä häntä. Miten paljon olisivatkaan empatia ja lämpimät sanat voineet lohduttaa hänen opettamiaan lapsia ja kenties tuoda hänen omaankin elämäänsä hieman lämpöä.

Professori

Charlotte Brontë: Professori

331 s., Tammi 2009

alkup. Professor 1857

suom. Inkeri Koskinen

 

Charlotte Brontën teos Professori on ollut lukulistallani jo hyvän tovin. Ajattelin lukea sen jo huhtikuun lopussa, kun Brontën syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta, mutta aikatauluni petti oikein kunnolla. Professori on Brontën ensimmäinen romaani, joka tosin julkaistiin vasta pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Professori on miesnäkökulmasta kirjoitettu teos. Sen päähenkilö on William Crimsworth -niminen nuori mies, joka on vastikään valmistunut yliopistosta. Koettuaan kylmäkiskoista kohtelua niin veljensä kuin muidenkin sukulaisten taholta, hän päättää lähteä Brysseliin koetellakseen siipiään opettajana eli professorina. Liikemiestä hänestä ei ainakaan tulisi, sen hän huomasi lyhyenä aikana veljensä leivissä. Nuori Crimsworth ei kuitenkaan uppoudu pelkästään työntekoon, vaan hänen elämäänsä astuu myös rakkaus.

 

Inkeri Koskisen kirjoittamassa esipuheessa todetaan, että teoksesta löytyy teoksen ajalle ominaisia ajatuksia muun muassa ihmisten henkisten ja älyllisten piirteiden heijastumisesta ihmisen ulkomuotoon. Teoksessa onkin runsaasti henkilöiden kuvailuja, joissa ruoditaan tarkasti esimerkiksi otsan muodosta heijastuvaa henkistä tasoa. Teos on muutenkin mielestäni yllättävänkin ulkonäkökeskeinen ja toisinaan koin huomiot etenkin eri kansalaisuuksien vahvoista piirteistä jopa ilkeiksi. Usein kuvailuilla ei mielestäni edes ollut mitään merkitystä pääasialliseen juoneen, etenkään Brontën kuvatessa sivuhenkilöitä melko tarkasti.

 

Elän siinä käsityksessä, että Professori on Brontën vähiten suosittu teos ja siinä vieroksutaan erityisesti miesnäkökulman käyttöä. Kieltämättä Kotiopettajattaren romaani on mielestäni jotenkin sujuvamman oloinen, mutta kyllä Professorikin ihan kiinnostava ja sujuva romaani on. Kerronta on mielestäni tasaista, joskin turhat kuvailut välillä vähän väsyttävät ja jotkin juonelliset käänteet tuntuvat hieman äkkinäisiltä. Kokonaisuutena Professori on kuitenkin lukemisen arvoinen teos ja mielestäni Brontë onnistuu ihan riittävän hyvin miesnäkökulman käytössä.

 

♠♠♠½

Tarvaatar

Hilja Valtonen: Tarvaatar

300 s., Otava 1995, isotekstinen

1.p. 1935

Syyskuun tavoin myös lokakuu alkoi Hilja Valtosen teoksen parissa. Tällä kertaa otin lukuvuoroon Tarvaattaren, joka kertoo opettajatar Marjukka Tarvaisesta, josta oli määrä tulla karjakko, mutta jonka näyttämisenhalu ajoi hänet opettajakouluun.

Marjukka on Tarvaisen isännän iltatähti, jonka äiti on kuollut. Isän kuoltua Marjukan velipuolet ovat valmiit potkaisemaan tämän pellolle ja Antti-veljen vaimo keksiikin lähettää Marjukan karjakkokouluun. Sisukkaasti Marjukka päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakea lainaa, jotta voi opiskella opettajaksi. Vaikuttimena on paitsi halu olla jotain muuta kuin karjakko, mutta myös halu näyttää entiselle ihailijalleen, että yhtälailla hänestäkin on opettajaksi. Valmistuttuaan Marjukka kiertää sijaisena koululta toiselle ja saa lopulta oman paikan. Juuri näitä vaiheita tämä teos keskittyy kuvaamaan.

Marjukka on hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot: määrätietoinen, voimakastahtoinen, itsepäinen, sanavalmis, sisukas ja niin edelleen. Marjukassa on kuitenkin myös jotain herkkyyttä ja ehkä jonkinlaista heikkouttakin, jota hän ei suostu näyttämään, sillä Tarvaiset eivät itke. Opettajana Marjukka on pidetty ja menestyvä, vaikka aina kaikki ei menekään ihan niin kuin oli tarkoitus.

Teos ei keskity kuvaamaan pelkästään Marjukan vaiheita eri työpaikoissa, vaan tottakai kuvaan astuu ihailijoita ja romanssinpoikastakin. Marjukka on kuitenkin tottunut itsenäisyyteen eikä hänen sydäntään ole helppo kesyttää, etenkään kun karjakkokoulun aikainen hiihtotoveri jätti Marjukan rintaan hienoisen kaunan itämään.

Tarvaatar oli taattua Hilja Valtosta eli siis mukavaa ajanvietelukemista. Aivot sai relata ja tarina vei, kuten kunnon viihteessä kuuluukin.

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

246 s., Otava 1994, 15. p.

1.p. 1926

Luin helmikuussa koulutehtävää varten Hilja Valtosen Vaimokkeen ja totesin heti suoralta kädeltä, että se ei jää viimeiseksi lukemakseni Valtoseksi. Hänen esikoisteoksensa Nuoren opettajattaren varaventtiili viihdytti minua yhtä hyvin kuin Vaimokekin.

Nuoren opettajattaren varaventtiili on päiväkirjaromaani, jossa tuore opettajatar Liisa Harju kuvaa ensimmäistä vuottaan opettajana Pohjanmaalla. Nuori ja iloinen nainen joutuu kohtaamaan uudessa työssään ja kotipaikassaan monenlaisia vanhoja tapoja ja tottumuksia sekä suoranaista kiusantekoa. Periaatteistaan tinkimätön nainen aiheuttaa pahennusta etenkin valtaapitävän rouvasväen keskuudessa, mutta Harjun Liisapa ei niin vain jääkään toiseksi.

Liisassa on paljon samaa kuin Vaimokkeen Kirstissäkin: hän on sanavalmis, tinkimätön, itsellinen, välillä turhankin kipakka ja mielikuvitukseltaan rikas. Näistä piirteistä huolimatta löytyy Liisalta myös tilannetajua, vaikka perin ilkikurisesti hän osaakin piikkejä puheisiinsa piilottaa. Pidin kovasti juurikin Liisan sanailuista, jotka väkisinkin naurattivat. Päiväkirjalleen eli varaventtiililleen hän kuvaa tapahtumia oikein huvittavasti ja mielikuvia herättävästi.

Oikeastaan tässä teoksessa oli pitkälti melko selvää, miten asiat lopulta kääntyvät. Silti se ei himmentänyt lukuiloani pätkääkään, sillä viihdyin teoksen parissa oikein hyvin. Valtosen teksti on eloisaa, aitoa ja sujuvaa. Välillä kyllä silmään pisti jotkin sanamuodot, jotka toki ennen olivat varmasti ihan viattomia, mutta nykyihminen käsittää niillä ensisijaisesti jotain muuta. Yksi näistä termeistä on "rakastelu". Tämän nostin esiin ihan sillä, että tosiaankin lienee hyvä muistaa Nuoren opettajattaren varaventtiilin ensi-ilmestymisen aika, sillä kirjahan on aina enemmän tai vähemmän aikakautensa tuote.

♠♠♠♠