Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

512 s., Gummerus 2019

alkup. Just Don't Mention It, 2018

suom. Sirpa Parviainen

 

Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.

 

Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.

 

Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.

 

Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.

♠♠♠♠♠

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017

kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

Vainuttu

Elina Rouhiainen: Vainuttu - Susiraja 4

414 s., Tammi 2015

kansi: Laura Lyytinen ja Riikka Turkulainen

 

Susiraja-sarjan päätösosa Vainuttu on nyt täällä. Teoksen ilmestyminen oli mennä minulta ihan ohi, kunnes bloggaajakollegan kautta kuulin asiasta. Minulla on vähän haikea fiilis, sillä olen pitänyt Susirajasta paljon. Tuntuu haikealta jättää hyvästit Raisalle, Mikaelille, Nikolle ja muille sarjan hahmoille, joiden seurassa olen viihtynyt niin hyvin. Samalla kuitenkin olen iloinen siitä huikeasta matkasta, jonka tämä sarja on minulle tarjonnut. Mielestäni Vainuttu päättää tämän kiehtovan sarjan todella upeasti.

 

Raisa Oja ja Mikael Sarri ovat taas yhdessä. Saatuaan tietää olevansa daimon ja paettuaan veljensä Mitjan kanssa kreikkalaiselta saarelta, on Raisan elämä mennyt kokolailla uusiksi. Olennaisinta on Raisan ja Mikaelin suhde, joka herättää paljon kysymyksiä. Päällimmäisenä Raisan mielessä pyörii kysymys siitä miten ihmissuden ja daimonin - perivihollisten - suhde voi toimia. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että Raisa haluaa Mikaelin ja Mikael haluaa Raisan. Heidän ehdoton uhrautuvaisuutensa toisen puolesta, pyyteetön tuki ja kannustaminen ovat asioita, jotka myös hukkavaaralaiset huomaavat, kun Raisa ja Mikael palaavat Hukkavaaraan selvittämään naapurikunnan kanssa syntynyttä susikahnausta. Valitettavasti kumpikaan ei tunnu tajuavan, että heillä olisi nyt suurempiakin huolenaiheita kuin naapurikuntalaiset. Raisa ei aavistakaan mitä muutoksia elämällä on hänelle vielä tarjottavanaan.

 

Yksi parhaista asioista tässä kirjassa oli epäilemättä Raisan ja Mikaelin suhde, koska heidän vain kuuluu olla yhdessä. Muutenkin henkilöhahmot ovat koko sarjan ajan olleet mainioita, ja tässä teoksessa erityisesti Daniel Sarri riemastutti minua kovasti. Pidin myös siitä, että tarina sijoittui Hukkavaaraankin, koska mielestäni sen miljöö on kiehtova ja siellä tulee parhaiten esille koko sarjan kannalta olennaisten ihmissusien olemassaolo ja elämäntapa.

 

Tarina itsessään eteni sujuvasti ja kiinnostavasti. Tuttuun susirajamaiseen tapaan tämäkin nappasi minut otteeseensa ja koko ajan piti saada lukea "vielä yksi luku". Ainut asia mitä minä hieman tässä teoksessa moitin on se, että tuntui kuin loppuratkaisua olisi hieman turhaan venytetty. Vaikka viimeiset 50 sivua toivatkin tarinaan taas uutta jännitystä ja johtivat loppuratkaisun viimeiseen huipennukseen, niin silti minua hieman turhautti taas uusi vastoinkäyminen Raisan ja Mikaelin onnen tiellä. Muutoin kokonaisuus oli mielestäni hyvä ja Rouhiaisen käyttämä sujuva ja samalla vivahteikas kieli on todella nautittavaa luettavaa. Dialogi on niin ikään todella sujuvaa ja välillä suorastaan riemastuttavaa, sillä Rouhiainen upottaa siihen hyvin nasevuutta, jota löytyy kyllä tekstistä muutenkin. Todella hieno päätös tälle sarjalle, joka toivottavasti löytää alati uusia lukijoita!

 

♠♠♠♠½

 

Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty 

4 x Nina, part. 4

Ritta Jacobsson: Nina bilettää, 157 s., Karisto 2005

alkup. Tina - Hämnd på villovägar, 1999, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina maalla, 159 s., Karisto 2005

alkup. Tina - Bättre fly..., 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina kimpaantuu, 153 s., Karisto 2007

alkup. Tina - Bästisfejden, 2000, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina menee töihin, 156 s., Karisto 2007

alkup. Tina - Välkommen till verkligheten, 2000, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu, John Henley/Corbis/SKOY, Getty Images/Photodisc Red/Caroline Schiff, 

 

No nyt olen vihdoin saanut luettua Nina -sarjan loppuun. Huomasin, että viimeisimmästä sarjaa käsittelevästä postauskesta on kulunut jo peräti viisi (5) kuukautta ja koko tuon ajan nämä kirjat ovat olleet minulla lainalla... Ninan pariin oli taas mukava palata, sillä näiden kirjojen parissa sai tosiaan nauraa ja rentoutua. Hieman rupesin muuten ihmettelemään sitä, että Nina bilettää on sarjassa merkitty edeltäväksi osaksi Nina maalla -kirjalle, vaikka niiden alkuperäiset ilmestymisvuodet kyllä kertovat hieman muuta. Itse kirjoissa tuo ei tunnu mitenkään erityisen epäloogiselta, mutta hieman ihmettelen kyllä, että mikä tiplu tässäkin on käynyt. Edellisessä postauksessahan tuli ilmi samantapainen juttu tämän sarjan tiimoilta.

 

Nina bilettää on mielestäni tälle kirjalle hieman harhaanjohtava nimi, sillä mistää erityisestä biletyksestä ei kirja mielestäni kerro. Tapahtumien keskiössä on Ninan koulun juhlat, joissa hän pääsee säestämään koulun uusinta unelmapoikaa, Chrisiä. Nina tekee parhaansa, että Chris huomaisi nimen omaan hänet, sillä Nina on tapansa mukaan auttamattoman ihastunut. Koska Ninan perhe joutuu kiristämään vyötä eikä uusiin vaatteisiin ole ylimääräistä rahaa, Nina saa lainaksi rahaa Hiireltä, yhdeltä koulun epäsuosituimmalta pojalta. Huomaamattaan Nina tulee loukanneeksi Hiirtä aivan tarpeettomasti ja tajuaa, että Chrisin kanssa tiiviisti viihtyvän Marian töiden sabotointi oli todella typerää ja lapsellista. Nina joutuu siis jälleen kohtaamaan tekojensa seuraukset ja kantamaan niistä vastuun.

Nina maalla kertoo hiihtolomasta, jolloin Nina pääsee ystäviensä Fian, Annan ja Mian kanssa lomailemaan maaseudulle vanhaan taloon, jota Mian kiinteistönvälittäjänä työskentelevä äiti yrittää myydä. Mukana heillä on myös Ninan dalmatialaispentu Dalmatina, jonka ansiosta Nina saa selville jotakin sellaista, joka laittaa hänet pohtimaan elämän arvoja uudelleen. Jotta loma ei olisi liian vakava, mahtuu mukaan myös aimo annos jännitystä, kun nurkista kuuluu omituisia ääniä, ikkunassa tuijottavat kasvot ja alakerran sohva siirtyy keskellä yötä. Kaikki saa luonnollisen selityksen, mutta vain Nina tietää täyden totuuden.

Tässä välissä lienee syytä nostaa esiin huomio siitä, että kahden edellä sepustetun kirjan "väärä järjestys" ei sinänsä haittaa kirjoissa mitenkään. Tulin kuitenkin ajatelleeksi sitä, että kaikki mitä Nina maalla oppii ja oivaltaa, tuntuu olevan täysin poispyyhittyä niin Ninan biletystä kuvaavassa kuin seuraavissakin osissa. Hieman ärsyttää, että Nina otti selkeän edistysaskeleen ja alkoi ajatella muitakin kuin itseään ja materiaalista hyvää, ja sitten tuo on taas poispyyhittyä ja aivan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tässä vaiheessa huomautan vielä siitä, että jatkossa Chrisille ei suoda sanaakaan eikä myöskään Hiirelle, mikä on mielestäni perin erikoista, kun ottaa huomioon miten keskeinen asema heillä oli biletyskirjassa.

 

Nina kimpaantuu kertoo Ninan ongelmista bestiksensä Fian kanssa. Tytöt ovat tunteneet pikkuisista asti ja olleet yhtä kauan bestiksiä, mutta nyt heidän välilleen tuntuu tulevan särö, sillä molemmat tytöt ihastuvat samaan poikaan, tosin tietemättä siitä mitään. Kun asia sitten paljastuu, alkaa kilpa-asetelma ja Nina tulee kyllä käyttäytyneeksi perin lapsellisesti ja typerästi. Oikeasti ihan hävetti lukea moista: voisiko kukaan muka oikeasti tehdä bestikselleen tuollaisia temppuja pojan takia? Tietysti kasiluokkalaiselle voi ihastuminen olla kuolemanvakava asia, mutta silti mielestäni tässä hieman lyödään yli. Tyttöjen välit selviävät ja he tuntuvat tajuavan todellisen ystävyyden merkityksen, mutta jotenkin tuntuu hieman kömpelöltä tämä asetelma, että kaikki annetaan heti anteeksi ja ollaan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

 

Nina menee töihin saattaa olla minulle täysin uusi tuttavuus tästä sarjasta, sillä kansikuva ja itse juonikaan eivät kyllä herättäneet mitään muistijälkiä eloon. Kirja kertoo Ninan ja Fian työharjoittelusta ravintolassa, jonne he eivät todellakaan olisi halunneet. Koska paikkaa saa vaihtaa vain, jos työpaikalla ei olla heihin tyytyväisiä, tytöt ryhtyvät tekemään typeryyksiä, joka on vähällä maksaa koko ravintolan toiminnan. Mielestäni tässä tyttöjen kepposten vaikutuksia on hieman suurenneltu, samoin kuin sitä miten hyvin tytöt pyrkivät korjaamaan tekonsa ja miten laajoihin toimenpiteisiin he ryhtyvät ravintolan pelastamiseksi. Todellisuudessa suola kermaleivoksessa ja sokeri suolasirottimessa tuskin riittää kaatamaan kokonaista ravintolaa. Jotenkin tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että ei herranjesta, eikö Nina (ja Fia) ikinä opi! Vaikka kuinka muka opittaisiin läksyt edellisissä osissa, niin sama meno jatkuu kuitenkin koko ajan. Se alkaa kyllästyttää pitemmän päälle, ja välillä jutut ovat niin typeriä, että ei edes naurata.

 

Kaiken kaikkiaan näissä kirjoissahan on hauskoja sattumuksia, mutta näissä viimeisissä osissa eräänlainen korkealentoisuus ja juuri tuo saman lapsellisuuden jatkuminen tuntuvat ärsyttäviltä. Tokihan kyse on nuortenkirjasta, mutta mielestäni välillä kyllä jopa hieman aliarvioidaan lukijaa tekemällä näistä kirjoista hieman liian lapsellisia kohderyhmää ajatellen: ja minä pidän kohderyhmänä yläastelaisia tyttöjä. Näissä kirjoissa on paljon hyvää ystävyydestä, vastuunkantamisesta ja perhesuhteista, mutta ainakaan minun silmissäni se ei täysin riitä peittämään tiettyjä epäkohtia. Sarja oli kuitenkin mukava lukea loppuun.

Railo

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

556 s., Otava 2011

isotekstinen

Valitsin taas vaihteeksi lukuun isotekstisen teoksen, sillä sellaisen lukeminen on silmille ihanan rentouttavaa välillä. En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia, joten päätin aloittaa Railolla. Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta aika paljon ja lukukokemus oli hyvä, vaikka alkuun hieman epäröinkin, sillä en ole aina kuullut niin hyvää palautetta Hämeen-Anttilan teoksista. Olen iloinen, että "ennakkoluuloistani" huolimatta päätin kokeilla ja todeta itse, mitä mieltä olen hänen tavastaan kirjoittaa, sillä taas tuli todistetuksi, että makuja on monia.

Railo kertoo kolmikymppisestä avioparista, Teposta ja Inkasta, jotka muuttavat Tepon haaveiden perässä miehen syvästi inhoamalle synnyinseudulle, jonne mies aikoo rakentaa hotellin ja mökkikylän. Inka ei ole innostunut muutosta Pohjois-Karjalaan, sillä pääkaupunkiseudulla heillä on jo valmis paketti taloineen ja juurineen. Muuton jälkeen Teppo on yhä enemmän kiinni rakennustyömaalla ja muissa bisnesasioissaan, kun taas Inka yrittää parin Kukka-tyttären kanssa sopeutua uusiin oloihin yksin. Tepon ja Inkan tilanne kehkeytyy sellaiseksi kuin arvata saattaa: parin välille halkeaa railo, joka saa alkunsa erilaisista unelmista ja pitkistä erossaoloista sekä siitä, että ikinä ei puhuta suoraan asioita halki.

Mielestäni Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Tarinan juonessa on todella helppo pysyä mukana, vaikka kirjailija tehostaakin tekstiään takaumilla, sillä juoni rakentuu loppujen lopuksi aika kevyistä ja ennalta-arvattavista elementeistä. Minua tuo ennalta-arvattavuus ei haitannut, sillä Hämeen-Anttila osaa myös upottaa tarinaan suuria yllätyksiä, jotka mullistavat asioita. Myös miljöön kuvaus on mielestäni onnistunutta, sellaista mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikkakin välillä aihepiirit (kuten parisuhdeongelmat) ovatkin vakavampia. Yleistunnelma oli jotenkin lämminhenkinen kaikista päähenkilöiden vaikeuksista huolimatta.

Yhdestä asiasta sen sijaan on pakko mainita. Se on se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että päähenkilöt ovat jo lähempänä neljääkymmentä, vaikka todellisuudessa Inka ei ole vielä edes 30-vuotias. Hämeen-Anttila antaa siis tämäntyyppisissä asioissa aika ristiriitaisia signaaleja, jotka hieman sotkevat lukijan luomia mielikuvia. Mielestäni kirjailija olisi voinut valita joko vanhemmat päähenkilöt tai käsitellä pariskuntaa ja heidän tuttaviaan nuorekkaammin. Tämä "sekavuus" vaikutti kyllä minun lukukokemukseeni jonkin verran, vaikka muuten tästä kirjasta pidinkin.

♠♠♠♠

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

334 s., Kaiku Books 2013

kansi: Joel Melasniemi

Maija Vilkkumaa on yksi kaikkien aikojen suosikkiartistejani. Hänen musiikkinsa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Siinä on jotakin niin jäljittelemätöntä ja suoraa, joka iskee minuun. Tämän tiedon valossa ei liene kenellekään suuri yllätys, että halusin ehdottomasti lukea Vilkkumaan esikoisromaanin. Suurella jännityksellä minä sitten tämän kirjan avasin ja täytyy sanoa, että odotukseni täytettiin onnistuneesti.

Kun kuulin, että Nainen katolla on niin sanotusti moniääninen romaani, olin hieman kauhuissani. Pelkäsin, että moniäänisyys tekisi tästä romaanista sekavan, mutta vielä mitä! Vilkkumaan kirjoitustyylillä romaani toimii erinomaisesti, vaikka ääneen pääsee useita erilaisia persoonia.

Tällä romaanilla on siis moniäänisyytensä puolesta useampia päähenkilöitä. He ovat stand up -koomikko Linda, juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja sivupersoonineen sekä äidinkielenopettajana työskentelevä, asioita voimakkaasti tiedostava Ville. Kaikkien näiden hahmojen elämät kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen. Vilkkumaa onnistuu luomaan yhteyksiä ilman sekavuutta tai sitä, että lukija joutuisi koko ajan kelaamaan "kuka toi nyt olikaan". Hahmot on onnistuneesti luotuja, aika stereotyyppisiä, mutta kumminkin samalla kertaa yllättäviä.

Vilkkumaa tuo kirjassaan esiin nykypäivän polttavia puheenaiheita ja ilmiöitä, hän kirjoittaa nasevasti, suorasti ja raikkaasti. Hänen tekstistään ei huumoria ja ironiaa puutu, ja nauroinkin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen. Vilkkumaa leikkii sanoilla ja lauseilla tehden tekstistä elävää ja tajunnanvirtaistakin. Vaikka teksti tietyissä osissa vilisee kirosanoja, ei siitä ainakaan minulle jäänyt negatiivinen olo. Vilkkumaa käyttää niitä taidokkaasti tehokeinoina ja voisin sanoa, että eräänlaisena nykypäivää kuvastavana elementtinäkin. Lukija huomaa heti, että kirjoittaja on todellakin sanankäytön ammattilainen. Teksti on niin mainiota, että minun on pakko ottaa mukaan tekstinäyte Lindan osiosta kirjan sivulta 33:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa koko ajan joku on silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine designvalaisimineen eteerisesti värähtelee." Voi VITTU! -- Jengin itsekehulla ei ole MITÄÄN rajoja.

♠♠♠♠½

Myös Krista ja Maija ovat lukeneet tämän kirjan.

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

267 s., Tammi 2013

kansi: Timo Mänttäri

Kun sain toissapäivänä Veera Niemisen esikoisteoksen Avioliittosimulaattori käsiini, lukaisin heti takakannen ja takakansiliepeen. Kyllä oli kuulkaa naurussa pitelemistä, kun olin tuon kansiliepeen tekstinäytteen saanut luettua. Niemisen teksti on niin eloisaa ja iloista, värikästä ja sanavalmista, että väkisinkin alkaa naurattaa. Tosin ei teksti koko ajan naurata, sillä kirjailija osaa myös vakavoittaa tilanteen eikä vedä tätä kokonaan hulvattomaksi. Itse luonnehtisin tätä ehkäpä romanttiseksi hömpäksi, jossa on myös syvällisempi pohjavire.

Kun itäsuomalainen Aino rakastuu ensisilmäyksellä varsinaissuomalaiseen Jussiin, ei hän vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Rakkaus kuitenkin tuntuu vahvalta, mutta totta totisesti rempseä ja vilkas karjalainen joutuu koetukselle, kun hän saapuu kuukauden vierailulle Jussinsa kotitilalle. Tilalla nimittäin asuu myös Jussin isä, setä ja pikkuveli, joista kaksi edellistä tuntuvat jumiutuneen piintyneisiin tapoihinsa.

Minua nauratti aivan suunnattomasti kaikki kommunikaatio-ongelmat, joita Aino kohtaa Jussin isän ja sedän kanssa. Niemisen huumori on juuri sellaista, joka puree minuun. En oikein osaa täysin kuvailla millaista se on, mutta hyväntuulista ironiaa ainakin. Minäkertojan valinta oli onnistunut ratkaisu, sillä siten lukija todella pystyy kuvittelemaan itsensä kaikkien noiden tapahtumien ytimeen. Etenkin kuvaukset Erkki-sedästä kirvoittivat takuuvarmat naurut.

Mutta tämä kirja ei ole kertomus vain kommunikaatio-ongelmista ja vanhoista ukoista, vaan myös suuresta ja kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka eteen Aino on valmis sietämään jopa Erkin pedanttiutta ja koko perheen jämähtyneisyyttä. Ainon ja Jussin rakkaus on jotenkin niin pakahduttavan voimakkaasti kuvattu, että se välittyy lukijalle asti täysin ehjänä. Mielestäni Nieminen kirjoittaa kauniisti tuosta rakkaudesta ja siitä suuresta hellyydestä ja välittämisestä, mikä Ainon ja Jussin välillä vallitsee. Oikeasti nyt lukemisen jälkeen tuntuu, että tarvitsisin yhtä voimaannuttavan ja välittävän halauksen kuin Aino, koska Nieminen saa tuon halauksen tuntumaan niin maagiselta asialta, että sille ei vedä vertoja mikään.

Aivan mainiota siis! On huumoria, rakkautta, sanavalmiutta ja taito kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti. En oikeasti keksi mitään, mitä tämä kirja kaipaisi. Olisin kyllä mielelläni lukenut tätä kirjaa enemmänkin, mutta tapahtumarikkautensa puolesta 267 sivua on oivallinen mitta tälle kirjalle. Toivon todella, että Nieminen kirjoittaa vielä lisää tällaisia kirjoja, jotka ovat aidosti hyvän mielen kirjoja.

♠♠♠♠♠

4 x Nina, part. 3

Ritta Jacobsson: Ninan unelmamatka, 154 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Florida tur och retur, 1997, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina autiotalossa, 148 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Midnatt råder, 1997, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina megabileissä, 143 s., Karisto 2004

alkup. Tina - I Bödelns hus, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan ongelmaystävä, s. 140 s., Karisto 2004

alkup. Tina - Mias gåta, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

 

Nina -sarjan lukeminen jatkuu taas neljän kirjan verran. Kuvassa kannet ovat hieman väärässä järjestyksessä ja tajusin sen juuri, mutta ei voi mitään, kun opukset on jo palautettu kirjastoon. Sen sijaan suurempi virhe on itse kirjoissa, sillä niissä sarjan osien luettelossa on merkitty Nina autiotalossa aikaisemmaksi kuin Ninan unelmamatka, mikä ei tosiaan pidä paikkaansa. Itse luin ne tuossa järjestyksessä ja vähän harmitti, mutta katsoin viimeisistä osista, että niissä on jo oikea järjestys merkittynä. Nina autiotalossa on se kirja, joka sai minut innostumaan tästä sarjasta. Sain sen joululahjaksi joskus ammoisina aikoina ja luin sen välittömästi, minkä jälkeen lainasin lisää kirjastosta.

 

Ninan unelmamatka saa alkunsa, kun Ninan äiti saa työpaikaltaan palkinnoksi koko perheen matkan Floridaan. Äidin pitää matkan aikana hoitaa vain yksi pieni työasia, mutta muuten koko kaksi viikkoa on lomaa. Kun perhe Bergström on vauhdissa, niin voi taatusti uskoa, että koko perhe onnistuu nolaamaan itsensä. Koko matka tuntuu aluksi menevän täysin plörinäksi, mutta loppujen lopuksi lomasta kehkeytyy todella jännittävä ja mukaan mahtuu niin varasteleva porukka kuin romanttista virettäkin. Itse pidin kirjaa jokseenkin epäuskottavana juoneltaan, sillä tapahtumat ovat aika korkealentoisia ja on vaikea uskoa, että edes koheltavalle perheelle voisi sattua tällaista äksöniä lomalla.

 

Nina autiotalossa kertoo Bergströmin perheen joulunalusajasta, jolloin valmisteluita tehdään kovalla tohinalla ja jokavuotiseen jouluperinteeseen kuuluva flunssakin ilmestyy jälleen ajallaan. Perhe koheltaa jouluvalmisteluissaan ja lopuksi olohuonetta koristaa "varastettu" kuusi ja kulahtaneet koristeet. Nina nauttisi muuten joulunajasta, mutta pahaksi onnekseen hän ei voinut olla kerskumatta, että uskaltaa mennä vanhan parantolan lähellä sijaitsevaan autiotaloon keskellä yötä, vaikka talossa sanotaan kummittelevan. Tässä kirjassa pidän niin kovasti siitä toisesta ulottuvuudesta, jonka Jacobsson on kirjaan istuttanut yliluonnolisen merkeissä. Hän käsittelee hienoisesti sivuten historiaa, mutta luo aitoa jännitystä kummitusteemallaan. Muistan kuin ekalla lukukerralla hiuksia nostatti ajatus Ninan seikkailuista. Tämä kirja on myös todella hauska huumoripläjäys, joten voi sanoa, että tässä on sopivassa suhteessa vähän kaikenlaista.

 

Nina megabileissä, tai kuten alkuperäinen nimi "pyövelin talossa", jatkaa samalla kummitusteemalla kuin edellinenkin osa. Ninan bändikaveri Mian serkku järjestää isot uudenvuodenbileet vanhassa pyövelin talossa lähellä hautausmaata. Tyttöjen bändiä on pyydetty sinne soittamaan ja auttamaan valmisteluissa, mutta vasta paikan päällä tytöille selviää miten karmivasta paikasta on kysymys. Talossa tapahtuu outoja asioita ja siellä huhutaan kummittelevan. Myös Ninan mukana oleva Dalmatina-koira aistii jotakin erikoista, mikä on omiaan nostamaan tyttöjen niskakarvat pystyyn. Itse pidin tässäkin kirjassa kummitusteemasta kovasti, se on hyvin aidon oloista. Samoin Ninassa ilmenevä pelottomuus kohdata vaikka mitä, kunhan vain rakkaimmilla on turvallista, on hyvin kuvattu. Ninasta paljastuu lopullisesti myös epäitsekäs puoli, vaikka tähän asti hän on tuntunut vähintäänkin hieman itsekkäältä.

 

Ninan ongelmaystävä -kirjassa Mia alkaa yhtäkkiä käyttäytyä oudosti ja vältellä bändin muita jäseniä. Erityisen kurjaa se on Annalle, joka on Mian paras kaveri, mutta ei se helppoa ole Ninalle ja Fiallekaan, sillä bändi on alkanut juuri päästä täyteen kukoistukseensa erityisesti Mian johdolla. Mian käytös kiristää lopulta heidän kaikkien hermoja, kunnes lopulta paljastuu syy Mian käytökselle. Tässä vaiheessa punnitaan todellinen ja kestävä ystävyys sekä aito välittäminen ja asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen. Nina oppii arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita, sillä Miaa vaivaavan asian paljastuminen kasvattaa Ninaa ihmisenä paljon. Mielestäni Jacobsson onnistuu taas luontevalla tavalla viemään Ninan hahmoa aikuisempaan suutaan. Tämä kirja on myös selkeästi synkkämielisempi kuin aikaisemmat osat, mutta tämä kirja vaatiikin vakavuutta eipä osasta toiseen jatkuvaa kohellusta ja hassuttelua.

 

Yhteisarvosanaksi kirjoille: ♠♠♠♠

Solveigin laulu + haaste valmis!

Sinkkonen, Lassi: Solveigin laulu

248 s., WSOY 1970, 3. p.

Ihan ensiksi teen tällä päivämäärällä tiettäväksi, että olen nyt saanut valmiiksi Morren haasteen Kuusi kovaa kotimaista. Tätä haastetta varten olen lukenut sekä hieman uudempaa kirjallisuutta että vanhempia klassikoita. Minun listani voit tsekata haasteistani.

Solveigin laulu kertoo Solveigin tarinan pikkutytöstä aikuisuuteen ja oman elämän aloittamiseen asti. Solveig syntyy vasten äitinsä tahtoa ja hänen elämänsä tukipilariksi muodostuu isänäiti famu. Solveigin tarina on kaikkea muuta kuin ruusuinen, sillä äiti Saara on varsinainen riivinrauta ja kotona on kamalaa.

Minua ehkä jopa järkytti se miten paljon teos sisältää väkivaltaa. Saara hakkaa Solveigia, Börje (isä) hakkaa Saaraa, kaikki huutavat ja haukkuvat, ammutaan aseella ja ilmapiiri on yleisen vihamielinen. Ainut täysin Solveigin puolella oleva henkilö on famu. Teoksen ilmapiiri on minusta todella ahdistava ja tuntuu kauhealta ajatella että edes fiktiivinen hahmo on joutunut viettämään elämäänsä moisessa ympäristössä. Saara on niin kamala ja ärsyttävä hahmo, että en ihmettele miksi Börje käytti häntä kohtaan väkivaltaa: miten muutenkaan tukkia hänen suunsa. Silti on jotenkin surullista, että tilanne kärjistyy moisiin tekoihin asti.

Solveig on hahmona jotenkin kaksijakoinen: toisaalta hän sietää kuraa niskaansa paljonkin, mutta samalla hänellä on oma tahto ja kyky sanoa takaisin. Solveigin kehitystä on mielenkiintoista seurata ja mielestäni Solveigin ja famun välinen vahva yhteys ja ystävyys on todella teoksen lähes ainut kaunis asia.

Minussa tämä teos herätti vahvoja tunteita, ehkä hieman samanlaisia kuin aikoinaan Jotunin Huojuvaa taloa lukiessani. Mietin sitä, että todella jonkun elämä on voinut (ja on varmasti ollutkin) juuri sellaista kuin teoksessa kuvataan. Mietin myös sitä, että onko jonkun elämä vielä tänäpäivänäkin samanlaista. Toivon että ei ole.

♠♠♠♠

Scarlettin puvussa

kuva: Pietari Posti/Otava
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
208 s., Otava 2011

Kuulin tästä teoksesta alunperin Elinalta, mutta jotenkin unohdin sen. Nyt se palasi mieleen, ja pitihän se sitten tietysti lukea. Kaikille mainittakoon, että Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani enkä suostu katsomaan siitä kertovaa leffaa, ettei mielikuvat mene pilalle. ;D

Tarina kertoo 17-vuotiaasta Viivi Lintusesta, joka pitää klassikkoelokuvista, vaatteista ja suosikkinäyttelijästään Vivien Leigh'stä. Vanhojentanssit on ollut Viivin haaveena jo pikkutytöstä asti, mutta sitten kun h-hetki lähenee, asiat alkavat mennä solmuun; tanssipariksi lupautunut on-off poikaystävä Aki menee kihloihin ja tanssii toisen tytön kanssa. Onneksi kuvaan astuu Reko, "paha poika".

Minua häiritsi kirjassa niin moni asia, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Aluksi ehkä pitänee mainita nimet, joihin ideaa oli otettu Tuulen viemää -teoksesta. Reko Puttonen oli ilmiselvästi johdettu Rhett Butlerista, Aki Virtanen Ashley Wilkesista ja Viivi Lintunen taas kuvastaa Scarlettin näyttelijä Vivien Leigh'n nimeä. Miksi, oi miksi ei ollut kehitelty jotain muita nimiä? Ehkä tämä ei häiritse niitä, jotka eivät ole Tuulen viemää lukeneet. Täytyy toki muistaa, että kohderyhmä on "nuoret aikuiset", joista kovin moni ei ehkä ole teosta lukeneet.

Sitten ärsytti juonen samantyyppisyys Tuulen viemään verrattuna. Olivia on kuin Melanie, Aki kuin Ashley ja niin edelleen. Tämänkin olisi vielä voinut sulattaa, mutta kun tämä samantyyppisyys ei jää tähän. Reko esimerkiksi kuulee Akin ja Viivin riidan maatessaan sohvalla huoneessa, jonka piti olla tyhjä: ihan samoin kuin Rhett kuulee Ashleyn ja Scarlettin riidan. Tai sitten Reko näkee Viivin ja Akin halaavan asiat sovittuaan ja suuttuu. Niin Rhett kuulee Scarlettin ja Ashleyn tehneen.

Viivillä tuntuu olevan samanlainen ajatusmalli kuin Scarlettilla; ikäviä asioita ajatellaan vasta myöhemmin. Lisäksi Viivin kotitalo uhkaa jäädä kerrostalojen alle ja hän haluaa taistella sen puolesta, ihan kuin Scarlettkin taistelee Taran puolesta. Muutenkin ärsytti ehkä liiallinen Scarlettin tai oikeastaan Vivien Leigh'n ihannointi, joka puolella oli tauluja hänestä ja elokuvakerhokin katsoi nimen omaan hänen leffojaan.

Juonessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, ja olen edelleenkin sitä mieltä että Rannela osaa kirjoittaa hyvin. Hänellä voisi olla ihan omiakin aineksia yllin kyllin tämäntyyppisen kirjan tekemiseen, mutta nyt idea mielestäni jotenkin kompastuu liialliseen yhdenmukaisuuteen. Täytyy tosin sanoa, että jos tästä joskus jatko-osa tulisi, lukisin sen varmasti, sillä Rekossa oli melkein jotain yhtä kiehtovaa kuin Rhett Butlerissa.

♠♠½