keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Lukupiirikirja: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
Suklaapuoti 1
413 s., Otava 1999
alkup. Chocolat, 1999
suom. Arja Gothoni
kansi: Katja Alanen

Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.

Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.

Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.

Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.

Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!

maanantai 15. marraskuuta 2021

Rouva Einstein

Marie Benedict: Rouva Einstein
10 h 4 min., Sitruuna Kustannus Oy 2021
alkup. The Other Einstein, 2016
suom. Kaisa Haatanen
lukija: Ritva Holmström

Tutustuin Albert Einsteinin ensimmäiseen vaimoon Mileva Mariciin ensimmäisen kerran Liv Strömquistin sarjakuva-albumissa Einsteinin vaimo. Hänen persoonansa jäi mieleeni, joten päätin ottaa kuunteluun Marie Benedictin vastikään suomennetun Rouva Einsteinin. Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen teos, pohjautuu se Milevan ja Albertin todelliseen tarinaan. Aiemmin en ole ollut oikeastaan mitään mieltä Albert Einsteinista, mutta tämän kirjan kuunneltuani päällimmäinen ajatukseni on: jukolauta mikä itsekäs ukko!

Milevan ja Albertin tiet kohtaavat ensikertaa, kun Mileva pääsee ainoana naisena opiskelemaan fysiikkaa Zürihin yliopistoon. Aina älyllisesti ja ammatillisesti hyvin kunnianhimoinen Mileva tuntee kohdanneensa miehen, jonka kanssa tasavertainen kumppanuus on mahdollista. Älyn ja sydämen liitto ole sellainen kuin Mileva odotti. Vuosi vuodelta hän jää yhä enemmän uraauurtavana fyysikkona mainetta niittävän miehensä varjoon.

Mileva Maricin roolista Einsteinin tunnetuimpien ja käänteentekevimpien teorioiden ja löytöjen taustalla on keskusteltu paljon. On sanottu, että todellisuudessa Mileva oli miestään älykkäämpi, ja 1800-1900-luvun miehisessä tiedeyhteisössä puoliso pääsi niittämään mainetta ja kunniaa pitkälti vaimonsa ansiosta. En tiedä mitä ajattelen tästä asiasta, mutta mielestäni on ilmeistä, että Albert ei kohdellut vaimoaan hyvin. Älykäs Mileva joutui käyttämään aikansa taloustöihin ja lastenhoitoon, kun puoliso lipui yhä kauemmas. Suuri rakkaustarina kääntyi surulliseksi.

Rouva Einstein on sujuvajuoninen ja kiinnostava romaani. Mielestäni Marie Benedict onnistuu kuvaamaan tiedeyhteisöä kiehtovasti, vaikka itse olenkin enemmän humanisti.

tiistai 9. marraskuuta 2021

Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

Emma Teräs: Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä
86 s., LURRA Editions 2021
kansi: Kim Söderström & Rax Rinnekangas

Emma Teräksen esikoisrunokokoelma Hieman hajalla edustaa niitä pienilevikkisiä runokirjoja, jotka menevät helposti itseltä hieman ohi. Bongasin tämän Instagramissa @marjoreading -tilin postauksesta, jossa erityisesti kiinnitin huomioni luonnehdintaan "runoja sydänsuruisille". Tunsin kuuluvani juuri tuohon ryhmään, joten varasin kirjan kirjastosta.

Kun elämässä kohtaa jonkin suuren tunnemylläkän, olipa se sitten onnellinen tai surullinen, ihmisellä on kuulemma tapana etsiä tunteilleen sanoittajaa. Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa, ja usein sanoittajana toimii laululyriikat tai kirjallisuus. Hieman hajalla oli minulle juuri nyt sopiva kirja luettavaksi, sillä olen hiljalleen toipumassa siitä sydänsurusta, jonka keväällä kohtasin. Löysin tästä teoksesta monta runoa, jotka tuntuivat sanoittavan tunteitani ja ajatuksiani. Luinkin tätä kirjaa moneen kertaan, sillä tiettyihin runoihin halusin palata uudelleen.

Emma Teräksen runot ovat helppotajuisia ja selkeitä, kuten Marjokin niitä luonnehtii. Ne ovat helposti tulkittavissa ja otollisessa tilanteessa myös samaistuttavissa. Niissä ei ole haastavaa vertauskuvallisuutta, vaan ne ovat hyvinkin raikkaita avoimuudessaan ja helppotulkintaisuudessaan. Nopealukuinen, mutta puhutteleva kokonaisuus.

Minä päästin irti
En siksi, että olisin halunnut
Minä päästin irti
Koska minun piti

s. 52 

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Lukupiirikirja: Perno Mega City

Noora Vallinkoski: Perno Mega City 
359 s., Atena 2018, 2., tarkistettu painos
kansi: Jussi Karjalainen

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Noora Vallinkosken esikoisromaanin Perno Mega City, joka herätti ilmestyttyään paljon kohua. Saamieni tietojen mukaan teos vedettiin pois myynnistä vain pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Muistin itsekin hatarasti, että kirjastoja pyydettiin poistamaan niteet kokoelmasta ja tilalle toimitettiin uudet, mihin sain myös vahvistuksen. Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, se poiki Vallinkoskea vastaan nostettuja syytteitä kunnianloukkauksesta ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Osan hahmoista koettiin olevan tunnistettavissa todellisiksi henkilöiksi nimiensä, asuinpaikkansa, taustansa tai jonkin todellisen tapahtuman perusteella. Tapaus ei lopultaa edennyt oikeuteen asti, sillä Vallinkoski ja neljä asianomistajaa pääsivät sopimukseen, jossa Vallinkoski sitoutui maksamaan yhteensä 5500 euroa korvauksia. Suomalaisittain ajatellen harvinainen tapaus, ja aikamoisen myllyn läpi joutui esikoiskirjailija menemään.

Sain itse käsiini tästä kirjasta sekä tämän lukemani tarkistetun painoksen että ensimmäisen painoksen. Omien muistiinpanojeni pohjalta onnistuin jopa puoliksi sattumalta löytämään ne hahmot, joita oli jouduttu hieman muuttamaan nimen osalta tai muuten, mutta en lähde tässä erittelemään mistä hahmoista on kyse. Sen kuitenkin voin todeta, että itse en olisi osannut yhdistää syytteitä juuri näihin hahmoihin, mutta toisaalta se taitaa vain osoittaa sen, että muutokset tekivät hahmoista neutraalimpia. Toki ilman tätä kohua tuskin olisin pitänyt yhtään mitään hahmoa tunnistettavana. Asiaa oli kyllä kiinnostavaa tutkia kertojanvapauden näkökulmasta.

Perno Mega City kertoo Hannasta, joka syntyy duunariperheeseen ja viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Pernon lähiössä Turussa. Tietyllä tavalla teos käsittelee huono-osaisuutta ja eräänlaista lannistuneisuutta, mutta ei se kuitenkaan ole millään tavalla ankea tai toivoton, vaan aina jostain pilkahtelee valoa. Elämässä on vakaita ja turvallisia jaksoja, ja erityisesti perheen isä tuo elämään sekä vakautta että turvaa, kun äiti meinaa upota punaisen hetekan syövereihin mielen sairastuessa. Tätä on luonnehdittu myös köyhyyden kuvaukseksi, mutta sitä se ei mielestämme ole, sillä perhe ei kärsi suoranaista puutetta mistään, heillä on oma auto, jonkinlainen kesämökkikin ja matkustavatpa he myös ulkomaille. Vanhemmat käyvät töissä ja ruokaa on aina, vaikka vaatteita ei pestäkään Omo Colorilla.

Perno Mega Citystä käyty keskustelu pyörii pitkälti oikeuskohun ympärillä, jolloin sekä teos itsessään että sen kirjalliset ansiot jäävät sivuosaan. Meidän piiriläiset olivat yleisesti pitäneet tästä teoksesta, ja hieman pohdittiinkin, että olisiko tämä voinut olla vielä parempi, jos sen olisi voinut lukea aidosti ja puhtaasti fiktiona ilman kohun lyömää leimaa, joka sai  väkisinkin tarkastelemaan teosta myös muussa valossa. Erityisesti pidimme Vallinkosken sujuvasta kerronnasta ja huumorin pilkahduksista. Itse naurahtelin ihan ääneen asti Vallinkosken nasevalle kerronnalle. Koimme myös, että hän on tavoittanut lapsen näkökulman todella aidosti ja onnistuneesti. Juuri se lapsen asiat asioina -katsantokanta toi oman huumorinsa teokseen. Toivoisin Vallinkosken kirjoittavan lisää, sillä hän on aidosti hyvä ja otteessaan pitävä kertoja. Toivottavasti Perno Mega Cityn nostattama myrsky ei ole lannistanut häntä.

maanantai 1. marraskuuta 2021

Lukupiiri: Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Kirsi Ranin: Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika
220 s., Nemo 2021

Lukupiiri on minulle monta. Vuosia se oli harrastus, sitten siitä tuli osa työtä. Lukupiirin ohjaaminen on yksi rakkaimmista työtehtävistäni, ja perustamassani lukupiirissä alkoikin tänä syksynä jo 5. lukuvuosi. Vaikka lukupiiri on nykyisin osa työtäni, on se edelleen hyvin lähellä harrastusta, sillä kirjojen lukeminen, kokoontumisten valmistelu ja keskustelun vetäminen on niin kivaa, että ei se välttämättä aina työltä tunnu. Lukupiiri antoi minulle myös aiheen graduuni, jossa tutkin kirjastokimppani avoimien ja maksuttomien lukupiirien merkitystä jäsenilleen.

Gradua työstäessä luin laajasti lukupiirejä käsittelevää kirjallisuutta, joten sen myötä sekä vuosien kokemuksen ansiosta lukupiiritoiminta on minulle läpeensä tuttua. Silti halusin lukea Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan, sillä pysyn mielelläni edelleen kartalla aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta. Kuten arvata saattoi, ei tämä kirja minulle uutta tietoa tuonut, mutta ihanan kotoisan lukuelämyksen tuttuakin tutumman aiheen äärellä, ja juuri sitä odotinkin. On ihanaa kietoutua tuttuuden peittoon ja muistella ja fiilistellä omia lukupiirikokemuksia ja graduprosessiakin.

Fiilistelyn ohella tässä kirjassa minulle olennaista oli loppupuolelle kootut 200 kirjavinkkiä eri aiheista. Olen monesti hyödyntänyt Kirsin Book Club -blogia, kun olen miettinyt luettavaa lukupiiriin, mutta jotenkin minulle silti on erityisen mieluisaa, että nyt hyväksi havaittuja ja lukupiiriin sopivia vinkkejä löytyy myös oikein paperilta. Aion kyllä käyttää listoja jatkossa suunnittelun tukena!

Pakko muuten sanoa myös vielä se, että tässä kirjassa on mielestäni todella onnistunut kansi, jotenkin elegantti ja kutsuva.

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Agnes ja huvilan salaisuus

Tuutikki Tolonen: Agnes ja huvilan salaisuus
186 s., WSOY 2021
kuvitus: Kati Vuorento
kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Luin syyskuussa Tuutikki Tolosen kirjan Agnes ja unien avain, joka avaa arjen ja yliluonnollisen välimaastossa liikkuvan sarjan. Pidin kirjasta ihan valtavan paljon ja olen ottanut sen mukaan kirjavinkkauksiinkin - hyvällä menestyksellä - sillä selvästikin innostukseni kyseisestä kirjasta on tarttunut myös kuulijoihin. Nyt luin sarjan toissen osan Agnes ja huvilan salaisuus, joka vei mennessään ihan samalla tavalla. Tuskin maltan odottaa sarjalle jatkoa!

Agnes on perinyt äitinsä kanssa pitkään tyhjillään olleen Rauhalan huvilan isoisoäidiltään. Huvila kuului aikoinaan monia tragedioita kohdanneelle Brycknenin suvulle, johon isoisoäiti Agnes Mariakin kuului. Vanhassa huvilassa Agnes aistii välittömästi jotain selittämätöntä. Keskellä talvea ilmassa leijuu hento kesäkukkien tuoksu ja pianon kansi tuntuu aukeilevan kuin itsestään. Remontin keskellä talosta löytyy myös E-kirjaimella nimikoituja tavaroita, vaikka tiettävästi talossa ei ole asunut ainakaan ketään perheenjäsentä, johon kirjain voisi viitata. Kummallisuudet eivät lopu siihen, sillä huvilasta löytyy myös aikojen saatossa umpeen tapetoituja huoneita. Näyttää kovasti siltä, että Agnesilla ja hänen ystävällään Pullalla on jälleen arvoitus selvitettävänään.

Olen jälleen kerran niin innoissani lukemastani, että en oikein tiedä miten edes kuvailisin sitä riemua, jonka tämä kirja herätti, mutta yritetään nyt kuitenkin. Minä sitten pidän Rauhalan miljööstä. Se on täynnä ihanaa historian havinaa, kiinnostavia arvoituksia ja maagista realismia kutsuvimmillaan. Etenkin vanhan talon kätketyt salaisuudet kutkuttivat mielikuvitustani tässä tarinassa. Olen aina pitänyt vanhoista taloista, ja etenkin lapsena kartano- ja huvilarakennukset kiehtoivat minua erityisesti. Mitä kaikkea seinät ovat vuosien saatossa mahtaneetkaan nähdä ja kuulla? Kun miljööseen yhdistyy sujuva tarinankerronta ja nokkela ja sanavalmis päähenkilö, ei kirjan parissa voi olla viihtymättä.

lauantai 23. lokakuuta 2021

Humiseva harju Seinäjoen kaupunginteatterissa

Emily Brontën Humiseva harju on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Alunperin omistin siitä pokkaripainoksen, jonka kannetkin jo uhkaavasti käpristyivät, mutta sitten löysin vaihtopisteeltä kovakantisen niteen ja vaihdoin pokkarini siihen. Toisaalta olisi ihanaa, jos se luetun näköinen ja paljon käytetty pokkarikin olisi tallella, mutta aina sitä havahtuu vasta jälkikäteen.

Humiseva harju tuli Seinäjoen kaupunginteatterin ohjelmistoon kevättalvella 2021, mutta jostain syystä en ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä esitystä katsomaan, vaikka halusinkin tutun tarinan lavalla nähdä. Onneksi nyt syksyllä tuli lisää näytöksiä, niin minäkin pääsin esitystä katsomaan. Ajattelin lyhyesti kirjoittaa tänne blogiin joitakin fiiliksiä siitä, vaikka minulla ei olekaan sen kummempaa asiantuntemusta teatteriesitysten arvioimisesta.

Ihan alkuun minun on sanottava, että viihdyin Humisevalla harjulla hyvin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että useiden lukukertojen myötä oman pään sisälle luodut mielikuvat kohtaavat kovin hyvin muiden ihmisten näkemyksien kanssa, mutta nyt se onnistui yllättävänkin hyvin, vaikka etenkin miljöön suhteen omat mielikuvani ovat vahvoja. Mielestäni lavastus (Juho Lindström) ja valaistus (Hannu Raja-Aho) olivat todella onnistuneita ja kiehtovia. Etenkin vuotava katto oli mielestäni esitetty hienosti, samoin ikkunasta nummille avautuva näkyvä Rastaslaaksossa puhutteli minua jostain syystä erityisellä tavalla.

Tarinankerronta on mielestäni onnistunutta tässä Jo Cliffordin näytelmäsovituksessa, vaikka siinä ei alkuperäistä tarinaa kokonaisuudessaan esitetäkään. Seinäjoen Humisevan harjun on ohjannut Pauliina Salonius, ja se siirtyi näyttämölle yhtä tuulisena, vahvojen tunteiden täyteisenä ja voimakkaana kuin millaisena olen alkuteoksen tarinan kokenut. Ilta oli kaiken kaikkiaan hieno ja aika kului kuin siivillä.

Roolityöskentely oli pääsääntöisesti puhuttelevaa ja hyvää, mutta pari erityishuomiota haluan mainita. Vahvimpana roolisuorituksena pidän Jani Johanssonin tulkintaa Hindleysta, sillä se oli mielestäni eläväinen, ilmeikäs ja taitava suoritus. Jussi Jätinvuoren Heathcliff kasvaa hienosti tarinan edetessä ja tulkinta vahvistuu, vaikka alkupuolella en ollut ihan varma pidänkö tästä tulkinnasta. Kuitenkin esityksen loppupuolella hahmo tuskin jättää ketään kylmäksi. Naispäähenkilö Cathyn (Heidi Ajanto) tulkinta sen sijaan jätti minut ehkä hieman etäisen tunteen, sillä olin itse kokenut hahmon hieman eri tavalla kuin millaisen kuvan näytelmä antaa. Nyt hän näyttäytyi mielestäni  enemmän ailahtelevaisena ja hysteerikkona kuin suurten tunteiden naisena. Hahmoon ei oikein täysin saanut otetta eikä hänen tragediansa päässyt mielestäni täysin oikeuksiinsa.

Kaupunginteatterille täytyy antaa kiitosta ystävällisestä asiakaspalvelusta sekä koronaturvallisuuden huomioimisesta. En ole aktiivinen teatterissa kävijä, mutta joka kerta kokemus on ollut sellainen, että uudelleen on helppo ja mukava mennä.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Lukupiirikirja: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra
336 s., Otava 2007
alkup. The Lord of the Flies, 1954
ilmeistyi suomeksi ensimmäisen kerran v. 1960
suom. Juhana Perkki

Lukupiiri kokoontui viime viikolla keskustelemaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Tiesin jo kirjaa lukiessa, että tulkintoja ja keskusteltavaa tästä riittää, sillä vertauskuvallisessa tarinassa oli paljon pysähdyttävää, hätkähdyttävää ja ajatuksia herättävää asiaa.

Romaani sijoittuu II maailmansodan aikaan ja kertoo englantilaisista koulupojista, joita kuljettanut lentokone syöksyy maahan jonnekin Tyynenmeren saarelle. Lennolla olleista vain lapset selviävät. Osa on jo murrosiän kynnyksellä, mutta mukana on myös pienempiä lapsia, joita tenaviksi kutsutaan. Joukon johtajaksi nousee Ralph, vaikka kuoronjohtaja Jack havittelee myös johtajan asemaa. Alun paratiisimaisen elon jälkeen poikajoukossa alkaa nousta esiin ristiriitoja. Sivistyksen pinnan murentuessa paljastuu ihmisen raadollisuus.

Tämä kirja piti otteessaan kahdella tavalla. Aluksi luin kirjaa siksi, että miljöö ja huoleton retkitunnelma veti puoleensa, mutta jossain kohtaa luin siksi, että minun oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Loppujen lopuksi halusin teoksesta myös äkkiä eroon, sillä kaikki muuttui koko ajan kamalammaksi loppua kohti, ja sitä oli hirvittävää lukea. Miten raakaa ja julmaa kaikesta tulikaan!

Lukupiirissä paljon keskustelua herättivät teemat vallankäytöstä ja vastuuttomuudesta sekä ihmisessä asuvasta pahuudesta. Aluksi yksinäinen saari vaikutti lähtötilanteesta huolimatta sodan kourissa olevan Euroopan rinnalla turvalliselta paratiisilta, jossa voisi kohtalaisen rauhallisin mielin odotella pelastetuksi tulemista, mutta kun alkukantaiset vaistot ja pelko saavat jalansijaa, muuttuu tilanne väistämättä. Myös hahmojen toiminta, osan henkinen kasvu ja osan taantuminen villi-ihmisiksi herätti ajatuksia.

Kärpästen herra oli todella mieleenpainuva lukukokemus. Ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen löysin myös kirjan, jota en halua enää lukea uudelleen, sillä se meni niin ihon alle, että aiheutti toisinaan suoranaista fyysistä pahaa oloa. Siinä määrin ahdisti poikajoukossa tapahtuvat muutokset, etenkin järkevän ajattelun katoaminen ja yhteishengen luhistuminen, että tätä ei ole tarvetta toistamiseen lukea. Psykologisena kuvauksen tämä on kyllä todella vahva, ja tästä saisi helposti aikaan pidemmänkin tekstin, jopa esseen. Sen sijaan, että kirjoittaisin itse, linkitän tähän Jokken kirjanurkan tekstin. Mielestäni Jokke avaa tätä teosta niin onnistuneesti, että hänen tekstiinsä kannattaa tutustua.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Nolo elämäni: Olisinpa suosittu

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni - Olisinpa suosittu 
283 s., WSOY 2020 (Sanoma Magazines Finland Oy 2012)
alkup. Dork Diaries, Tales from a Not-So-Fabulous Life, 2009
suom. Jani Bohm

Olen viime viikkoina kiertänyt töissä kirjavinkkaamassa monella koululla. Olen täydentänyt 5.-6. luokkien vinkkilistaani, ja vaikka en yleensä postaakaan kirjavinkkausta varten lukemistani kirjoista, niin tästä Nolo elämäni -sarjan avauksesta halusin kuitenkin kirjoittaa.

Nikki Maxwell aloittaa uudessa hienostokoulussa vapaaoppilaana ja joukkoon sulautumista helpottaakseen hän toivoo vanhempiensa ostavan hänelle uuden älypuhelimen. Valitettavasti vanhemmilla ei ole minkäänlaista tilannetajua, ja he ostavat tyttärelleen kuolettavan nolon ja vanhanaikaisen päiväkirjan. Alkujärkytyksestä selvittyään Nikki huomaa, että päiväkirjaan riittää sittenkin kirjoitettavaa. Keskiössä on uuden koulun oppilashierarkia, kouluarki ylipäätään sekä teini-ikäisen tytön haaveet ja pelot.

Nolo elämäni -sarja on tämän ensimmäisen osan perusteella eräänlainen tyttöpäähenkilöllä varustettu vastine Neropatin päiväkirjoille. Siinä yhdistyy samalla tavalla sarjakuva, romaanikerronta ja päiväkirja. Sarjojen huumori tuntuu hyvin samanlaiselta, on tilannekomiikka, loistavaa ylidramaattisuutta ja itseironiaa. Itse viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin ja monen monta kertaa nauroin ihan ääneen asti hulvattomalle kerronnalle. Erityisesti kirjastonhoitoon liittyvät kommentit olivat huvittavia näin kirjastoammattilaisen näkökulmasta.

Vaikka tämä kirja olikin päällisin puolin tosi hauska, on siinä myös vakavampi puoli. Nikkin joutuminen jos ei nyt suoranaisesti kiusatuksi mutta ainakin jonkinlaiseksi silmätikuksi koulun suosituimman tytön toimesta tuntuu välillä hyvin tukahduttavalta. Koulumaailman  hierarkia tuntuu epäreilulta, vaikka Nikki käsitteleekin asiaa pitkälti huumorin kautta ja sisukkaasti päättää myös seurata omia haaveitaan, vaikka hänen olonsa yritetäänkin tehdä kurjaksi.

Ansioistaan huolimatta tämä kirja ei ole mielestäni kestänyt aikaa kovin onnistuneesti. Julkisuuden henkilöihin liittyvät viittaukset eivät esimerkiksi välttämättä ihan aukea tämän päivän teineille eikä teoksessa esitelty teknologia nykyään ole ihan kuuminta hottia. Sinänsä on harmi, että teos on sellaisilla asioilla sidottu vähän liikaakin tiettyyn aikaan, sillä sisältönsä puolesta teos tuskin muuten vanhenee.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Lukupiirikirja: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Flavia de Luce 1
389 s., Bazar 2014
alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009
suom. Maija Paavilainen
kansi: Satu Konttinen

Meidän lukupiiri aloittaa huomenna jo viidennen lukuvuotensa. Näiden vuosien aikana on ehditty lukemaan monenlaisia kirjoja, vaikka välillä kokoontumiset joutuivat tauolle koronan takia. Viides vuosi aloitetaan Alan Bradleyn dekkarin parissa. Piiraan maku makea tuli ehdotuksena piiriläiseltä, mutta itsellänikin on ollut jo vuosia aikeena tutustua tähän sarjaan.

Flavia de Luce on eversti de Lucen kolmesta tyttärestä nuorin. Hän on vasta  11-vuotias, mutta siitä huolimatta hän on paitsi sangen nokkela myös todella taitava kemisti. Hän on myös tyttäristä älykkäin, ainakin omasta mielestään. Kun Flavia löytää heidän kotikartanonsa kurkkupenkistä ruumiin, tuntuvat poliisit suhtautuvan häneen melko alentuvasti, mikä loukkaa hänen älyään. Hän ei ole mikään lapsellinen pikkutyttö, ja sen Flavia päättää näyttää myös poliiseille. Hän ryhtyykin myös selvittämään kurkkupenkin vainajan tapausta.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tarina on kuin tehty Agatha Christien ja Viisikkojen lukijoille. Allekirjoitan tämän, sillä kyseessä on todellakin dekkari perinteiseen makuun. 1950-luvun miljöö tarjoaa kiinnostavat puitteet ja ihan omanlaisensa tunnelman tälle tarinalle. Tietynlaista kartanomystiikkaa, maalaisidyllin romuttumista ja poliiseja nokkelampi maallikko, siinäpä hyvä ja perinteinen yhdistelmä dekkarin pohjaksi.

Minä pidin tästä kirjasta monestakin syystä. Tietysti miljöö on yksi syy, mutta Flavian pikkuvanha ja hivenen näsäviisaskin hahmo on sangen kiinnostavaa seuraa. Myös juonenkuljetus on onnistunutta ja perinteisestä sankaritar joutuu vaaraan -juonikuviosta huolimatta loppuvaiheessa myös oikeasti aika jännittävää. Kaikkein eniten taisin kuitenkin pitää kirjan kielestä, sillä se on ihastuttavan nokkelaa ja leikittelevää, paikoitellen oikeasti todella hauskaakin. Niin mainioita vertauksia ja kielikuvia, Flavian ajatusten sävystä nyt puhumattakaan. Aluksi ihan merkkailin post it -lapuilla näitä kohtia kirjaan, mutta sitten juoni vei niin mennessään, että se ihan unohtui. Teoksen kieli on joka tapauksessa todella nautittavaa luettavaa. Suomentaja on tehnyt tässä todella hyvää työtä.

perjantai 3. syyskuuta 2021

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain
183 s., WSOY 2020
kuvitus: Kati Vuorento
kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Olipas kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Mukaansatempaava, kiehtovasti historian havinaan kietoutuva ja miljööltään ja tunnelmaltaan kutsuva ja ihana tarina, kokolailla nappiosuma. Voin heti sanoa, että aivan varmasti tulen lukemaan myös teoksen jatko-osan Agnes ja huvilan salaisuus.

Agnes on alakoulun kuudennelle luokalle menevä nokkela ja sujuvasanainen tyttö. Hän on juuri muuttanut äitinsä kanssa Harmalan pikkukaupunkiin, sillä äiti on saanut sieltä töitä. Agnes tutustuu tienooseen paitsi lenkittämällä naapurin Ossi-koiraa myös äitinsä työtoverin pojan kanssa. Pullaksi kutsutun pojan kanssa Agnes alkaa selvittää Harmalan vanhalta hautausmaalta löytämänsä vauvan haudan arvoitusta. Sukunimeä vailla oleva hauta jää nimittäin vaivaamaan Agnesia, sillä hautakiven mukaan siihen haudatulla vauvalla on paitsi lähes tismalleen sama nimi kuin Agnesilla myös sama syntymäpäivä, vaikkakin toki vuosikymmenien erotuksella.

Pidin siitä miten tässä teoksessa oli monenlaisia aineksia. Siinä kerrotaan tavallisesta arjesta, perhesuhteista ja ystävyydestä, mutta mukana on myös kiehtovalla tavalla historian mysteerien selvittämistä ja Agnesien unien kautta myös ripaus maagista realismia. Erityisesti mysteerin selvittämisestä teki kiehtovaa se, miten siinä hyödynnettiin tiedonhakutaitoja ja erilaisia lähteitä lehtiarkiston aarteista kirjaston kokoelmiin ja netin syövereihin. Tiedonhakutaidot näyttäytyvät hyödyllisenä ja omalla tavallaan coolina taitona.

Agnes on mielestäni hahmona mukava samoin kuin Pullakin. Heidän kanssaan on kiva selvittää vauvan haudan mysteeriä, vaikka tuo hauta on lähtökohtana surullinen ja haikea. Itseäni on kuitenkin aina kiehtonut niin historia kuin hautausmaatkin, sillä hautausmaiden rauha, vaienneet tarinat ja juurikin se historian havina tekevät niistä minulle kiinnostavia paikkoja. Pidin myös teoksen maagisesta realismista. Unimaailma on kiehtova asia ja unien kautta Agnesin saamat viestit tuntuvat jännittäviltä. Arvoituksellinen onkin yksi adjektiivi, jolla tätä teosta voisi kuvailla.

Jos olisin lukenut tätä kirjaa lapsena, olisin varmasti ollut enemmän kuin haltioissani, sillä juuri tämän tyyppisistä tarinoista pidin silloin erityisesti. Näin aikuisenakin pidin tästä teoksesta todella paljon, ja mielestäni tästä löytyy hyvin kerroksia myös aikuiselle lukijalle. Ehdottomasti suosittelen tutustumaan tähän kirjaan.

tiistai 31. elokuuta 2021

Vaihteeksi vapaalla

Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla
214 s., Tammi 2021
kansi: Emmi Kyytsönen

Jos Veera Vaahteran edellinen teos Vedet silmissä ei ollutkaan mielestäni ihan täysosuma, niin tämä Vaihteeksi vapaalla kyllä yllätti siihen nähden positiivisesti. Pidin päähenkilö Unnan hahmosta, joka oli yllättävänkin samaistuttava, vaikka onkin lähtökohtaisesti olennaisimmilta piirteiltään hyvin erilainen kuin minä.

Unna on viettänyt teini-iästä lähtien suurimman osan elämästään parisuhteessa. Aina suhteen päättyessä hän on ripeästi etsinyt rinnalleen uuden ihmisen, mutta nyt kun pitkä parisuhde Jeren kanssa päättyi, Unna on ensimmäistä kertaa päättänyt pysytellä sinkkuna ja opetella selviytymään omillaan. Prosessiin kuuluu kipuilua ja isojakin oivalluksia, sillä yksinolo mahdollistaa asioiden käsittelyn ihan uudella tavalla. Yllättäen "vapaalla" onkin mukavampaa kuin Unna osasi ajatellakaan. Itsetuntemus kasvaa ja oma suunta alkaa löytyä paremmin.

Vaikka Vaihteeksi vapaalla onkin viihdekirja, ei se ole mitään kevyintä höttöä. Huumoria kyllä riittää ja kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta sen alla on vakavampaakin pohdintaa. Mielestäni tasapaino säilyy hyvin, ja näin tuoreeltaan sanoisin, että minulle tämä on Vaahteran parhaimpia teoksia. Otin jopa parista tekstinpätkästä itselleni kuvat muistiin, sillä ne tuntuivat itselle niin osuvilta. Pari viimeisintä teosta (Sopivasti sekaisin ja Vedet silmissä) olivat pettymyksiä, mutta nyt Vaahtera näyttää jälleen saaneen kunnon vireen ylle.

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Kyllikki Saari: Mysteerin ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia
357 s., WSOY 2021
kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Kyllikki Saaren surma Isojoella keväällä 1953 on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista. Olen itsekin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, joten tapaus on täällä ehkä erityisen tunnettu. Viime syksynä vierailin ensimmäistä kertaa Saaren suohaudalla, ja se oli kyllä sellainen paikka, että toista kertaa ei tarvitse mennä.

Ihmisten luonne on syntyjään sellainen, että selvittämättömät tapaukset puhuttavat ja mysteerit jäävät painamaan mieltä. Tässä teoksessa Teemu Keskisarja kirjoittaa Kyllikki Saaren mysteerin auki. Hän ei esitä tulkintaa murhaajasta, mutta hyvin perusteellisen kuvan hän tapahtuneesta ja tapauksen tutkimisesta antaa. Näitä seikkoja kuvatessaan Keskisarja kyllä kertoo seikat, jotka puhuvat epäiltyjen syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta, mutta varsinaiset spekulaatiot hän jättää lukijalle itselleen.

Keskisarja on historioitsija, ja sen kyllä tästä teoksesta huomaa. Tätä teosta oli ihan ilo lukea siinä mielessä, että Keskisarja on sujuvasanainen kertoja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Keskisarja puhaltaa "mysteerin ihmiset" henkiin, tekee heistä läpeensä inhimillisiä. Historioitsijan ote ei ole mässäilevä, ehkä pikemminkin realistinen. Keskisarja on asiantunteva ja perustelee kerronnassa tekemänsä valinnat. Kaikki kirjan kirjoitusprosessissa tehdyt valinnat ovat perusteltuja eikä skandaalinkäryiseen mustamaalaamiseen sorruta, vaikka ihmisistä osittain puhutaankin ihan oikeilla nimillä.

Vaikka olen ajatellut, että Kyllikki Saaren tapauksen pääpiirteet ovat minulle läpeensä tuttuja, tuli tämän kirjan myötä minulle myös uutta tietoa. Toki tietoni tapauksesta perustuvat lähinnä samoja asioita toistelleisiin lehtijuttuihin, mutta jotenkin silti yllätyin uusista tiedoista. Keskisarja on kyllä tehnyt perusteellista työtä, mikä tekee tästä teoksesta todella kiinnostavaa ja jopa nautittavaa luettavaa, vaikka Kyllikki Saaren kohtalo onkin äärimmäisen surullinen. Monen elämä muuttui ratkaisevasti Kyllikin surman myötä eikä pieni Isojoki enää ollut entisensä.

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
304 s., Gummerus 2018, oikolukematon ennakkokappale
kansi: Hilla Semeri

Sisko Savonlahden esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi vuonna 2018. Sain kirjan silloin ennakkokappaleena ja palan matkaa sitä luinkin, mutta jotenkin se jäi lukulistalle odottelemaan. Halusin lukea kesälomalla edes jonkin oman hyllyn kirjan, joten valitsin tämän. Aluksi olinkin innoissani, sillä tämä tuntui kolahtavan oikein todella. Teoksen edetessä innostus laantui ja ehkä hieman petyinkin, mutta ihan mukaansatempaavaa tekstiä tämä kyllä on.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka on jäänyt elämässään vähän jumiin. Hän makoilee parvekkeensa lattialla kuunnellen ihmisten kiljuntaa Linnanmäeltä ja miettii entistä poikaystäväänsä, josta hänen on vaikea päästä yli. Pitäisi nousta ylös lattialta ja henkisesti, etsiä töitä, tasapainottaa talous, rakastua, olla positiivinen.

Varmasti aika monen elämässä on ollut tärkeitä ihmissuhteita, joiden päättymisestä on vaikea päästä yli. Ainakin minun elämässäni on ollut, ja juuri se taitaa olla syynä siihen, miksi tämä kirja aluksi kolahti niin lujaa. Samaistuin päähenkilön kokemaan tunteeseen siitä, että jotain tärkeää ja olennaista puuttuu, elämässä on iso aukko eikä sitä niin vain täytetä. Mielestäni tämä eron käsittelyn kuvaus oli onnistunutta. Tykkäsin myös romaanin episodimaisesta rakenteesta ja Savonlahden tyylistä kirjoittaa. Huumorin ja melankolian toisiinsa kietoutuvat sävyt kuvastavat hyvin päähenkilön elämää.

Mikä sitten sai innostuksen laantumaan ja toi tullessaan pettymyksen tunteen? Ehkä se, miten päämäärätön päähenkilö välillä oli. Tuskastuin ja ahdistuin hänen ajelehtimiseensa ja eräänlaiseen huolettomuuteensa, siihen miten hän koko ajan oli pyytämässä taloudellista apua muilta yrittämättä kovin ponnekkaasti itse tehdä asialle mitään. Kun ihmisellä on murheita, ei maalliset asiat tietenkään välttämättä ole päällimmäisenä mielessä. Kuitenkin päähenkilö tiedostaa muutoksen tarpeen, haluaakin sitä, mutta ei vain meinaa oikeasti aikuistua. Vaikka kasvua lopussa tapahtuukin, se ei riittänyt minun kohdallani hälventämään tuota tuskastumisen tunnetta.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Kirjahyllyni vanhimmat kirjat

Osallistuin hiljattain Instagramin puolella stooreissa kiertäneeseen haasteeseen, jossa valmiilla listalla oli numeroituja kysymyksiä. Muut käyttäjät saivat valita listalta numeron ja haasteeseen osallistuja vastasi stoorissa. Yksi kysymyksistä oli "vanhin omistamasi asia". Vastasin, että luultavasti joko keinutuolini tai kuvan kirjat. Yksityisviestillä sain lisää kysymyksiä näistä kirjoista, mutta jouduin myöntämään, että en suoraan sanottuna edes muista mitä nämä kirjat oikeastaan ovat. Lupasin tarkistaa asian, ja samalla päätin tehdä aiheesta oikein oman postauksensa. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua, olisi pitänyt muokata ne ennen kuin alan kirjoittaa tätä postausta. Lisään kuvat myös Instaan ja muokkaan julkaisutyökalulla niistä hieman parempia,

Nämä kolme kaunista vanhaa kirjaa ovat päätyneet minulle oikeastaan hieman mutkan kautta. Yksi niistä on äitini enoltaan saama Suomen Perustuslakien sisällys vuodelta 1899 (kuva vasemmalla). Teoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava ja kyseessä on 2. painos. Sen on "esittänyt" ilmeisesti L. Mechelin (en ole etunimen kirjaimesta ihan varma) ja se on suomentanut K.J. Ståhlberg. Teos on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin, mutta en ole asiantuntija. Joka tapauksessa koristeellinen goottilaistyylinen kirjasinlaji on kyseessä. Teos on ilmeisen käytetyssä kunnossa ja sen on omistanut ainakin J.V. Peltonen vuonna 1912.

Kaksi muuta kirjaa ovat tulleet minulle myös äitini kautta. Hänelle ne ovat kulkeentuneet siten, että perheystävien poika osti talon, jonka pihapiirissä on myös niin sanottu vanhatupa, ja nämä kirjat ovat sieltä löytyneet. Äitini sai kirjat perheystäviltä ja antoi ne sitten minulle. Molemmat kirjat ovat sisältä huonossa kunnossa ja kokeneet selvästi kosteusvaurioita, joten en ole niitä juuri lehteillyt.

Paksumpi kirja on tehty ehkä jopa jonkinlaisiin puukansiin, ainakin ne ovat paksut ja vankat. Siinä on ollut jopa kirjan sulkemiseen tarkotetut nahkaremmit, mutta ne ovat irronneet ja helatkin kuluneet kokolailla pois. Tämä kirja on Suomalainen Wirsi- ja Ewankeliumi-kirja, siihen sopiwain kappalten tausta, esiwallan armollisesta käskystä..., ja se on painettu vuonna 1876 ?.W. Wilenin ja kumpp. kirjapainosta.  Kyseessä on ilmeisesti vuoden 1857 teoksen täydennetty painos. Tämäkin on painettu fraktuuralla. Herman Jaakoonpoika Autio on omistanut kirjan vuonna 1881. Herman oli syntynyt 13.5.1819. Hän on kirjoittanut nimensä ja syntymäaikansa jatkeeksi mielestäni seuraavat sanat: "joka tämän pyhän ja kalliin kirjan varastaa sitä pirurakastaa ?? 1886". Tässä kirjassa on myös kirjoitettu perheenjäsenten tietoja, mutta niistä ei saa juuri muuta selkoa kuin hajanaisia sanoja ja nimiä.


Ohuempi kirja on vuonna 1855 painettu Uusi Testamenti. Tämä on näistä vanhin, ja siten luultavasti myös omistamistani asioista kaikkein vanhin (keinutuolin ikää kun en tarkalleen edelleenkään tiedä, mutta se on luultavasti 1900-luvun alusta). Uusi Testamenti on Englandin ja ulko-maiselda Biblia-Seuralda Londonisa toimitettu ja präntätty ilmeisesti Samuel Rumstedtilda tai Numstedtilda. Hauskaa, miten kirjoitusasun muuttuminen näkyy vanhan kirjan sanamuodoissa! Tämäkin kirja on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin.

Uusi Testamentti on ainakin jossain kohtaa kuulunut Edla Heikkilälle. Luultavasti juuri hän on kirjoittanut kirjan loppuun perheenjäsentensä syntymäpäivät, vaikka Edla onkin kirjoitettu Eetla. Perheen pää Samuli syntyi heinäkuun 22. päivä 1873, vaimo Eetla 24.5.1875, esikoinen Eino 30.8.1899 ja nuorempi poika Reeti (en ihan ole varma nimestä) 13.2.1902. Tarina ei kerro siunaantuiko perheeseen lisää lapsia. Oletettavasti juuri Edla on myös kirjoittanut kirjaan sanat "Muistakaa aina nämä kolme asiaa elämänne lyhyyttä kuolemanne varmuutta ijankaikkisuutenne pituutta". Ote lienee lainaus jostain, ehkä Raamatusta, en tiedä. Jotenkin aika pysäyttävä toteamus, vaikka itse ei kovin uskonnollinen olisikaan.


Etenkin nämä kaksi samasta paikasta saapunutta ja varmaankin tavalla tai toisella samaan sukuun liittyvää kirjaa ovat mielestäni edellisten omistajien kirjoitusten ansiosta kiinnostava kappale historiaa. Nämä kirjat ovat varmasti olleet arvossa pidettyjä ja tärkeitä omistajilleen, ovathan ne säilyneet kuitenkin kumpainenkin noin 150 vuotta tai ylikin tähän päivään asti, vaikka jossain vaiheessa ovatkin jääneet vanhaan  rakennukseen olosuhteiden armoille.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja
155 s., Tammi 2019
alkup. The Diary of a Young Girl, 2017
suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret
234 s., BookStudio Oy 1997
alkup. Practical Magic, 1995
suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta
158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Näkijä

Enni Mustonen: Näkijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9
21 h 14 min., Otava 2021
lukija: Erja Manto

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän kuvaa historiaa todella elämänmakuisesti ja hänen henkilöhahmoihinsa on yleensä helppo tarttua. Kuuntelin tässä ihan hiljattain sarjan 8. osan Pukija, ja olin jo sen kohdalla vähän että "voi ei". Nyt tämän 9. osan jälkeen olen vielä enemmän sillä fiiliksellä, sillä kuuntelin tämän lähinnä sillä ajatuksella, että haluan joka tapauksessa lukea koko sarjan läpi, niin ei tätä nyt toiseksi viimeisen osan kohdalla kesken jätetä.

Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär, on asettumassa pysyvästi Yhdysvaltoihin, siellä sinne hänet ankkuroi paitsi työ, myös tärkeät ihmiset ammatillisesta oppiäidistä Martta Valosta aina juutalaisvainoja aikanaan paenneeseen Johniin. Yhdysvalloissa Vienan elämään mahtuu monenlaisia käänteitä, sellaisiakin, jotka saavat hänet välillä palaamaan Suomeen. Hän etsii paikkaansa, eikä tie ole hänelle helpoin, sillä välillä paikkansa löydettyään hän joutuukin rakentamaan elämäänsä aivan uudelleen.

Viena jää minulle tässäkin teoksessa ihan yhtä etäiseksi kuin edeltävässä osassa. En kerta kaikkiaan saa hänestä oikein kiinni, mutta ei se toisaalta ole ihmekään, sillä teoksesta jää muutenkin kaikkein vahvimmin mieleen se, miten paljon tässä kuvailtiin Vienan työkuvioissa tapaamaa Marilyn Monroeta ja tämän elämänvaiheita. Myös erinäisten elokuvien kuvaamisesta ja puvustamisesta laveasti kertovat  osuudet jäivät mieleen, mutta eivät yksityiskohtaisesti eivätkä positiivisessa mielessä, vaan pikemminkin tylsistyttävinä osioina varsinaisen juonen venyttäjänä.

Suomin tätä kirjaa nyt ankarasti, sillä olen ihan oikeasti pettynyt. Mitä on tapahtunut sille vetävälle ja asiantuntevista kuvauksistaan huolimatta koko ajan hyvin etenevälle kerronnalle? Mitä on tapahtunut sille, että henkilöhahmojen elämänkuohuihin on helppo tempautua mukaan ja myötäelää niin iloissa kuin suruissakin? Kaikki se tuntuu tästä kirjasta puuttuvan.

Mustonen on sanonut, että sarjasta on tarkoitus tulla 10 osan pituinen. Toivon, että seuraava osa oikeasti antaa sarjalle sellaisen sinetin kuin sen alkupään vahvat kirjat antavat odottaa. Tämä ei nyt ihan vakuuta, sillä tiedän Mustosen pystyvän niin paljon parempaankin.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Saakelin satanen

Mikko With: Saakelin satanen
195 s., Myllylahti 2021

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti nuortenkirjoja niin ammatillisesta mielenkiinnosta kuin ihan puhtaasta lukemisen halustakin. Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen vaikutti kiinnostavalta, sillä takakansi lupaili "hersyvän hauskaa, jännittävää ja helppolukuista nuortenromaania". Helppolukuinen tämä ainakin oli, paikoin ihan hauskakin, mutta kaikista juonenkäänteistä huolimatta minulle tässä ei riittänyt jännityskertoimia.

Peruskoulunsa päättävä Uuno Turhanen asuu Pyhäharjun pikkupaikkakunnalla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Perheen tilanne ei ole helpoin mahdollinen, sillä perheellä on taloudellisia huolia ja muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut isäkään ei aina ainakaan Uunon muistoissa näyttäydy hyvässä valossa.

Uunon kesätyöpaikka rautakaupassa osoittautuu huomattavasti jännittävämmäksi kuin mitä hän alunperin kuvittelee. Yllättäen kesken tavallisen työpäivän hän tulee tempautuneeksi tapahtumasarjaan, johon liittyvä yksi saakelin satanen johtaa aina vain uusiin pulmiin. Pian tilanne on se, että Uunolla ja hänen kaverillaan Heikkisellä on vain pari tuntia aikaa suunnitella lähikaupan ryöstö. Eikä ongelmat vielä siihenkään lopu...

Uuno on hahmona ihan hauska tyyppi, niin että pari kertaa taisin naurahtaa ihan ääneen asti hänen ajatuksilleen ja suunnitelmilleen. Jotenkin kuitenkin en kauheasti pitänyt tästä kirjasta, ja luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että koin juonen todella epäuskottavana. Kaikenlaista kohellusta voi kirjassa olla, mutta tässä tapahtumasarjassa on niin uskomattomia käänteitä, että en oikein missään kohtaan täysillä tempautunut tarinan vietäväksi. Minua myös aika paljon häiritsi se, miten epäloogisesti Uuno eri tilanteissa toimi, sillä hän vaikuttaa muuten nuoresta iästään huolimatta sangen kätevältä, fiksulta ja ikäisekseen kypsältä nuorelta.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 
Seitsemän sisarta 3
733 s., Bazar 2019
alkup. The Shadow Sister, 2016
suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Lukupiirikirja: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
175 s., WSOY 2017
kansi: Hannu Hyrske & Martti Ruokonen

Lukupiirimme kokoontui poikkeuksellisesti myös kesäkuussa, koska alkuvuodesta emme päässeet koronarajoitusten vuoksi kokoontumaan. Emme ole lukupiirissä aikaisemmin keskustelleet novelleista, joten Onko teillä tämmöistä? oli ensimmäinen laatuaan. Teksteistä heräsi hyvin keskustelua, vaikka etukäteen vähän murehdin, että jääkö kenelläkään suuresti sanottavaa lyhyistä teksteistä.

Tämän novellikokoelman tekstit olivat herättäneet piiriläisissä hilpeyttä, mutta niistä saatiin myös ajankohtaisiin ilmiöihin liittyvää keskustelua. Esimerkiksi penkkejä tai oikeastaan penkkien vastustamista käsittelevä Sankarikuolema 2017 oli omasta mielestäni ironisella tavalla hyvin hauska, mutta kuitenkin myös nykyaikaa hyvin kuvaava: jos itselle ei joku sovi, niin sitä ei sitten toisellekaan suoda. 

Anskusta ja Perasta kertovat dialoginovellit olivat monen suosikkeja, ja lukupiirikirjat äänikirjoina kuunteleva jäsen kertoi Erja Mannon lukevan ne kerrassaan oivallisesti. Piti oikein itsekin testata pieni pätkä äänikirjana, sillä Manto on yksi suosikkilukijoistani, ja hyvinhän hän tästäkin teoksesta suoriutuu.

Sinikka Nopolan huumori on hyvin omaleimaista, ehkä jopa hieman kuivakkaa, ja minulla kesti hetken päästä siihen kiinni. Oikeastaan parhaiten se avautui minulle lukupiirissä käydyn keskustelun aikana. Pidin erityisesti novelleista Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini, Sankarikuolema 2017 ja Tunteet vierailulla. Novelli Vihdoinkin oma perhe! kertoo Rudolf Koivusta tai hänen taiteensa kuvittamissa lakanoissa nukkuvista ihmisistä. Mielestäni tuo novelli oli aika hieno muistutus siitä, että elämä jatkuu monella tavalla myös kuoleman jälkeen. Sen voi nähdä taiteilijan töissä, tai vaikka isoisoäidin kukkapenkin perennoissa, ja ihmisissä tietenkin eritoten. Tammikuussa menehtyneen Sinikka Nopolan muisto puolestaan elää hänen kertomissaan tarinoissa.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Maailmanlopun kahvila

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila
197 s., Karisto 2021
kansi: Emmi Kyytsönen

Nelli Hietalan Varotoimia ja Miia Martikaisesta kertovat kirjat ovat tarjonneet minulle hyväntuulista ja mukaansatempaavaa luettavaa. Kun aloin lukea Maailmanlopun kahvilaa, olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä teos lähti jotenkin todella nihkeästi liikenteeseen. Voisi verrata, että yhtä nihkeästi kuin päähenkilö Aurelian matkalaukunraahaus syrjäkylän kaduilla.

Aurelia on kohta 37 vuotta täyttävä lapseton sinkku, joka saapuu auttelemaan tätiään tämän ränsistyneeseen kartanoon serkkunsa toiveesta. Aurelialla on oikeastaan kaikki palikat elämässä avoinna, lapsihaave on kipeä salaisuus ja työpaikan menetys on heittänyt taloudellisen tilanteen myös avoimeksi. Yllättäen juuri maaseudulla Aurelian elämään ilmestyy kaksikin miestä, naapurihuoneessa majaileva ja lapsuudesta etäisesti tuttu rakennusmies Tuomas sekä hurmaava ja charmantti vaikkakin kyseenalaisessa maineessa oleva Joonas. Puuttuvaa rakkautta ja kadonnutta ovulaatiota metsästäessään Aurelia turvautuu muinaisiin rohtoihin ja kummituksen vihjeisiin, jotka sysäävät tilanteita koomisten käänteiden kautta eteenpäin.

Vaikka teos lähtikin hitaasti liikkeelle, jossain kohtaa se tempaisi minut mukaansa niin, että kirja oli illalla suorastaan pakko jättää kesken ja alkaa nukkua. Viimeisten 30 sivun kohdalla selasin sivuja miettien, että ei kai tämä nyt vielä lopu, vastahan tässä on päästy hyvään vauhtiin. Loppui se, ja ehkä vähän äkkinäisesti ja töksähtäen, mutta onneksi kuitenkin niin kuin toivoinkin. Aurelia on tosi välitön tyyppi, jotenkin hänestä on helppo pitää. Samoin Tuomas, Anni-täti ja kartanon puutarhan ja tallirakennuksen kimpussa häärivät muut rakentajat toivat teokseen hauskasti väriä ja särmää. Myös kartanolla kummitteleva nuorena kuollut puutarhurin vaimo Viivi on mukava lisä hahmojen joukossa. Mua yleensäkin puhuttelee tuollaiset traagiset hahmot ja yliluonnolliset vibat, joten Viivin hahmo oli kuin kirsikka kakun päälle.

Tykkäsin tämän kirjan miljööstä ja tarinasta, vaikka tarina alun hitauden jälkeen etenikin todella nopeassa tahdissa ja loppui töksähtäen. Olisin mielelläni viihtynyt Aurelian matkassa kartanolla vielä pidempäänkin, joten olisi mielestäni ihan herkullinen ajatus, jos tälle tarinalle saataisiin vielä joskus jatkoa. Miten esimerkiksi Anni-tädin vanhaan talliin kaavailtu kahvila käynnistyy, saadaanko vanha puutarha matkailijoille auki ja mitä mieltä Viivi-kummitus on siitä?

Aurelia on ruoan ystävä ja loistava kokki, joten kuittaan tällä kirjalla Seinäjoen hahmohaasteen kohdan 28.

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Rikospaikka

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka
224 s., Otava 2021
kansi: Kirsi Maula
 
Juhannuskirjani oli tänä vuonna Anna-Leena Härkösen uutukainen Rikospaikka, joka ilahduttavasti tarjosi jälleen näytteen siitä Härkösestä, josta niin kovasti pidän. Hänen viimeisimmät romaaninsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sellaisia, että ne eivät ole oikein kolahtaneet. Ystävyyden ytimeen kurkistava Rikospaikka kuitenkin puhutteli minua. Vaikka päähenkilön elämäntilanne onkin aivan erilainen kuin omani, ystävyyssuhteet on aiheena sellainen, että tarttumapintaa on helppo löytää.

Irinan poika lähtee armeijaan jättäen äitinsä asumaan yksin. Uusi elämäntilanne on Irinalle pienoinen kriisi, joka vaatii sopeutumista. Siinä tilanteessa ei yhtään auta se, että Irina joutuu setvimään myös ystäviensä ongelmia. Toinen on katoamassa aivoinfarktin jälkeiseen utuun, toisella taas on narsistimies, jonka suhteen Irinalla ei ole muuta neuvoa kuin kehottaa eroamaan. Hän on kyllästynyt olemaan aina kaikkien muiden tukihenkilö, sillä missä on hänen tukihenkilönsä silloin, kun hän sellaista tarvitsisi?

Tiesin jo oikeastaan heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen, että nyt kolahtaa. Teoksen kärkevyys, huumori, dialogi ja Irinan mielipiteet ilahduttivat. Raikasta, hauskaa ja osuvaa! Useissa kohdissa koin myös tietyllä tapaa samaistuvani Irinan mietteisiin, sillä vaikka minulla onkin vastavuoroisia ystävyyssuhteita, olen myös usein jotenkin luontaisesti päätynyt tai huomaamattani hakeutunut tukipilarin rooliin, joskus jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Irinan tapauksessa mitta alkaa tulla täyteen ja ystävyyssuhteet joutuvat vaakalaudalle, kun aina niin vakaa tukipilari yhtäkkiä laittaakin itsensä etusijalle. Kokemusta on siitäkin. Irinan tapauksessa tilanne kärjistyy lopulta äärimmilleen ja hän löytää itsensä tutkintavankeudesta.

Anna-Leena Härkösen musta huumori tekee tästä teoksesta herkullista luettavaa. Miten hykerryttäviä tilanteita ja terävää dialogia, sellaista joka tyrskähdyttää naurua ilmoille ihan arvaamatta. Tämä on mielestäni yksi Härkösen onnistuneimmista romaaneista.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Heti vapaa & Sopivassa suhteessa

Kuuntelin tammikuussa Amanda Vaaran kirjoittaman Majatalo Villa Venla -sarjan kaksi ensimmäistä osaa äänikirjoina. Keväällä otin käyttööni kokeilujakson ElisaKirjasta ja kuuntelin sieltä sarjan osat 3 ja 4. Bloggaaminen niistä on koko ajan siirtynyt enkä kirjoista enää ihan hirveästi muista, mutta ihan viihdyttävää kuunneltavaa ne olivat. Molemmat osat on äänikirjaksi lukenut Mervi Takatalo.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa (2019) alkaa tilanteesta, jossa Venla saa tietää olevansa raskaana Jörnille, jonka on hän heittänyt elämästään lopullisesti ulos kyllästyttyään miehen jatkuviin valheisiin. Päättäväisesti Venla ryhtyy luotsaamaan elämäänsä tyynemmille vesille ja majatalotoiminnan lisäksi hän aloittaa jälleen työt kiinteistönvälittäjänä. Niissä tehtävissä hän tapaakin kiinnostavan miehen, mutta samaan aikaan myös ex-mies Henri ehdottaa Venlalle yllättävää ratkaisua tilanteeseen. Ehkä enemmän kuin mieskuviot, Venlan elämää kaihertaa enemmän välirikko naapurissa asuvan Ilona-ystävän kanssa.

Neljäs osa Sopivassa suhteessa (2020) tuo tullessaan suuria elämänmuutoksia. Venlan äiti menehtyy yllättäen rutiinitoimenpiteessä ja äidin elämästä paljastuu Venlalle aivan uusia puolia. Äidin mittavien säästöjen turvin Venla pystyy jatkamaan majatalon pitoa, mutta suurempiakin yllätyksiä kuin perintö on luvassa. Muutoksen tuulet puhaltavat myös naapurustossa, kun lähinaapurit vaihtuvat. Myös parisuhderintamalla tuntuu olevan turbulenssia.

Molemmat kirjat olivat tosiaan ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta sävyltään ne ovat silti sarjan kahta aiempaa osaa huomattavasti vakavampia. Minun oli kuitenkin lukijana vaikea myötäelää Venlan elämän käänteissä. En koe, että se välttämättä johtuisi siitä, että kuuntelin kirjat äänikirjana, vaan pikemminkin kerronta itsessään jätti hieman kylmäksi. Huomasin, että sarjalle on tulossa jatkoa, mutta tuskin tulen sitä lukemaan tai kuuntelemaan, sillä jotenkin koen sarjan vetävyyden hiipuneen liikaa.