sunnuntai 1. elokuuta 2021

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
304 s., Gummerus 2018, oikolukematon ennakkokappale
kansi: Hilla Semeri

Sisko Savonlahden esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi vuonna 2018. Sain kirjan silloin ennakkokappaleena ja palan matkaa sitä luinkin, mutta jotenkin se jäi lukulistalle odottelemaan. Halusin lukea kesälomalla edes jonkin oman hyllyn kirjan, joten valitsin tämän. Aluksi olinkin innoissani, sillä tämä tuntui kolahtavan oikein todella. Teoksen edetessä innostus laantui ja ehkä hieman petyinkin, mutta ihan mukaansatempaavaa tekstiä tämä kyllä on.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka on jäänyt elämässään vähän jumiin. Hän makoilee parvekkeensa lattialla kuunnellen ihmisten kiljuntaa Linnanmäeltä ja miettii entistä poikaystäväänsä, josta hänen on vaikea päästä yli. Pitäisi nousta ylös lattialta ja henkisesti, etsiä töitä, tasapainottaa talous, rakastua, olla positiivinen.

Varmasti aika monen elämässä on ollut tärkeitä ihmissuhteita, joiden päättymisestä on vaikea päästä yli. Ainakin minun elämässäni on ollut, ja juuri se taitaa olla syynä siihen, miksi tämä kirja aluksi kolahti niin lujaa. Samaistuin päähenkilön kokemaan tunteeseen siitä, että jotain tärkeää ja olennaista puuttuu, elämässä on iso aukko eikä sitä niin vain täytetä. Mielestäni tämä eron käsittelyn kuvaus oli onnistunutta. Tykkäsin myös romaanin episodimaisesta rakenteesta ja Savonlahden tyylistä kirjoittaa. Huumorin ja melankolian toisiinsa kietoutuvat sävyt kuvastavat hyvin päähenkilön elämää.

Mikä sitten sai innostuksen laantumaan ja toi tullessaan pettymyksen tunteen? Ehkä se, miten päämäärätön päähenkilö välillä oli. Tuskastuin ja ahdistuin hänen ajelehtimiseensa ja eräänlaiseen huolettomuuteensa, siihen miten hän koko ajan oli pyytämässä taloudellista apua muilta yrittämättä kovin ponnekkaasti itse tehdä asialle mitään. Kun ihmisellä on murheita, ei maalliset asiat tietenkään välttämättä ole päällimmäisenä mielessä. Kuitenkin päähenkilö tiedostaa muutoksen tarpeen, haluaakin sitä, mutta ei vain meinaa oikeasti aikuistua. Vaikka kasvua lopussa tapahtuukin, se ei riittänyt minun kohdallani hälventämään tuota tuskastumisen tunnetta.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Kirjahyllyni vanhimmat kirjat

Osallistuin hiljattain Instagramin puolella stooreissa kiertäneeseen haasteeseen, jossa valmiilla listalla oli numeroituja kysymyksiä. Muut käyttäjät saivat valita listalta numeron ja haasteeseen osallistuja vastasi stoorissa. Yksi kysymyksistä oli "vanhin omistamasi asia". Vastasin, että luultavasti joko keinutuolini tai kuvan kirjat. Yksityisviestillä sain lisää kysymyksiä näistä kirjoista, mutta jouduin myöntämään, että en suoraan sanottuna edes muista mitä nämä kirjat oikeastaan ovat. Lupasin tarkistaa asian, ja samalla päätin tehdä aiheesta oikein oman postauksensa. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua, olisi pitänyt muokata ne ennen kuin alan kirjoittaa tätä postausta. Lisään kuvat myös Instaan ja muokkaan julkaisutyökalulla niistä hieman parempia,

Nämä kolme kaunista vanhaa kirjaa ovat päätyneet minulle oikeastaan hieman mutkan kautta. Yksi niistä on äitini enoltaan saama Suomen Perustuslakien sisällys vuodelta 1899 (kuva vasemmalla). Teoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava ja kyseessä on 2. painos. Sen on "esittänyt" ilmeisesti L. Mechelin (en ole etunimen kirjaimesta ihan varma) ja se on suomentanut K.J. Ståhlberg. Teos on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin, mutta en ole asiantuntija. Joka tapauksessa koristeellinen goottilaistyylinen kirjasinlaji on kyseessä. Teos on ilmeisen käytetyssä kunnossa ja sen on omistanut ainakin J.V. Peltonen vuonna 1912.

Kaksi muuta kirjaa ovat tulleet minulle myös äitini kautta. Hänelle ne ovat kulkeentuneet siten, että perheystävien poika osti talon, jonka pihapiirissä on myös niin sanottu vanhatupa, ja nämä kirjat ovat sieltä löytyneet. Äitini sai kirjat perheystäviltä ja antoi ne sitten minulle. Molemmat kirjat ovat sisältä huonossa kunnossa ja kokeneet selvästi kosteusvaurioita, joten en ole niitä juuri lehteillyt.

Paksumpi kirja on tehty ehkä jopa jonkinlaisiin puukansiin, ainakin ne ovat paksut ja vankat. Siinä on ollut jopa kirjan sulkemiseen tarkotetut nahkaremmit, mutta ne ovat irronneet ja helatkin kuluneet kokolailla pois. Tämä kirja on Suomalainen Wirsi- ja Ewankeliumi-kirja, siihen sopiwain kappalten tausta, esiwallan armollisesta käskystä..., ja se on painettu vuonna 1876 ?.W. Wilenin ja kumpp. kirjapainosta.  Kyseessä on ilmeisesti vuoden 1857 teoksen täydennetty painos. Tämäkin on painettu fraktuuralla. Herman Jaakoonpoika Autio on omistanut kirjan vuonna 1881. Herman oli syntynyt 13.5.1819. Hän on kirjoittanut nimensä ja syntymäaikansa jatkeeksi mielestäni seuraavat sanat: "joka tämän pyhän ja kalliin kirjan varastaa sitä pirurakastaa ?? 1886". Tässä kirjassa on myös kirjoitettu perheenjäsenten tietoja, mutta niistä ei saa juuri muuta selkoa kuin hajanaisia sanoja ja nimiä.


Ohuempi kirja on vuonna 1855 painettu Uusi Testamenti. Tämä on näistä vanhin, ja siten luultavasti myös omistamistani asioista kaikkein vanhin (keinutuolin ikää kun en tarkalleen edelleenkään tiedä, mutta se on luultavasti 1900-luvun alusta). Uusi Testamenti on Englandin ja ulko-maiselda Biblia-Seuralda Londonisa toimitettu ja präntätty ilmeisesti Samuel Rumstedtilda tai Numstedtilda. Hauskaa, miten kirjoitusasun muuttuminen näkyy vanhan kirjan sanamuodoissa! Tämäkin kirja on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin.

Uusi Testamentti on ainakin jossain kohtaa kuulunut Edla Heikkilälle. Luultavasti juuri hän on kirjoittanut kirjan loppuun perheenjäsentensä syntymäpäivät, vaikka Edla onkin kirjoitettu Eetla. Perheen pää Samuli syntyi heinäkuun 22. päivä 1873, vaimo Eetla 24.5.1875, esikoinen Eino 30.8.1899 ja nuorempi poika Reeti (en ihan ole varma nimestä) 13.2.1902. Tarina ei kerro siunaantuiko perheeseen lisää lapsia. Oletettavasti juuri Edla on myös kirjoittanut kirjaan sanat "Muistakaa aina nämä kolme asiaa elämänne lyhyyttä kuolemanne varmuutta ijankaikkisuutenne pituutta". Ote lienee lainaus jostain, ehkä Raamatusta, en tiedä. Jotenkin aika pysäyttävä toteamus, vaikka itse ei kovin uskonnollinen olisikaan.


Etenkin nämä kaksi samasta paikasta saapunutta ja varmaankin tavalla tai toisella samaan sukuun liittyvää kirjaa ovat mielestäni edellisten omistajien kirjoitusten ansiosta kiinnostava kappale historiaa. Nämä kirjat ovat varmasti olleet arvossa pidettyjä ja tärkeitä omistajilleen, ovathan ne säilyneet kuitenkin kumpainenkin noin 150 vuotta tai ylikin tähän päivään asti, vaikka jossain vaiheessa ovatkin jääneet vanhaan  rakennukseen olosuhteiden armoille.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja
155 s., Tammi 2019
alkup. The Diary of a Young Girl, 2017
suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret
234 s., BookStudio Oy 1997
alkup. Practical Magic, 1995
suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta
158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Näkijä

Enni Mustonen: Näkijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9
21 h 14 min., Otava 2021
lukija: Erja Manto

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän kuvaa historiaa todella elämänmakuisesti ja hänen henkilöhahmoihinsa on yleensä helppo tarttua. Kuuntelin tässä ihan hiljattain sarjan 8. osan Pukija, ja olin jo sen kohdalla vähän että "voi ei". Nyt tämän 9. osan jälkeen olen vielä enemmän sillä fiiliksellä, sillä kuuntelin tämän lähinnä sillä ajatuksella, että haluan joka tapauksessa lukea koko sarjan läpi, niin ei tätä nyt toiseksi viimeisen osan kohdalla kesken jätetä.

Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär, on asettumassa pysyvästi Yhdysvaltoihin, siellä sinne hänet ankkuroi paitsi työ, myös tärkeät ihmiset ammatillisesta oppiäidistä Martta Valosta aina juutalaisvainoja aikanaan paenneeseen Johniin. Yhdysvalloissa Vienan elämään mahtuu monenlaisia käänteitä, sellaisiakin, jotka saavat hänet välillä palaamaan Suomeen. Hän etsii paikkaansa, eikä tie ole hänelle helpoin, sillä välillä paikkansa löydettyään hän joutuukin rakentamaan elämäänsä aivan uudelleen.

Viena jää minulle tässäkin teoksessa ihan yhtä etäiseksi kuin edeltävässä osassa. En kerta kaikkiaan saa hänestä oikein kiinni, mutta ei se toisaalta ole ihmekään, sillä teoksesta jää muutenkin kaikkein vahvimmin mieleen se, miten paljon tässä kuvailtiin Vienan työkuvioissa tapaamaa Marilyn Monroeta ja tämän elämänvaiheita. Myös erinäisten elokuvien kuvaamisesta ja puvustamisesta laveasti kertovat  osuudet jäivät mieleen, mutta eivät yksityiskohtaisesti eivätkä positiivisessa mielessä, vaan pikemminkin tylsistyttävinä osioina varsinaisen juonen venyttäjänä.

Suomin tätä kirjaa nyt ankarasti, sillä olen ihan oikeasti pettynyt. Mitä on tapahtunut sille vetävälle ja asiantuntevista kuvauksistaan huolimatta koko ajan hyvin etenevälle kerronnalle? Mitä on tapahtunut sille, että henkilöhahmojen elämänkuohuihin on helppo tempautua mukaan ja myötäelää niin iloissa kuin suruissakin? Kaikki se tuntuu tästä kirjasta puuttuvan.

Mustonen on sanonut, että sarjasta on tarkoitus tulla 10 osan pituinen. Toivon, että seuraava osa oikeasti antaa sarjalle sellaisen sinetin kuin sen alkupään vahvat kirjat antavat odottaa. Tämä ei nyt ihan vakuuta, sillä tiedän Mustosen pystyvän niin paljon parempaankin.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Saakelin satanen

Mikko With: Saakelin satanen
195 s., Myllylahti 2021

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti nuortenkirjoja niin ammatillisesta mielenkiinnosta kuin ihan puhtaasta lukemisen halustakin. Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen vaikutti kiinnostavalta, sillä takakansi lupaili "hersyvän hauskaa, jännittävää ja helppolukuista nuortenromaania". Helppolukuinen tämä ainakin oli, paikoin ihan hauskakin, mutta kaikista juonenkäänteistä huolimatta minulle tässä ei riittänyt jännityskertoimia.

Peruskoulunsa päättävä Uuno Turhanen asuu Pyhäharjun pikkupaikkakunnalla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Perheen tilanne ei ole helpoin mahdollinen, sillä perheellä on taloudellisia huolia ja muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut isäkään ei aina ainakaan Uunon muistoissa näyttäydy hyvässä valossa.

Uunon kesätyöpaikka rautakaupassa osoittautuu huomattavasti jännittävämmäksi kuin mitä hän alunperin kuvittelee. Yllättäen kesken tavallisen työpäivän hän tulee tempautuneeksi tapahtumasarjaan, johon liittyvä yksi saakelin satanen johtaa aina vain uusiin pulmiin. Pian tilanne on se, että Uunolla ja hänen kaverillaan Heikkisellä on vain pari tuntia aikaa suunnitella lähikaupan ryöstö. Eikä ongelmat vielä siihenkään lopu...

Uuno on hahmona ihan hauska tyyppi, niin että pari kertaa taisin naurahtaa ihan ääneen asti hänen ajatuksilleen ja suunnitelmilleen. Jotenkin kuitenkin en kauheasti pitänyt tästä kirjasta, ja luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että koin juonen todella epäuskottavana. Kaikenlaista kohellusta voi kirjassa olla, mutta tässä tapahtumasarjassa on niin uskomattomia käänteitä, että en oikein missään kohtaan täysillä tempautunut tarinan vietäväksi. Minua myös aika paljon häiritsi se, miten epäloogisesti Uuno eri tilanteissa toimi, sillä hän vaikuttaa muuten nuoresta iästään huolimatta sangen kätevältä, fiksulta ja ikäisekseen kypsältä nuorelta.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 
Seitsemän sisarta 3
733 s., Bazar 2019
alkup. The Shadow Sister, 2016
suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Lukupiirikirja: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
175 s., WSOY 2017
kansi: Hannu Hyrske & Martti Ruokonen

Lukupiirimme kokoontui poikkeuksellisesti myös kesäkuussa, koska alkuvuodesta emme päässeet koronarajoitusten vuoksi kokoontumaan. Emme ole lukupiirissä aikaisemmin keskustelleet novelleista, joten Onko teillä tämmöistä? oli ensimmäinen laatuaan. Teksteistä heräsi hyvin keskustelua, vaikka etukäteen vähän murehdin, että jääkö kenelläkään suuresti sanottavaa lyhyistä teksteistä.

Tämän novellikokoelman tekstit olivat herättäneet piiriläisissä hilpeyttä, mutta niistä saatiin myös ajankohtaisiin ilmiöihin liittyvää keskustelua. Esimerkiksi penkkejä tai oikeastaan penkkien vastustamista käsittelevä Sankarikuolema 2017 oli omasta mielestäni ironisella tavalla hyvin hauska, mutta kuitenkin myös nykyaikaa hyvin kuvaava: jos itselle ei joku sovi, niin sitä ei sitten toisellekaan suoda. 

Anskusta ja Perasta kertovat dialoginovellit olivat monen suosikkeja, ja lukupiirikirjat äänikirjoina kuunteleva jäsen kertoi Erja Mannon lukevan ne kerrassaan oivallisesti. Piti oikein itsekin testata pieni pätkä äänikirjana, sillä Manto on yksi suosikkilukijoistani, ja hyvinhän hän tästäkin teoksesta suoriutuu.

Sinikka Nopolan huumori on hyvin omaleimaista, ehkä jopa hieman kuivakkaa, ja minulla kesti hetken päästä siihen kiinni. Oikeastaan parhaiten se avautui minulle lukupiirissä käydyn keskustelun aikana. Pidin erityisesti novelleista Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini, Sankarikuolema 2017 ja Tunteet vierailulla. Novelli Vihdoinkin oma perhe! kertoo Rudolf Koivusta tai hänen taiteensa kuvittamissa lakanoissa nukkuvista ihmisistä. Mielestäni tuo novelli oli aika hieno muistutus siitä, että elämä jatkuu monella tavalla myös kuoleman jälkeen. Sen voi nähdä taiteilijan töissä, tai vaikka isoisoäidin kukkapenkin perennoissa, ja ihmisissä tietenkin eritoten. Tammikuussa menehtyneen Sinikka Nopolan muisto puolestaan elää hänen kertomissaan tarinoissa.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Maailmanlopun kahvila

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila
197 s., Karisto 2021
kansi: Emmi Kyytsönen

Nelli Hietalan Varotoimia ja Miia Martikaisesta kertovat kirjat ovat tarjonneet minulle hyväntuulista ja mukaansatempaavaa luettavaa. Kun aloin lukea Maailmanlopun kahvilaa, olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä teos lähti jotenkin todella nihkeästi liikenteeseen. Voisi verrata, että yhtä nihkeästi kuin päähenkilö Aurelian matkalaukunraahaus syrjäkylän kaduilla.

Aurelia on kohta 37 vuotta täyttävä lapseton sinkku, joka saapuu auttelemaan tätiään tämän ränsistyneeseen kartanoon serkkunsa toiveesta. Aurelialla on oikeastaan kaikki palikat elämässä avoinna, lapsihaave on kipeä salaisuus ja työpaikan menetys on heittänyt taloudellisen tilanteen myös avoimeksi. Yllättäen juuri maaseudulla Aurelian elämään ilmestyy kaksikin miestä, naapurihuoneessa majaileva ja lapsuudesta etäisesti tuttu rakennusmies Tuomas sekä hurmaava ja charmantti vaikkakin kyseenalaisessa maineessa oleva Joonas. Puuttuvaa rakkautta ja kadonnutta ovulaatiota metsästäessään Aurelia turvautuu muinaisiin rohtoihin ja kummituksen vihjeisiin, jotka sysäävät tilanteita koomisten käänteiden kautta eteenpäin.

Vaikka teos lähtikin hitaasti liikkeelle, jossain kohtaa se tempaisi minut mukaansa niin, että kirja oli illalla suorastaan pakko jättää kesken ja alkaa nukkua. Viimeisten 30 sivun kohdalla selasin sivuja miettien, että ei kai tämä nyt vielä lopu, vastahan tässä on päästy hyvään vauhtiin. Loppui se, ja ehkä vähän äkkinäisesti ja töksähtäen, mutta onneksi kuitenkin niin kuin toivoinkin. Aurelia on tosi välitön tyyppi, jotenkin hänestä on helppo pitää. Samoin Tuomas, Anni-täti ja kartanon puutarhan ja tallirakennuksen kimpussa häärivät muut rakentajat toivat teokseen hauskasti väriä ja särmää. Myös kartanolla kummitteleva nuorena kuollut puutarhurin vaimo Viivi on mukava lisä hahmojen joukossa. Mua yleensäkin puhuttelee tuollaiset traagiset hahmot ja yliluonnolliset vibat, joten Viivin hahmo oli kuin kirsikka kakun päälle.

Tykkäsin tämän kirjan miljööstä ja tarinasta, vaikka tarina alun hitauden jälkeen etenikin todella nopeassa tahdissa ja loppui töksähtäen. Olisin mielelläni viihtynyt Aurelian matkassa kartanolla vielä pidempäänkin, joten olisi mielestäni ihan herkullinen ajatus, jos tälle tarinalle saataisiin vielä joskus jatkoa. Miten esimerkiksi Anni-tädin vanhaan talliin kaavailtu kahvila käynnistyy, saadaanko vanha puutarha matkailijoille auki ja mitä mieltä Viivi-kummitus on siitä?

Aurelia on ruoan ystävä ja loistava kokki, joten kuittaan tällä kirjalla Seinäjoen hahmohaasteen kohdan 28.

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Rikospaikka

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka
224 s., Otava 2021
kansi: Kirsi Maula
 
Juhannuskirjani oli tänä vuonna Anna-Leena Härkösen uutukainen Rikospaikka, joka ilahduttavasti tarjosi jälleen näytteen siitä Härkösestä, josta niin kovasti pidän. Hänen viimeisimmät romaaninsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sellaisia, että ne eivät ole oikein kolahtaneet. Ystävyyden ytimeen kurkistava Rikospaikka kuitenkin puhutteli minua. Vaikka päähenkilön elämäntilanne onkin aivan erilainen kuin omani, ystävyyssuhteet on aiheena sellainen, että tarttumapintaa on helppo löytää.

Irinan poika lähtee armeijaan jättäen äitinsä asumaan yksin. Uusi elämäntilanne on Irinalle pienoinen kriisi, joka vaatii sopeutumista. Siinä tilanteessa ei yhtään auta se, että Irina joutuu setvimään myös ystäviensä ongelmia. Toinen on katoamassa aivoinfarktin jälkeiseen utuun, toisella taas on narsistimies, jonka suhteen Irinalla ei ole muuta neuvoa kuin kehottaa eroamaan. Hän on kyllästynyt olemaan aina kaikkien muiden tukihenkilö, sillä missä on hänen tukihenkilönsä silloin, kun hän sellaista tarvitsisi?

Tiesin jo oikeastaan heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen, että nyt kolahtaa. Teoksen kärkevyys, huumori, dialogi ja Irinan mielipiteet ilahduttivat. Raikasta, hauskaa ja osuvaa! Useissa kohdissa koin myös tietyllä tapaa samaistuvani Irinan mietteisiin, sillä vaikka minulla onkin vastavuoroisia ystävyyssuhteita, olen myös usein jotenkin luontaisesti päätynyt tai huomaamattani hakeutunut tukipilarin rooliin, joskus jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Irinan tapauksessa mitta alkaa tulla täyteen ja ystävyyssuhteet joutuvat vaakalaudalle, kun aina niin vakaa tukipilari yhtäkkiä laittaakin itsensä etusijalle. Kokemusta on siitäkin. Irinan tapauksessa tilanne kärjistyy lopulta äärimmilleen ja hän löytää itsensä tutkintavankeudesta.

Anna-Leena Härkösen musta huumori tekee tästä teoksesta herkullista luettavaa. Miten hykerryttäviä tilanteita ja terävää dialogia, sellaista joka tyrskähdyttää naurua ilmoille ihan arvaamatta. Tämä on mielestäni yksi Härkösen onnistuneimmista romaaneista.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Heti vapaa & Sopivassa suhteessa

Kuuntelin tammikuussa Amanda Vaaran kirjoittaman Majatalo Villa Venla -sarjan kaksi ensimmäistä osaa äänikirjoina. Keväällä otin käyttööni kokeilujakson ElisaKirjasta ja kuuntelin sieltä sarjan osat 3 ja 4. Bloggaaminen niistä on koko ajan siirtynyt enkä kirjoista enää ihan hirveästi muista, mutta ihan viihdyttävää kuunneltavaa ne olivat. Molemmat osat on äänikirjaksi lukenut Mervi Takatalo.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa (2019) alkaa tilanteesta, jossa Venla saa tietää olevansa raskaana Jörnille, jonka on hän heittänyt elämästään lopullisesti ulos kyllästyttyään miehen jatkuviin valheisiin. Päättäväisesti Venla ryhtyy luotsaamaan elämäänsä tyynemmille vesille ja majatalotoiminnan lisäksi hän aloittaa jälleen työt kiinteistönvälittäjänä. Niissä tehtävissä hän tapaakin kiinnostavan miehen, mutta samaan aikaan myös ex-mies Henri ehdottaa Venlalle yllättävää ratkaisua tilanteeseen. Ehkä enemmän kuin mieskuviot, Venlan elämää kaihertaa enemmän välirikko naapurissa asuvan Ilona-ystävän kanssa.

Neljäs osa Sopivassa suhteessa (2020) tuo tullessaan suuria elämänmuutoksia. Venlan äiti menehtyy yllättäen rutiinitoimenpiteessä ja äidin elämästä paljastuu Venlalle aivan uusia puolia. Äidin mittavien säästöjen turvin Venla pystyy jatkamaan majatalon pitoa, mutta suurempiakin yllätyksiä kuin perintö on luvassa. Muutoksen tuulet puhaltavat myös naapurustossa, kun lähinaapurit vaihtuvat. Myös parisuhderintamalla tuntuu olevan turbulenssia.

Molemmat kirjat olivat tosiaan ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta sävyltään ne ovat silti sarjan kahta aiempaa osaa huomattavasti vakavampia. Minun oli kuitenkin lukijana vaikea myötäelää Venlan elämän käänteissä. En koe, että se välttämättä johtuisi siitä, että kuuntelin kirjat äänikirjana, vaan pikemminkin kerronta itsessään jätti hieman kylmäksi. Huomasin, että sarjalle on tulossa jatkoa, mutta tuskin tulen sitä lukemaan tai kuuntelemaan, sillä jotenkin koen sarjan vetävyyden hiipuneen liikaa.

torstai 24. kesäkuuta 2021

Matalapaine / Korkeapaine

Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine
76 s./62 s., Tammi 2021
kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka on kirjailija, jonka teoksia joskus ehkä vähän vierastin, mutta josta olen alkanut toden teolla pitää. Häneltä julkaistiin jokin aika sitten kääntökirja Matalapaine / Korkeapaine. Simukalla on taito sanoa yksinkertaisilla lauseilla paljon. Sivut saattavat näyttää siltä kuin niillä ei lukisi juuri mitään, mutta sanoista muodostuu paljon.

Olisin kaivannut jonkinlaista suositusta siitä, kumpi puoli kirjasta kannattaa lukea ensin. Ei tietenkään ole järkevää ajatella, että kirjan voisi lukea väärin, mutta itse olen tyytyväinen siihen, että valitsin ensin luettavaksi Matalapaineen, sillä Korkeapaine tarjoaa vastaukset niihin kysymyksiin, joita toinen puoli herättää. Eräänlainen yllätyksellisyys säilyy mielestäni parhaiten näin.

Teos kertoo kahdesta yläkoulunsa päättävästä nuoresta. Varpu on sateenkaarinuori, syrjäänvetäytyvä ja omasta mielestään aika huomaamaton. Hän odottaa pääsevänsä aloittamaan lukionsa muualla, uusien ihmisten parissa. Kotona äiti vain nukkuu, verhot pidetään kiinni ja vetovastuu arjesta on Varpulla. Kun päättäjäisiltana rannalla hänen viereensä istahtaa koulun suosituin tyttö Saga, joka suutelee häntä, tuntuu Varpu saavansa elämäänsä aivan uudenlaista eloa. Saga ei paljon elämästään puhu, vaikka nuo kaksi nuorta heittäytyvätkin toistensa syliin etsien paitsi toisiaan myös, ja Sagan kohdalla ehkä jopa ennenkaikkea, itseään.

Matalapaine kerrotaan Varpun näkökulmasta, Korkeapaine Sagan. Kaikki tietävät Sagan, kaikki pitävät hänestä, mutta Varpulle hän on arvoitus, joka herättää kysymyksen toisensa perään. Varpu taas ei ole ollenkaan niin huomaamaton kuin hän luulee, sillä Saga on kyllä huomannut hänet. Sagalle Varpu on se, joka ei oleta tuntevansa häntä, vaan tutustuu häneen sellaisena ihmisenä kuin hän sen kaiken kiiltokuvan alla on.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin elämänjanoinen teos, mutta samalla myös haikea. Lukija miettii, onko tässä kyse todellisesta sielujen kohtaamisesta vai leikitäänkö toisen tunteilla. Loppuratkaisussa, siis Korkeapaineen lopussa, on ympäröivän tilanteen surullisuudesta huolimatta myös toiveikas sävy.

tiistai 22. kesäkuuta 2021

Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu
416 s., WSOY 2020
alkup. Where the Crawdads Sing, 2018
suom. Maria Lyytinen
kannen alkuperäissuunnittelu: Na Kim

Kun Delia Owens vahva esikoisteos Suon villi laulu ilmetyi viime vuonna, varasin kirjan oitis. Ehdin sen jo kertaalleen saamaan lainaankin, mutta en saanut aikaiseksi lukea. Onneksi en väkisin yrittänyt silloin tähän kirjaan tarttua, sillä nyt tuntui olevan sille oikea hetki. Oli ihanaa heittäytyä tarinaan ja sujahtaa marskimaalle juuri nyt.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, joka jää yksikseen asumaan talonrähjäänsä syrjäiselle marskimaalle, kun koko hänen muu perheensä häipyy tavoittamattomiin yksi kerrallaan. Sisukas lapsi sinnittelee, pysyy hengissä periksiantamattomuutensa ja Jumpinin ja tämän vaimon hyväntahtoisuuden turvin. Suolla Kya on kotonaan, hän tuntee sen jokaisen piilopaikan, tietää sen kasveista ja eläimistä kaiken olennaisen. Ihmisten kanssa on vaikeampaa, ja hänet tunnetaankin kylillä outona Rämelikkana. Kun koko kylän kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena näkötornin juurelta, kohdistuvat epäilevät katseet yksinäiseen Kyaan.

Tämä on todella upea romaani ihan joka tavalla. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että minun on vaikea pukea ihastustani sanoiksi. Ehkä ihan ensimmäiseksi ihastuin teoksen miljööseen, toisaalta niin karuun ja samalla kertaa elävään ja rikkaaseen marskimaan luontoon. Owensin tapa kuljettaa tarinaa kietoi mukaansa, lukeminen oli hyvin vaivatonta ja kieli kaunista (kiitos myös suomentajalle). Etenkin lopussa teoksesta tuntuu kehkeytyvän todellinen jännitysnäytelmä, kun eri aikatasojen vuorotteluna etenevä teos saavuttaa lakipisteensä. Silloin oli pakko valvoa ja lukea kirja loppuun, vaikka kuinka silmiä jo painoi väsy.

Kyan tarina raastaa. Se osoittaa ihmisyydestä jotain hyvin olennaista, nimittäin sen, miten tärkeää aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen on. Miksi Kya ikään kuin pakotettiin yhteisön ulkopuolelle ennakkoluulojen takia? Miksi ihmiset eivät tarjonneet apuaan lapselle, joka jätettiin selviytymään ihan yksin? Jumpin vaimoineen sekä nuori Tate luovat terävän vastakohdan yleiselle mielipiteelle, herättävät huomaamaan tilanteen totaalisen epäreiluuden. Kyan tarina saa myös ajattelemaan, miten ennakkoluuloilla on valtava voima, kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla.

Owensin esikoisteos on hieno, loppuun saakka viimeistelty kirja. En lainkaan ihmettele, miksi teos on saavuttanut niin suuren kysynnän. Itsekin suosittelen tätä kyllä kaikille niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja ajatuksia herättävän kasvutarinan tai tarinan ihmisyydestä.

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa
8 h 48 min., Gummerus 2021
lukija: Sanna Majuri

1800-luvun Turkuun sijoittuvan Puuvillatehdas-sarjan avausosa Puuvillatehtaan varjossa tuntuu olevan jonkinlainen kevään merkkitapaus kirjallisuuskentällä. Se on näkynyt ainakin minun uutisvirrassani kirjagramissa huomattavan paljon ja herättänyt kiinnostusta kirjastoissa varausjonoiksi asti. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja täytyy sanoa, että viihdyin tämän parissa kyllä ihan hyvin, vaikka jokin määrittelemätön seikka sai minut ajattelemaan, että ei tämä täysin minun kirjani ole.

Jenny Malmström on nuoresta iästään huolimatta kohdannut monia isoja menetyksiä. Rovastin tyttärenä ja papin puolisona Jenny on kuitenkin päässyt myös seuraamaan aikansa ilmiöitä ja keskustelua herättäviä aiheita, ja järkevänä ihmisenä muodostanut itsekin mielipiteitään. Jenny osaa olla voimakastahtoinen tapaus, mutta perustavimpina luonteenpiirteinä sanoisin kuitenkin Jennyn olevan empaattinen, fiksu ja aikaansaava.

Teoksen kuuntelusta on jo jonkin aikaa, mutta juonellisesti tarina on jäänyt hyvin mieleeni. Siitä on kuitenkin jokseenkin vaikea löytää sanottavaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka viihdyinkin teoksen parissa, jokin kuitenkin jätti minut hieman kylmäksi. Sinänsä oli mielenkiintoista kuunnella itsenäisen leskirouvan elämästä 1800-luvulla, etenkin kun teollistumisen aika luo yhteiskunnallisesti kiinnostavan viitekehyksen. Teoksessa on myös romanttiset juonteensa ja kolmiodraamansa, joten viihdyttävän historiallisen lukupaketin ainekset ovat kyllä kasassa.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Kotipesä

Orvokki Autio: Kotipesä
251 s., Kirjayhtymä 1982
Pesärikko 2

Vuosi sitten keväällä, kun korona sulki koko Suomen, meidän oli ollut tarkoitus lukupiirissä keskustella Orvokki Aution Pesärikko-trilogian avausosasta Viistotaival. Vaikka lukupiiri jouduttiin perumaan, luin kirjan kuitenkin ja pidin siitä paljon. Luulin, että lukisin pohjalaistrilogian loppuun aika pian, mutta vasta nyt vuoden kuluttua sain luetuksi Kotipesän.

Armi ei ole enää samanlainen nuori ja hyväuskoinen tyttönen, jollainen hän oli rakastuessaan itseään vanhempaan pirssikuskiin Larvan Olaviin. Vuodet Olavin rinnalla eivät ole olleet sellaisia kuin Armi on kuvitellut, eikä muutto Larvan talosta anopin katon alta ole suonut heidän perheelleen sitä omaa elämää, josta Armi haaveili. Elämä kahden lapsen äitinä mustasukkaisen Olavin rinnalla ja voimakastahtoisen anopin vahtimana tuntuu suistaneen Armin urille, joista on vaikea poiketa.

Etelä-Pohjanmaan kasvattina minun on helppo viihtyä pohjalaismiljöössä. Lakeusmaisemat ja pohjalaismurre sekä tutut puheenparret tuntuvat kotoisilta. Joskus omakin murre tuntuu luettuna työläältä, mutta ihan kuten ajattelin Viistotaipaleenkin kohdalla, tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta ja piirtää juuri oikeanlaisen kehyksen sille, mitä Armi, Olavi ja heidän elämäänsä sivuavat hahmot edustavat.

Autio kuvaa mielestäni pohjalaisuutta ja pohjalaiseen luonteenlaatuun liitettyjä ominaisuuksia erittäin onnistuneesti. Viistotaipaleen kohdalla huomioiden osuvuus jopa hymyilytti, mutta tässä teoksessa Armin osa tuntuu välillä niin tukalalta ja epäreilulta, että mitä ihmissuhteisiin tulee, pohjalainen ylpeys, periksiantamattomuus ja ehdottomuus tuntuivat enemmänkin ahdistavilta. Ihmiskuvaajana Autio on kerrassaan mainio myös siinä mielessä, että hän muovaa hahmoistaan kiinnostavia ihmistyyppejä. Etenkin Armin kasvavaa uhmaa ja sen kanssaihmisissä herättämiä reaktioita on kiinnostavaa havainnoida.

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)
alkup. The Remains of the Day, 1989
suom. Helene Bützow
lukija: Jukka Pitkänen
(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella


Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella
Jylhäsalmi 5
269 s., Karisto 2021
kansi: Petri Jauhiainen, Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan uusi osa alkaa olla vankkumaton osa jokaista kesääni. Sen miljöö kuvastaa Suomea juuri sellaisena, jollaisena se on minulle kauneimmillaan: aurinkoa, luonnonrauhaa, maalaisidylliä, vettä (järviä, jokia, ulapoita). Sarjan pariin palaaminen on aina ilo, etenkin kun henkilöhahmojenkin parissa viihtyy oikein mainiosta.

Freelance-toimittaja Laura saapuu Jylhäsalmen Lossikahvilaan juttukeikan (ja lossin) kuljettamana. Häneltä on tilattu maakuntalehteen juttu Lossarin uuden terassin avajaisista. Tuo keikka poikii monta muutakin juttua, sillä kohtalo tuntuu haluavan pidättää Lauraa Jylhäsalmen maisemissa. Kesäisen keikkaviikon aikana Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin eikä Pennasen Vate ole niistä vähiten merkittävä. Jylhäsalmella Laura tapaa pitkästä aikaa myös äitinsä entisen työtoverin Sarin, joka on paikallisen pankin toimitusjohtaja. Nyt näyttää siltä, että Sari on jotenkin onnistunut ärsyttämään jotakuta niin kovasti, että ilmassa alkaa olla jopa pientä uhkan tuntua.

Laura ja Sari ovat molemmat teoksen päähenkilöitä. Teos rakentuu siten, että vuoroluvuin jompikumpi on enemmän keskiössä. Tarina kulkee jouhevasti eikä keskushahmon vaihtelu vaikeuta juonen seuraamista. Kieltämättä kuitenkin ehkä hieman kiinnostuneempana luin kommelluksille alttiin Lauran kuvioista kuin säntillisen Sarin. Kahden eri ikäisen päähenkilön  käyttö tuntuu kuitenkin onnistuneelta valinnalta siinä  mielessä, että teos luullakseni kolahtaa sitä kautta paremmin monen eri ikäiseen lukijaan.

Sarjan aiempien osien tapaan Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella tarjoaa roppakaupalla kesäidylliä ja romantiikkaa. Huumoriakaan ei teoksesta puutu, ja paikoitellen taisin hieman tyrskähdellä ääneen, sillä Pehkosen dialogi on paitsi sujuvaa niin myös ilahduttavan iskevää. Toivottavasti ensi keväänä pääsee taas palaamaan Jylhäsalmelle uuden osan kautta.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Pukija

Enni Mustonen: Pukija
Syrjästäkatsojan tarinoita 8
16 h 51 min., Otava 2020
lukija: Erja Manto

Olen yleensä lukenut Syrjästäkatsojan tarinoiden uuden osan aina hetipian sen ilmestyttyä, mutta koska oikeastaan koko viime  vuoden minua vaivasi lukulamaannus, jäi Pukija odottamaan parempia hetkiä. Otin touko-kesäkuun taitteessa käyttöön kokeilujakson Suomalainen plus -sovelluksesta ja bongasin sieltä Pukijan äänikirjana ja vieläpä Erja Mannon lukemana, joten nappasin sen ensimmäisenä kuunteluun.

Pukija sijoittuu 1950-luvun alkuun. Tarinan keskiössä on Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär. Palattuaan kotiin Englannista, jossa on ollut piikomassa, Viena etsii paikkaansa kotimaassa. Kirsti on huolissaan tyttärestään ja hänellä on omat näkemyksensä siitä, mihin suuntaan Vienan kannattaisi pyrkiä, mutta tytär valitsee itse tiensä ja suuntaa muotialalle. Hän pääsee puvustajaksi Suomen filmiteollisuuteen, ja lopulta tie pukujen ja puvustamisen parissa kuljettaa Vienan Armi Kuuselan matkassa Yhdysvaltoihin Miss Universum -kisoihin. Yhdysvalloissa hän kohtaa kurikkalaislähtöisen Martta Valon, joka suorannuottisen pohjalaisena alkaa oitis värvätä Vienaa aisaparikseen Universalin studioille puvustonhoitajaksi.

Pukija on yhtä mukaansatempaava kuvaus kuuluisuuksien kulisseista kuin sarjan aiemmatkin osat. Teos vilisee tuttuja nimiä kotimaisten elokuvien näyttelijäkaartista ja muotimaailmasta, paikoitellen siinä mielessä ehkä vähän liikaakin, että nimien latelu ja Vienan elämän sitominen kuuluisuuksiin tuntuu välillä pääasiallisemmalta kuin varsinaisen juonen kuljetus. Itselleni teoksen parasta antia oli kuvaukset perhepiiristä, Ida-mumman talolta ja kotimaasta ylipäätään. Vaikka Viena kohtaakin monenlaisia kiinnostavia ihmisiä, pääsee maailmalle ja saa hienoja mahdollisuuksia, päällimmäisenä jää mieleen kuitenkin ajatus siitä, että ei Vienan elämässä itsessään nyt kuitenkaan oikein mitään tapahtunut. Hahmo jää jotenkin etäiseksi, mutta en tiedä miksi. Ida ja Kirsti ovat aina tuntuneet jotenkin läheisemmiltä hahmoilta. En usko, että asiaan on merkitystä sillä, että kuuntelin tämän teoksen äänikirjana toisin kuin aiemmat osat.

Tarinankertojana Mustonen on omaa luokkaansa ja kyllä tämäkin teos viihdytti ja tempaisi mukaansa, vaikka päähenkilö hieman etäiseksi jäikin. Nyt kun Suomalainen plussan kokeilujaksoa on vielä jäljellä, aion kuunnella sarjan uusimmankin osan. Toivottavasti siinä pääsisin tutummaksi Vienan kanssa.

torstai 3. kesäkuuta 2021

Lukupiirikirja: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
394 s., Tammi 2005
alkup. Never Let Me Go, 2005
suom. Helene Bützow

Kun mietin, minkä kirjan lukisimme toukokuun lukupiiriin, tajusin, että emme olleet koskaan valinneet mitään Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Pienen mietinnän jälkeen Kazuo Ishiguron tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten tarjosin piiriläisille teosta Ole luonani aina. Itselleni teos oli ensikosketus Ishiguron tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen, sillä pidin kirjasta kovasti ja suorastaan uppouduin sen maailmaan. Myös muilta piiriläisiltä tuli positiivisia kommentteja, ja teos oli ylipäätään herättänyt paljon ajatuksia.

Ole luonani aina kertoo kolmikymppisistä Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka kävivät aikoinaan samaa sisäoppilaitosta jossain päin Englantia. Teoksessa Kathy muistelee kouluaikoja ja vuosia niiden jälkeen. Ystävykset ajautuivat vuosien myötä erilleen, mutta jälleennäkeminen palauttaa paljon muistoja mieleen. Kathy kuvailee pieniä yksityiskohtia, jotka ehkä ensialkuun tuntuvat hieman hämmästyttäviltä, mutta joille löytyy lopulta selitys teoksen edetessä.

Pidimme onnistuneena kerrontaratkaisua, jossa totuus Hailshamin sisäoppilaitoksesta ja päähenkilöiden taustasta paljastuu lukijalle samalla tavalla vähitellen kuin päähenkilöille itselleen. Ishiguro onnistuu piilottamaan paljon pinnan alle, sillä päällisin puolin esimerkiksi miljöö ei juuri eroa nykymaailmasta ja Hailshamin pienet omituisuudet on helppo unohtaa.

Se, että päähenkilöt/oppilaat osoittautuivat klooneiksi, joita kasvatatetaan elintenluovuttajiksi, herätti monia mietteitä. Asiasta keskusteltiin ihan teknologian näkökulmasta, mutta mietittiin sitäkin, mitän kukaan klooneista ei tuntunut kyseenalaistavan tehtäväänsä tai varsinkaan asettuvan sitä vastaan, vaan pikemminkin hyväksyi hiljaisesti kaiken. Pinnan alla kuitenkin on mielestäni nähtävissä sellaista elämänvimmaa, joka henkii halua kokea, tuntea ja ehtiä niin paljon kuin mahdollista. Myös halu tukeutua lykkäyksen mahdollisuuteen kertoo mielestäni halusta välttää väistämätöntä edes hetken pidempään.

Ole luonani aina on genreltään luokiteltavissa scifi-dystopiaksi, vaikka se sijoittuukin lähimenneisyyteen. Teoksessa teknologia ei ole mitenkään näkyvästi läsnä, vaikka tietyllä tavalla taustalla koko ajan vaikuttaakin. Pääpaino on dystooppisten kauhukuvien maalailun sijaan ihmisyydessä ja inhimillisyydessä. Ishiguro kuvaakin hienosti ystävyyttä, samoin tyttöjen välisen valtapelin ja lasten ja nuorten ryhmädynamiikan kuvaaminen on onnistunutta. Teoksessa on myös taitavaa yhteiskuntakritiikkiä varallisuuseroista.

Ishiguro herättelee teoksellaan monia kysymyksiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu? Kenellä on sielu? Millaista olisi elää tietäen, että on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten? Ishiguron luoma maailma on lohduton paikka, mutta hetkistä on silti mahdollistä löytää kauneutta.

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Tästä on helppo löytää sanottavaa, ja mitä enemmän teosta pohtii, sitä enemmän se herättää ajatuksia. Mielestäni tämä sopiikin erinomaisesti lukupiirissä käsiteltäväksi kirjaksi. Katsoin tämän myös elokuvana, joka on pitkälti uskollinen kirjan tarinalle. Elokuva ei kolahtanut minuun läheskään samoissa määrin, vaikka siinä nähtiinkin hyviä roolisuorituksia.

maanantai 31. toukokuuta 2021

Jälkikaiku

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku 
11 h 3 min., Tammi 2020
lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio -dekkari kuunneltavaksi on aina kuin lahja, sillä viihdyn kyseisen sarjan äänikirjaversioiden kanssa todella hyvin. Lehtolainen ammentaa dekkareissaan taitavasti ajankohtaisista ilmiöistä, ja niin on Jälkikaiunkin kohdalla. Tässä teoksessa keskiössä on aiemmissakin teoksissa käsiteltyjä teemoja, kuten maahanmuuttajuus, viharikokset ja poliittinen ilmapiiri.

Teos alkaa, kun rikospoliisi Maria Kallion kissa kuljettaa emännälleen pihalta löytämänsä ihmisen korvan. Miten korva on joutunut juuri Kallion pihapiiriin ja onko se sattumaa? Samaan aikaan Kallion tiimi saa selvitettäväkseen maahanmuuttajanuorukaisen surman, joka herättää kysymyksiä viharikoksen mahdollisuudesta. Tiimin työskentelylle asettaa omat haasteensa tiimiin kohdistuva maalitus, sometrollaus ja heidän nimissään julkaistut valetwiitit. Näyttää siltä, että Kallion tiimillä on edessään todella vaikeaselkoinen ja räjähdysherkkä vyyhti.

Leena Lehtolainen osaa viihdyttää, mutta myös samaan aikaan luoda uskottavaa kuvaa poliisin työskentelystä ja askarruttaa lukijoitaan rikosvyyhtien selvittämisellä. Jälkikaiku oli hyvin vaivatonta ja mukaansatempaavaa kuunneltavaa, mutta kiitoksen siitä ansaitsee myös yksi suosikkilukijoistani eli Krista Putkonen-Örn. Seuraavaa osaa odotellessa!

maanantai 24. toukokuuta 2021

Pakumatkalla

Aino Huilaja: Pakumatkalla
191 s., Otava 2021
kansi: Jerry Ylkänen

Mtv:n entisen uutisankkurin Aino Huilajan Pakumatkalla tuntuu olevan tämän kevään varatuimpia kirjoja ainakin meidän kirjastossa. Kirjaa on kehuttu paljon, eikä suotta. Huilajan ja hänen puolisonsa sekä pariskunnan Arska-koiran pakumatkasta halki Euroopan on mukava lukea, sillä Huilajan rehellinen teksti vie mennessään. Arjen oravanpyörästä irrottautuminen vei heidät asumaan pakettiautoon ja matkalle ympäri Eurooppaa, vaikka koronaviruksen leviäminen keväällä 2020 katkaisikin pakettiautoelämän aiottua aikaisemmin. Ehkä kiireistä nykyihmistä kiinnostaa tässä kirjassa sekin, miten joku uskaltaa heittäytyä tavallaan tyhjän päälle ja altistaa itsensä epävarmuudelle.

Kun Aino Huilaja havahtui siihen, että työstä oli alkanut mennä ilo ja innostus, alkoi mielessä elää vähitellen ajatus muutoksesta. Pariskunta osti pakettiauton ja teki siitä itselleen kodin tarkoituksenaan reissata ympäri Eurooppaa ennalta määrittelemättömän ajan ja ilman pitkäaikaissuunnitelmia. Matkan aikana Huilaja alkoi kirjoittaa kirjaansa. Autenttisuuden siitä kyllä erottaakin. Eräänlaisen reissupäiväkirjan ja yleisen elämänpohdinnan sekoitus on onnistunut. Irrottautumisen tarve ja suunnan hakeminen tuntuu todelliselta nykyajan ilmiöltä, vaikka harva varmasti uskaltaa haaveensa  toteuttaa - ei ainakaan yhtä radikaalisti kuin Huilaja.

Pidin valtavasti Huilajan kirjoitustyylistä. Huomaa, että hän on sanankäytön ammattilainen ja tottunut ilmaisemaan itseään myös "paperilla". Haastavissakin hetkissä hän onnistuu löytämään pilkahduksen tilannekomiikkaa tai kauneutta ympäröivistä olosuhteista. Jopa silloin, kun pakumatka muuttuu pakomatkaksi kohti koti-Suomea koronaviruksen sulkiessa valtioiden rajoja, tuntuu Huilaja säilyttävän positiivisen vireen elämässä. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tekstiään, jos hän julkaisee lisää kirjoja.

tiistai 18. toukokuuta 2021

Vaihtokauppa

 

Beth O'Leary: Vaihtokauppa
14 h 19 min., WSOY 2021
alkup. The Switch
suom. Taina Wallin
lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Voi että mikä ihana hyvänmielenkirja tämä olikaan! Kuuntelin tämän äänikirjana maaliskuun alkupuolella, mutta juoni on jäänyt tosi hyvin mieleen kahdestakin syystä. Ensinnäkin tietysti ihan itsensä takia, sillä pidin ideasta ja tarinankerronnan tyylistä paljon. Toisekseen äänikirjatoteutus oli ihan loistava, kun Kati Tamminen antoi äänensä tyttärentytär Leenalle ja Eeva Eloranta isoäiti Aileenille.

Leena Cottonin elämä Lontoossa tuntuu ajautuvan umpikujaan ja hän kaipaa maisemanvaihdosta. Sitä kaipaa myös pikkukylässä asuva isoäiti Eileen, jonka elämä tuntuu menevän samoja tuttuja uria eikä elämässä tapahdu oikein mitään jännittävää. Naiset päättävät vaihtaa asuntoja muutamaksi viikoksi päikseen, Leena saapuu pikkukylään irrottautumaan kuluttavasta oravanpyörästä ja Eileen lähtee Lontooseen etsimään säpinää elämäänsä.

Vaihtokaupan jotkin juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, mutta hahmot ja tarina itsessään ovat niin mukavia, että se ei oikeastaan haittaa. Tähän äänikirjaan oli mahdollisuus kääriytyä kuin lämpimään peittoon ja unohtaa ulkopuolinen maailma. Leena ja Eileen ovat hahmoina mahtavia, sellaisia aikaansaavia tahtonaisia, joista löytyy myös lämpöä. Heidän seurassaan on helppo viihtyä, samoin kuin muun värikkään hahmokaartin kanssa. Eileen lienee kuitenkin suosikkihahmoni, sillä elämänjanossaan hän on huikea! Hän mm. rekisteröityy deittisovellukseen ja elää muutenkin aktiivista elämää.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin O'Learyn esikoisteos Kimppakämpästä. Toivottavasti hän kirjoittaa vielä lisääkin, sillä O'Learyn tyylissä ja juoni-ideoissa on jotain mukavan tuoretta ja omanlaista. Mielelläni lukisin tai kuuntelisin samanlaisia hyvänmielenkirjoja jatkossakin.

maanantai 17. toukokuuta 2021

Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

 

Jarkko Sipilä & Lauri Johansson: Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina
7 h 48 min., Docendo 20201
lukija: Jari Nissinen

Kuuntelin joskus maaliskuussa tunnetun suomalaisen rikollisen Lauri Johanssonin tarinan äänikirjana. Johansson on yksi rikollisliiga Natural Born Killersin perustajajäsenistä, ja tuomioita hän on saanut huumausainerikoksista ja henkirikoksista. Vankilassa ollessaan Johansson tuli uskoon ja jätti rikollisen polun taakseen.

Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina on mielenkiintoista mutta ei kovin mukavaa kuunneltavaa. Teos on todella suora, siinä ei kierrellä ja kaarrella, vaan asioista kerrotaan suoraan. Värikynää tarinalle on kuitenkin varmaan jonkin verran näytetty, vaikka värikästä Johanssonin elämä tuntuu muutenkin olleen. Rikolliselle tielle ajautuminen alkoi Johanssonin kohdalla jo varhain, eikä kierrettä ollut helppo katkaista. Useaan otteeseen vankilassa istunut mies ei paljon uusia tuomioita pelännyt, vaan otti vastaan mitä tulossa oli. Elämästä vankilassa kerrotaan myös suorasti. Aika raadollinen maailma, jos kaikki pitää paikkansa.

Muistan Johanssonin rikoksiin liittyviä kohuotsikoita, joten ennen teoksen aloittamista tiesin kenestä ja millaisia rikoksia tehneestä henkilöstä on kyse. Teos valikoitui kuitenkin kuunneltavakseni enemmänkin sattumalta, kun se oli saatavilla kirjaston Ellibsistä. Äänikirjatoteutuksen kohdalla mietin, että se olisi voinut olla vielä kiinnostavampi, jos Johansson olisi itse omalla äänellään lukenut teoksen äänikirjaksi. En oikein ymmärrä miksi näin ei ole toimittu tämäntyyppisen teoksen kohdalla.

Merkitsen tällä kohdalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kohdan 16. rikollinen.

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Aina tytär, aina äiti

 

Kirsi Hiilamo & Heli Pruuki: Aina tytär, aina äiti - Aikuisen naisen suhde omaan äitiin
184 s., Kirjapaja 2020
kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Olen etenkin viime vuosina pohtinut paljon omaa äitisuhdettani ja samalla laajemminkin paikkaani sukupolvien ketjussa. Millainen äiti minut on kasvattanut, entä hänet? Minkälainen elämänpolku oli isoäitini isoäidillä? Itse en ole äiti, mutta luulen, että jokainen kasvattaja kantaa mukanaan kaikuja jopa sukupolvien takaa. Ei niitä välttämättä mitenkään tunnista, mutta jokainen kasvattaja jättää jälkensä. Jokainen poimii omaan tekemiseensä vaikutteita omista kokemuksistaan, hyvistä ja huonoista - mikä oli hyvin, mitä itse ei halua toistaa.

Kun tämä Hiilamon ja Pruukin teos aikuisen naisen äitisuhteesta ilmestyi, kiinnostuin aiheesta oitis. Oma äitisuhteeni ei aina ole helpoin mahdollinen. Olemme äitini kanssa ihmisinä hyvin erilaisia, mikä osaltaan aiheuttaa kitkaa. Parhaiten meillä menee, kun ei nähdä liian usein, sillä muuten voi puhjeta myrsky. Vuosien varrella on puolin ja toisin tapahtunut asioita ja sanottu sanoja, jotka ovat loukanneet ja haavoittaneet. Kuitenkin etenkin lapsuudestani muistani paljon hyviä hetkiä, miten hauska ja kekseliäs ja elämäniloinen äiti oli. Niistä hetkistä olen kiitollinen. Äitisuhde, samoin kuin muutkin ihmissuhteet, muuttuu ja muovautuu elämän varrella, ja se pitää vain hyväksyä.

Aina tytär, aina äiti herätti minussa valtavasti ajatuksia, sillä äitisuhteen moninaisuus on kuvattu tässä teoksessa mielestäni todella hyvin. Kantava ajatus on äitisuhteen erityisyys, se, että suhde omaan äitiin on yksi naisen elämän keskeisimpiä ihmissuhteita. Äitisuhde vaikuttaa monesti muihin ihmissuhteisiin mutta myös omaan identiteettiin. Tunnistan sen omalla kohdallani ainakin osittain. Näistä asioista olisin mielelläni lukenut laajemminkin, sillä alle 200 sivua käsittävä kirja jää ehkä tietyllä tavalla hieman suppeaksi. Tuntuu, että tässä vasta raapaistaan pintaa.

Aina tytär, aina äiti on sujuvalukuinen ja kiinnostava teos. Se sopii mielestäni hyvin työkaluksi oman äitisuhteen tarkasteluun, mutta myös luettavaksi ihan muuten vain.