Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

WSOY 2021, 1. suomenkielinen painos 1986

alkup. The Color Purple, 1982

suomentanut Kersti Juva

 

Alice Walkerin klassikon asemaan noussut teos Häivähdys purppuraa yllätti minut. Kiinnostuin tästä, kun näin alkuvuonna trailerin tuoreesta elokuvaversiosta, mutta en silti osannut odottaa mitään tällaista. Kirjeiden muotoon kirjoitettu ja pitkälti hyvin puhekielinen teos hätkähdytti voimakkailla henkilöhahmoillaan ja sivuilta ulos puskevalla ajankuvallaan.

Häivähdys purppuraa sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltain etelävaltioihin. Tarina alkaa 1930-luvun loppupuolelta, jolloin etelävaltioissa oli edelleen voimassa rotuerottelulait. Päähenkilö Celie on nuori tummaihoinen nainen, joka varttuu aikuiseksi rasismin ja riiston ilmapiirissä monin tavoin hyväksikäytettynä. Äitinsä kuoleman jälkeen Celie haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan Nettietä samanlaiselta kohtalolta.

 

Teoksen teemoissa pureudutaan rasismiin ja esille nousee myös taloudellinen eriarvoisuus, mutta minä koin tämän ennen kaikkea yhden naisen rohkeana kasvutarinana, jossa varsinaiset teemat jäävät jopa hieman taka-alalle.

Pidin Celien hahmosta paljon. Hänet on kuvattu uskottavasti, ja mielestäni tekstin keinoin tuota uskottavuutta on onnistuttu vahvistamaan hienosti, sillä Celien kirjeet ovat sanavalintoineen ja yhdyssanavirheineen juuri sellaisia kuin hänen taustastaan tulevalta kouluja käymättömältä ihmiseltä voisi olettaakin.

Häivähdys purppuraa on mielestäni kaunis nimi kirjalle. Tarinassakin on oma kaunis puolensa, kun Celie lopulta löytää sen verran rohkeutta, että uskaltaa nousta alistajiaan vastaan. Paljon hän kuitenkin joutuu kokemaan alistumista, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ennen kuin pystyy nousemaan, mutta se nousu on sitten sitäkin uljaampi. Teoksessa on myös paljon rakkautta ja ilon pisarointia, mikä itse asiassa elokuvan trailerissa kiinnittikin huomioni.

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

11 cd-levyä, Tammi 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½