Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus 2024

alkup. One True Loves

suomentanut Päivi Pouttu-Delière

äänikirjan lukijana Rosanna Kemppi

Miten ihana ja kamala tarina samaan aikaan!

Vain kahdesti elämässä kertoo Emmasta, joka löysi rakkauden ja onnellisen loppunsa jo lukiossa. Jessen kanssa hän lähtee opiskelemaan ja rakentamaan aikuista elämäänsä Los Angelesiin, mahdollisimman kauas pikkuisesta kotikaupungistaan ja vanhempiensa kirjakaupasta, jonka jatkajiksi he tyttäriään toivovat. Seikkailuntäyteinen elämä Jessen rinnalla päättyy kuitenkin äkisti, kun Jesse katoaa onnettomuudessa heidän ensimmäisenä hääpäivänään.

Niin Emma joutuu alkaa rakentamaan loppuelämäänsä uudelleen yksin. Pidin hänen hahmonsa kehittymisestä ja siitä, miten hän alkoi ymmärtää mitkä asiat hänelle itselleen lopulta ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Juuri kun Emma tuntuu löytäneen paikkansa ja on alkanut kokea taas olonsa turvalliseksi, uskaltanut jopa rakastua vanhaan ystäväänsä Samiin, selviää että Jesse onkin elossa.

Nautin tästä kirjasta tosi paljon aina siihen saakka, kunnes Jesse löytyi elossa ja Emma joutui ikään kuin kahden vaiheille. Se tilanne oli kerta kaikkiaan raastava ja tukala! Mielestäni Emman tarina ja rakastuminen ensin Jesseen ja sitten Samiin oli kerrottu kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikka ennalta tiesi miten Emmalle ja Jesselle tulee käymään, se oli helppo unohtaa, kun kuvattiin heitä nuorina lukiolaisina. Kun Jesse sitten löytyi, minua ahdisti Emman puolesta ja tuntui pahalta etenkin Samin puolesta, sillä olihan Jesse Emman ensirakkaus. Kaiken kaikkiaan kolmikon tilanne oli laadultaan sellainen, että eihän siitä kolhuitta voi selvitä.

Vaikka pidin Emman hahmosta, niin en kyllä voinut ymmärtää hänen kaikkia ratkaisujaan. Hahmot olivat kaikenkaikkiaan todella mieleenpainuvia, samoin kuin itse tarinakin. Mielestäni tässä oli monia todella viisaita ajatuksia ihmissuhteista ja elämän merkityksellisistä asioista, mutta en valitettavasti saanut äänikirjasta poimittua niitä talteen. Tämä on niin ihanuudessaan kuin kamaluudessaankin paljon parempi kuin kirjailijan aiempi teos Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joten toivottavasti lukijat löytävät tämänkin.

Tarpeeksi täydellistä

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä

Tammi 2023

Veera Vaahterasta tuli ensimmäisten kirjojensa myötä yksi suosikkiviihdekirjailijoistani, mutta nämä uudemmat ovat olleet laadultaan vaihtelevampia eivätkä aina ole onnistuneet minua suuremmin viihdyttämään tai muutenkaan vieneet mennessään. Pieni skeptisyys on siis uuteen kirjaan tarttuessa aina läsnä, mutta ainakin toistaiseksi olen vielä halunnut uudet aina lukea.

Tarpeeksi täydellistä kertoo nelikymppisen Lauran perheen ja suvun joulunvietosta valmisteluineen. Sukua johtaa vahvatahtoisen matriarkan ottein Lauran mumma, jolla on vahva käsitys siitä, miten kaikki tulee järjestää perinnäistapojen mukaan. Samaan aikaan, kun Laura yrittää auttaa äitiään pystyttämään täydellisen joulun kulissit mumman makuun, yrittää hän pitää oman perheensä kulisseja pystyssä. He ovat nimittäin päättäneet aviomiehen toiveesta kokeilla avointa liittoa, johon Laura on tietyin reunaehdoin suostunut. Sääntö numero yksi on, että kukaan ei saisi tietää. Nyt mies haluaa kuitenkin tuoda naisystävänsä suvun yhteiseen joulunviettoon, mikä herättää Laurassa monenlaisia tunteita.

Kun parisuhteen kipupisteet, oman elämän mielekkyys ja ympäristön paineet liitetään monelle juhlista rakkaimpaan ja toisaalta stressaavimpaan eli jouluun, voi ilmassa aistia paineentuntua. Laura tuntee häpeää siitä, mitä heidän parisuhteessaan tapahtuu. Hän miettii asian julkitulon vaikutuksia työhönsä sekä sitä miten ihmiset suhtautuisivat uutiseen, mitä muut sanoisivat heidän avoimesta liitostaan tiukan perinteisessä lähipiirissä. Puolison joulunviettoehdotuksen pohtiminen saa Lauran pohtimaan paitsi omia toiveitaan, tunteitaan ja rajojaan myös puolison ja tämän naisystävän näkökulmia.

Avoin suhde on itselleni hyvin kaukainen ajatus, joten siinä mielessä kirjan aihepiiri ei oikein napannut. Luin kirjan kuitenkin loppuun, sillä ei tämä juonellisesti huono ollut ja muutenkin sopi joulun aikaan luettavaksi. Samalla tämä on ihan hyvä muistutus siitä, että kaiken ei tarvitse olla just prikulleen ollakseen tarpeeksi täydellistä. Jokaisella on vain yksi elämä eikä sitä pitäisi joutua elämään miettien mitä muut ajattelevat.

Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

200 s., Atena 2022

kansi: Sanna Mander

Henriikka Rönkkösen kirjat ovat olleet minulle vuosien varrella jonkinlaisia must read -kirjoja, vaikka en ole niistä välttämättä aina pitänytkään. Jotenkin aina uuteen on tullut tartuttua, vaikka mikä olisi. Rakkausshokkihoito kertoo elämänvaiheesta, jossa pitkä sinkkuaika on päättynyt ja otetaan varovaisia askeleita kohti pysyvää ja vakaata parisuhdetta. Mukana on kilokaupalla menneisyyden painolastia, mikä ei suoranaisesti edesauta parisuhteen muodostumista. Ah, kuinka tuttua!

Aluksi vaikutti siltä, että tämä kirja jää minulta kesken. Jatkoin lukemista, vaikka tuntuikin, että ei nyt niin kauheasti nappaa. Sitten tapahtui jotain ja lukeminen vei mennessään. Pidän siitä, miten Rönkkönen jaksottaa tekstiään lukuihin, sillä siinä on jotakin palkitsevaa. Tässä kirjassa oli myös niin paljon kaikkea tuttua, että yllättäen löysin hyvinkin paljon samaistuttavia ajatuksia. Ei ole helppoa yrittää rakentaa luottamusta uuteen ihmiseen, kun tunteiden syventyessä kaikki vanhat pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset alkavat nostaa päätään.

Rakkausshokkihoito on kiva, nopealukuinen kirja, joka sopii mitä parhaiten luettavaksi vaikkapa rannalla makoillen. Teoksessa käydään syvissäkin vesissä, sillä sydämen asiat eivät ole mikään vitsijuttu, mutta pohjavire on kuitenkin varovaisen toiveikas. Pidin lopulta, vaikka aluksi muulta vaikuttikin.

Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila

342 s., WSOY 1997

kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

Prinssi Charlesin tunne

 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

132 s., Sammakko 2017

alkup. Prins Charles känsla, 2010

suom. Helena Kulmala

Olen lukenut aiemmin Liv Strömquistin sarjakuvateoksen Einsteinin vaimo, jonka lukemisen jälkeen tiesin heti haluavani lukea vielä lisääkin hänen teoksiaan. Prinssi Charlesin tunne on ollut minulla kesken jo hyvän aikaa, sillä olen lukenut sitä pätkän silloin ja toisen tällöin.  Tässä sarjakuva-albumissa on kymmenen sarjakuvaa, joissa Strömquist pohtii vastausta kysymykseen "mitä rakkaus on". Pohdintansa lomassa hän heittää ilmoille myös muita kysymyksiä, kuten "mitä mustasukkaisuus on". Keskeisen tarkastelun alla on parisuhde, romanttinen rakkaus ja avioliitto.

Samoin kuin Einsteinin vaimo, myös Prinssi Charlesin tunne sai minut samalla kertaa hieman mietteliääksi ja naurahtelemaan ääneen. Strömquistilla on sana hallussaan ja hän kuvaa asioita riemastuttavan nasevasti ja kyseenalaistaen. Strömquist kuljettaa teoksessaan läpi historian ja kulttuurien tehden koko ajan oivallisia huomioita. Ihailen hänen kykyään ulottaa havaintonsa eri aikoihin ja kulttuureihin. Hänellä on selvästi laaja-alainen näkemys aiheestaan. Hyvin nautittavaa luettavaa sisällön puolesta siis, mutta paikoitellen tässäkin albumissa hyvin pieneksi käyvä fontti hieman latistaa tunnelmaa.

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

212 s., Otava 2019

kansi: Kirsti Maula

 

Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.

 

Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

 

Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.

 

Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

230 s., WSOY 2013

 

Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.

 

Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.

 

Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.

 

Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.

 

Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

Bikinirajatapaus

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

176 s., Atena 2018

kansi: Sanna Mander

 

Luin Henriikka Rönkkösen esikoisteoksen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita kesällä 2016. Teos jätti hieman ristiriitaisen tunnelman, sillä löysin siitä huumoria, mutta samalla kuitenkin koin kirjan jonkinlaisena sinkkuuden valitusvirtenä. Niistä tunnelmista huolimatta tiesin heti Bikinirajatapauksen ilmestymisestä kuultuani haluavani lukea myös sen. Minulle Bikinirajatapaus toimi lukukokemuksena Mielikuvituspoikaystävää paremmin, joten olen tyytyväinen, että päätin antaa Rönkköselle uuden tilaisuuden.

 

Bikinirajatapauksen alussa kerrotaan hieman kuin Mielikuvituspoikaystävän tavoin, että kirjan tapahtumat ovat totta tai vielä enemmän totta ja tapahtuneet jos ei itselle niin kaverille sitten. Tämä teos etenee myös hieman novellimaisesti ja kuvauksen keskiössä on vuosia sinkkuna eläneen naisen ajatukset ja kokemukset. Bikinirajatapaus ei ole millään muotoa niin roisi kuin Mielikuvituspoikaystävä oli, mutta kaikenlaista näidenkin kansien väliin mahtuu.

 

Bikinirajatapauksessakin käsitellään paljon deittailua, mutta tällä kertaa näkökulma on enemmän pysyvän kumppanuuden löytämisessä kuin seksissä. Kirjassa pohditaan ihmissuhteiden vaikeuksia huumorinpilke silmäkulmassa, mutta samalla kokonaisfiilis sinkkuuteen on tyytyväisempi ja ikään kuin seestynyt, jos verrataan Mielikuvituspoikaystävän tietynlaiseen vimmaisuuteen. Enää ei jakseta välittää rehottavista karvoista, vaan pitää kelvata sellaisena kuin on.

Tässä kokoelmassa oli pari kertomusta, jotka puhuttelivat minua aika paljonkin. Ne erottuivat teemallaan humoristisemmista kertomuksista. Kyseiset kertomukset ovat Miksi kukaan ei kelpaa? ja Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus, ja ne käsittelevät sinkkuuteen liittyviä ihmettelyitä ja muiden halua "pelastaa" sinkku keinolla millä hyvänsä.

"Miksi sinkkujen määrä kasvaa kaupungeissa?" minulta kysytään. Eikö kukaan kelpaa? Onko rima niin korkealla? -- 

Jos nirsous nähdään sellaisena, että pitäisi ryhtyä suhteeseen vain suhteen itsensä vuoksi välittämättä siitä, onko siinä kipinää ja kunnioitusta, niin kyllä osa ihmisistä sitten varmasti on nirsoja. -- 

Kysymyksenasettelu on outo ja alistava. Miksi on ongelma, että sinkkuja on paljon? (Miksi kukaan ei kelpaa, s. 48)

Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus on oikeastaan hyvää jatkumoa edelliselle kertomukselle, josta yllä oleva tekstinäytekin on. Siinä tulee esille väsynyt puuskahdus siitä, miksi sinkkuutta pitää selittää. Se puhuttelee minua erityisesti siksi, että viime aikoina olen joutunut tavallista useammin selittämään, että viihdyn ihan hyvin yksin. Ihan hiljattain kuulin pitkästä aikaa jo vuosien takaa tutun kommentin "meidän pitää mennä joku kerta baanalle ja etsiä sulle joku mies!". Ei täydy. Kiitos, mutta ei todellakaan täydy.

Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla. Olin väsynyt siihen, että minulle ajatellaan riittävän vain joku random, jolla on muna ja vähän partaa. -- Olin väsynyt olemaan puheenaihe ja erityisesti ihmetyksen aihe sinkkuuteni takia. Olin väsynyt selittämään sinkkuttani. Jouduin joka kerta altavastaajan asemaan, josta piipitin jotain selityksiä sille, etten ollut suhteessa. (Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus, s.55-56)

Mielestäni tässä kirjassaan Rönkkönen onnistuu antamaan äänen niille ihmisille, jotka ovat ihan tyytyväisiä sinkkuina, vaikka eivät olekaan heittäneet kirvestä kaivoon ja alkaneet kyynisiksi. Jotta en menisi nyt aivan paatokselliseksi omien tuntemusteni kanssa, niin mainittakoon, että tämä on myös viihdyttävä ja hyvin sujuvalukuinen kirja.

♠♠♠♠

Jos joku kaverini sattui lukemaan tämän postauksen, niin älkää huoliko, sillä tiedän ettette tarkoita mitään pahaa. Toivoisin kuitenkin, että minun tai yhdenkään muun sinkun ei tarvitsisi selittää mitään, sillä eihän parisuhteessa olevienkaan tarvitse selittää parisuhteessa oloaan tai yrittää aktiivisesti muuttaa tilannetta. Miksi sinkun sitten pitäisi?

Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

163 s., WSOY 2013

alkup. La liste des mes envies, 2012

suom. Leena Leinonen

kansi: Marianna Corrénte

 

Kirjallisuuspiirissämme on nyt syksyn mittaan ollut teemana eri maat. Japanin ja Venäjän jälkeen vuorossa on nyt ranskalainen kirjallisuus ja minä päätin lukea Delacourtin Onnen koukkuja. Sain tästä kirjasta jo viime syksynä kiinnostavan vinkin ja olen siitä lähtien ajatellut tämän joskus lukevani, joten nyt tartuin tuumasta toimeen. Minulla on kesken myös toinen ranskalainen kirja, mutta sitä en enää ehdi lukemaan loppuun huomiseen kokoontumiseen mennessä. Siitä kirjoitan kuitenkin blogiini myöhemmin, nyt on Onnen koukkujen vuoro.

 

Kirja kertoo 47-vuotiaasta Jocelynesta, joka pyörittää omaa käsityötarvikekauppaa ja on tyytyväinen elämäänsä sellaisenaan, kunnes kaiken mullistaa 18 miljoonan euron lottovoitto. Eikä Jocelyne yleensä edes lottoa! Harkitsevainen Jocelyne alkaa pohtia voittamansa rahasumman vaikutuksia, kuten sitä katoaako elämästä ja uusien asioiden hankkimisesta tai matkustelusta hohto, jos aina voi hankkia kaiken heti, eikä hän mene heti nostamaan voittosummaansa tililleen.

 

Jocelyne miettii seesteistä, jo parikymmentä vuotta kestänyttä avioliittoaan Jocelynin kanssa. Hän miettii oman pienen putiikkinsa tuomaa iloa. Ja hän miettii aivoinfarktin saanutta isäänsä, jonka muisti nollaantuu kuuden minuutin välein ja hän kysyy tyttäreltään "kuka sinä olet?". Rahalla ei saa kaikkea, ei esimerkiksi pyyhittyä pois infarktin jälkiä, Jocelyne pohtii. Tuoko raha onnea? Miten häneen suhtauduttaisiin, kun kaikki kuulisivat voitosta? Ja mitä kaikkea hän oikein voisikaan ostaa tai antaa aikuisiksi varttuneille lapsilleen? Jocelyne tekee listoja tarvitsemistaan asioista, niistä asioista jotka hän haluaisi ja niistä jotka ovat ihan hulluja mielitekoja. Jocelynen harkitessa siirtoaan joku muu tekee ratkaisun hänen puolestaan. Kovin hauras on onni.

 

Minä luin tämän kirjan niin kuin kansiliepeessä vinkattiin: tein ensin omat listani samoin otsikoin kuin Jocelyne. Lukemisen jälkeen olisi pitänyt vielä tehdä viimeinen lista, johon ilmeisesti koottaisiin ne asiat, jotka edelleen kokisin kolmelta muulta listalta merkityksellisiksi. En kuitenkaan ryhtynyt tekemään viimeistä listaa, sillä alkuperäisetkin listani olivat hyvin maltillisia ja rationaalisiakin, sillä esimerkiksi hullujen mielitekojen listalle päätyi vain kaksi asiaa. Ilmeisesti kirjan luettuaan lukijan olisi kai tarkoitus alkaa pohtimaan todellisuudessa merkityksellisiä asioita ja jättää raha kokonaan pois mielestä. Minä en alkanut pohtimaan mitään erityistä, joten ehkä en nyt ole hieno ja "mammonan vallasta" vapautunut sielu, mutta pidin tätä teosta kyllä muuten ajatuksia herättävänä ja kiinnostavana. Voin ihan hyvin pohtia elämän merkittäviä asioita muuttamatta mitään kolmella listallani.

 

Onnen koukkuja on nopealukuinen kirja, jossa on kyllä pysähtymisen ja pohtimisenkin paikkoja. Jocelyne vaikuttaa mukavalta naiselta ja hänen pohdintojaan on mielenkiintoista lukea. Jocelynen mukavuus tekee vieläkin ikävämmäksi kestää sen, että joku muu päättää hänen puolestaan ja tahraa kaiken sen, mitä Jocelyne on mielestään vaalinut kalleimpana aarteenaan. Raha on asia joka puhuttaa, joten siinä mielessä tämä oli kiinnostava kirja, joskaan ei mielestäni tuonut mitään uutta näkökulmaa. Vaan eihän aina tarvitsekaan löytää mitään uutta viihtyäkseen silti tarinan parissa.

 

♠♠♠♠

Tähtirooli

Sari Luhtanen: Tähtirooli

8 cd-levyä, 9 h 15 min.

Tammi/BTJ 2016

lukija: Heljä Heikkinen

Kaipasin Taru sormusten herrasta -trilogian kahden ensimmäisen osan kuuntelemisen jälkeen jotain muuta työmatkaseurakseni. Päädyin kuuntelemaan Sari Luhtasen Tähtiroolin, jossa lukijana toimii Heljä Heikkinen. Oletin Tähtiroolin olevan ehkä hieman kevyempää hömppää kuin mitä se olikaan, mutta oikein hyvin tämä paikkasi viihteennälän kumminkin.

Tähtiroolin päähenkilö on Aura Purola, joka työskentelee psykologina. Itsellään hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin, on rakastava puoliso Joel, ystäviä, viihtyisä koti, varallisuuttakin ihan mukavasti ja elämä kaikin puolin hallinnassa. Työssäkin riittää mieluisia haasteita, sillä Aura on päässyt mukaan Parierottelu-ohjelmaan, jossa hän terapoi suhteessaan vaikeuksia kohdanneita pariskuntia. Ohjelman jälkeen Aura kuitenkin alkaa katsomaan omaakin elämäänsä hieman uudella tavalla ja hän tuntuukin löytävän itsestään uusia puolia. Soppaa saapuu hämmentämään entisestään Joelin kaksosveli Leo, joka kuin kiusallaan yllyttää Auraa tekemään kaikenlaisia tempauksia.

Mielestäni Tähtirooli oli ihan kelpo kuunneltavaa, mutta siitä huolimatta tarina alkoi kiinnostaa minua kunnolla vasta puolivälin jälkeen. Sitä ennemmin kaikki vaikutti jotenkin liian tyyneltä ja varmalta eikä Auran hahmossa ollut oikeastaan mitään erityisen mielenkiintoista. Oikeastaan yksikään hahmoista ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, ei edes Joelin renttuveli Leo. Jotenkin heidän vaiheitaan vain jaksoi kuunnella, sillä Luhtanen on kirjoittanut teokseensa ihan nasevaa dialogia ja juonenkuljetuskin on sujuvaa ja sitä on höystetty hauskoilla sanavalinnoilla.

Uskon, että kokemukseni Tähtiroolista olisi ollut huomattavasti värikkäämpi ja huvittuneempi, jos äänikirjan olisi lukenut joku muu kuin Heljä Heikkinen. Minua nimittäin etenkin aluksi suorastaan nyppi hänen tasainen äänensävynsä, joka ei tuntunut ilmentävän minkäänlaisia tunteita tai antavan muutenkaan teokselle niitä sävyjä, joita sanat olisivat muuten ilmentäneet. Jossain vaiheessa - ehkä siinä puolivälin jälkeen - tuntui kuitenkin, että Heikkinen petrasi ja tulkinta sai lisää sävyjä. Äänikirjojen kohdalla kumminkin lukijalla on todella suuri merkitys siihen, minkälainen fiilis kirjasta kokonaisuutena jää, joten mielestäni Heikkinen ei ollut nappivalinta lukijaksi.

♠♠♠

Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

205 s., Atena 2016

päällys: Sanna Mander

 

Henriikka Rönkkösen teos Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasiota on melkoisen rohkea teos. Hän kirjoittaa alkusanoissa, että tulee puhumaan suoraan muun muassa seksistä ja että kirjan tapahtumat ovat tapahtuneet hänelle itselleen tai joillekin hänen tuntemilleen ihmisille tai joka tapauksessa joillekin ihmisille. Nämä eri ihmisten kokemukset Rönkkönen on punonut yhden ihmisen tarinaksi, joka etenee hieman novellimaisesti.

 

Kirjan minäkertoja on eronnut pitkästä parisuhteestaan hieman yli parikymppisenä ja päätyy nyt ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa hän asustelee yksin ja pääsee kokeilemaan villiä sinkkuelämää. Tosin kovin villiksi se ei kehkeydy, vaikka joitakin irtosuhteita löytyykin. Kertojaamme piinaa milloin hiiva, milloin klamydia ja jos ei muuta niin menkat sitten. Sydänsuruiltakaan hän ei välty, sillä miehiä on monenlaisia eikä toiveet välttämättä aina kohtaa. Rönkkönen kirjoittaa muun muassa seksistä satunnaisten tyyppien kanssa, dildoista, miesvihasta ja sydänsuruista.

 

Minä odotin tämän kirjan olevan ennenmuuta hauska lukukokemus, joka kevyesti ironialla kirjoittaisi sinkkuelämästä. Yllättäen tämä kirja olikin mielestäni melkomoinen tarina itsetutkiskelusta (niin henkisestä kuin vähän fyysisestäkin) eikä ollenkaan niin kepeä kuin oletin. Jotenkin jäi sellainen olo, että tässä nyt valitetaan sinkkuelämän kurjuutta ja kääntöpuolia, vaikka osittain kyllä ymmärsin kerronnassa pyrityn ironiaan. Vaikka ironia huumorin lajina on minulle läheinen ja osuva, ei se oikein auennut tässä teoksessa. Jotenkin vai jäi sellainen olo, että sinkkuelämä on kurjaa ja kiivaasti jahdattavana päämääränä on löytää vakituinen parisuhde, joka tekee elämästä mielekästä.

 

Mutta kyllä tässä kirjassa huumoriakin havaitsin ja erityisesti minua nauratti luku, joka oli otsikoitu: "Mies - jos vehkeesi toimisi kuin vagina". Se on todella ironisen hauskasti kirjoitettu kuvaus menkoista "istutettuna" miehen kehoon. Ai että nauratti! Ja teksti "Seurustelevien neuvot sinkuille" vuorostaan sai minut nyökyttelemään, sillä tosi on, että aina löytyy joku, joka keksii ihmetellä miksi olet sinkku ja eikö sulle nyt ketään löydy.

 

Mielestäni Rönkkönen kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja suorin sanoin. Hiivatulehdus on hiivatulehdus ja suuseksi on suuseksiä, piste. Yhden kerran hän kyllä mielestäni osuu termivalinnassaan kunnolla huti. Kyseessä on teksti "Häpykarvahelvetti", jossa kuvataan erilaisten karvanpoistomenetelmien aiheuttamia miinuspuolia, kuten ihottumaa. Tässä tekstissä Rönkkönen kirjoittaa, miten vagina on ihan kamalan näköinen ja iho punoittaa. Hän viittaa suoranaisesti siihen, että karvoja poistettaisiin vaginasta. Sikälimikäli kuin minä jotain naisen anatomiasta näin naisena tiedän, uskaltaisin väittää, että harvemmin niitä karvoja emättimen puolella kasvaa. Tämä sanavalinnan virheellisyys oikeasti häiritsi kyseisen tekstin lukemista, en minä sitä muuten tässä esiin nostaisi!

 

Kokonaisuutena tämä teos oli siis ihan sujuvaa luettavaa ja Rönkkönen osaa kirjoittaa nasevasti ja turhia kainostelematta. Siitä huolimatta tämä ei tuntunut oikein minun kirjaltani ja toisinaan kaipasin tekstiin hieman vähemmän roisiutta, vaikka muuten arvostankin suoruutta enkä ole mikään kukkahattutäti (ainakaan pahasti! :D). Toisinaan kuitenkin tuli tunne, että suoruudella halutaan jopa hieman kohahduttaa lukijaa eikä vain ilmaista asioita. 

 

Ihan jees lukukokemus, mutta olen minä itselleni paremmin sopiviakin teoksia lukenut.

 

♠♠♠

Rakkautta, vahingossa

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

239 s., Tammi 2013

 

Minulle iski taas sopiva chick litin nälkä, joten päätin lukea ainoan minulla vielä lukematta olleen Veera Vaahteran teoksen. Rakkautta, vahingossa osoittautui yhtä viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi teokseksi kuin kaksi muutakin Vaahteran teosta.

 

Pihla Vanaja on kolmikymppinen nainen, joka huomaa yllättäen olevansa tilanteessa, jota hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttelemään: hän on raskaana ja yksin. Miesystävä Otto päätti vauvauutisen kuultuaan lähteä Intiaan meditoimaan, vaikka mies olikin vaikuttanut kaikin puolin sopivalta isäkandidaatilta. Pihlakin pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtee Tornionjokilaaksoon tyhjilleen jääneeseen mummolaansa, joka kuuluu nyt hänelle. Pihla päättää selviytyä, sillä hänen esikuvansa Gerda-mummi oli sitkas pohjoisen nainen ja sellainen Pihlakin päättää olla.

 

Elämä pohjoisessa osoittautuu kuitenkin oletettua haastavammaksi, sillä pelkästään kesät siellä viettänyt Pihla joutuu tunnustamaan itselleen, että hän ei ehkä olekaan niin itsenäinen kuin oli kuvitellut. Ryhdistäytyneenä hän päättää hankkia ajokortin ja ajo-opettajakseen hän saa naapurin Arvon, jolla on ikää jo reippaasti mutta intoa kyllä piisaa. Lukija saakin kokea monta hulvatonta hetkeä Arvon omatekoisessa autokoulussa! Pihlan tulee luoda itselleen myös turvaverkko, jollainen jokaisella odottavalla äidillä oletetaan olevan. Tästä syystä Pihla päätyy masentuneiden äitien ryhmään ja saa monta arvokasta vinkkiä. Enemmän Pihlan ympärillä kuitenkin miehet pyörivät huolehtimassa, sillä Arvon lisäksi tämän vaimovainaan sukulaispoika Mårten tarjoaa auttavan kätensä samoin kuin kyläkauppias ja varsinainen naistenmies Leevi. Samalla Pihla pohtii olisiko Otosta kuitenkin isäksi.

 

Mielestäni Rakkautta, vahingossa on hauska selviytymistarina. Pihlan tilanne on ilman muuta ikävä, mutta hänen asenteessaan ja huumorintajussaan on juuri sopivasti ironiaa, joka saa ikävistäkin tilanteista esiin koomiset puolet. Tässä kirjassa olennaista on se, että Pihla on raskaana, joten mikään tavallinen romanttinen tarina tämä ei ole. Hänen kuvauksensa odotusajasta ja ympärillä pyörivistä ja raskauden loppumetreillä yhä enemmän huolestuvista miehistä oli hykerryttävää luettavaa. Miehistä tehdään tässä hieman avuttomia ja hölmöjä, mutta hyväntahtoisella tavalla. Pidin myös paljon Pihlan uusista tuttavista, ja erityisesti Arvo teki minuun vaikutuksen sympaattisella olemuksellaan.

 

Lapin miljöö ja maaseudun rauha oli tässä kirjassa juonen lisäksi yksi keskeisimpiä vetonauloja. Raskauden eteneminen ja vuodenaikojen kiertokulku kulkivat hienosti käsi kädessä, vaikka mikään maisemakuvaukseen ja vuodenkiertoon keskittyvä teos ei olekaan kyseessä. Miljöössä pidin myös siitä miten Pihla hakeutuu lapsuutensa turvapaikkaan ja löytää sieltä voimaa. Hänen mummolansa on kuvattu kutsuvasti ja hänen Gerda-mumminsa on tarinassa vahvasti läsnä, vaikka onkin jo kuollut. Sukupolvien jatkumo vetoaa minuun usein kirjoissa, ja niin kävi myös tämän teoksen kohdalla.

 

Veera Vaahteran teokset ovat saaneet minut todella pitämään chick litistä, vaikka aikaisemmin olenkin genreä jonkin verran vierastanut. Suosittelen kyllä tutustumaan hänen teoksiinsa, sillä ainakin minut ne ovat vieneet mukanaan!

 

♠♠♠♠½

Sattumalta sinun

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

249 s., Tammi 2015

 

En ole aikaisemmin lukenut Veera Vaahteran teoksia, sillä en ole uskonut niiden kykenevän viihdyttämään minua. Chick lit ei ole genrenä ykkössuosikkini, mutta Sattumalta sinun herätti kuitenkin kiinnostukseni ja ajattelin antaa Vaahteralle tilaisuuden. Sattumalta sinun -teoksesta on julkaistu varhaisempi versio Akateemisesti sinun jatkokertomuksena Me naiset -lehdessä vuonna 2013.

 

Sattumalta sinun kertoo kolmikymppisestä Karoliinasta, joka tuntuu aina murehtivan jotakin asiaa. Nyt yksi huolenaihe näyttäisi kuitenkin väistyvän, sillä eläkeviran saaminen yliopistolta on lähempänä kuin koskaan. Sitä ennen hänen täytyy vain osoittaa kykenevyytensä työhön, mutta projektityö filosofian laitoksella on omiaan hälventämään varmuuden yhtään mistään: työstä, ihmissuhteista ja koko tulevaisuudesta. Laitoksella työskentelevä sivari Matias kiehtoo Karoliinaa, mutta soppaa hämmentää entinen avopuoliso Ville, joka käyttäytyy kuin eroa ei olisi koskaan tullutkaan. Karoliina yrittää irtautua stressistä, mutta tässä tilanteessa se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi.

 

Alunperin minusta tuntui, että ei tämä tarina nyt oikein tempaa minua mukaansa, mutta loppujen lopuksi Sattumalta sinun onnistui kutkuttelemaan nauruhermojani jopa siinä määrin, että nauroin ääneen tätä lukiessani. Karoliinan kommellukset olivat välillä sangen hulvattomia ja Vaahteran sanavalinnat ja tarinankerronta tekivät tarinasta vielä viihdyttävämmän lukukokemuksen. Sattumalta sinun on mielestäni oikein hyvä kesäkirja, ja tätä oli mukava lukea auringonpaisteessa rannalla. Karoliinan alituinen stressi voi tuntua ahdistavalta ajatukselta, mutta mielestäni tämä osoittautui oikeaksi hyvän mielen kirjaksi. Ja kuten chick litissä on tapana, asiat kyllä järjestyvät kommelluksista huolimatta: siihen matkalle vain mahtuu kaikenlaisia käänteitä ex-anopin kostoiskuista epäonneen juhlapuvun kanssa.

 

 ♠♠♠♠

Fifty Shades: Vapautettu

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu

1349 s., Otava 2013, MIKI-laitoksen 1.p.

alkup. Fifty Shades Freed 2012

suom. Johanna Rossi

 

Olen kaksi aikaisempaa Fifty Shadesia lukiessani huomannut, että niille on suhteellisen helppo antaa anteeksi kaikenlaiset puutteet (esimerkiksi toisto, yksipuolinen aihepiiri), sillä juoni on yleensä temmannut mukaansa aika tehokkaasti. Tätä kolmatta ja viimeistä Fifty Shadesia lukiessani huomasin, että samanlainen hellämielisyys on miltei mahdotonta, sillä juoni oli nyt paljon epämääräisempi kuin aiemmin.

Vapautettu kuvaa Christianin ja Anan kuherruskuukautta sekä sen jälkeistä aikaa, johon liittyy monia uhkia. Ensinnäkin joku tuntuu haluavan vahingoittaa Greyn perhettä ja kostaa Christianille jotain, mikä aiheuttaa vaaratilanteita ja kiristyneitä hermoja. Christianin ja Anan ärsyttävimmät piirteet tuntuvat kulminoituvan tässä kirjassa erityisen selkeästi: Christian tuntuu entistä rajoittavammalta kontrollifriikiltä joka ei ikinä kuuntele toisia ja Ana on entistä löperömpi toistuvine anteeksipyyntöineen ja myötäilyineen. Toki molemmista päähenkilöistä nousee esiin myös toisenlaisia piirteitä, Christian osoittautuu yllättävän ymmärtäväiseksi ja Ana taas vahvatahtoiseksi. Mutta silti pääsääntöisesti vain ärsyttää, kun toinen on järkyttävä jääräpää ja toinen myötäilee, jos vain suinkin voi.

Kerronta ei myöskään tässä ole enää samalla tavalla sujuvaa ja otteessaan pitävää kuin aikaisemmissa kirjoissa. Ensinnäkin lukija tietää koko ajan, kuka on uhkailujen takana, jos hän vain on lukenut edellisen osan. Jotenkin vain koko ajan odottaa, että koska räjähtää. Kieltämättä James on piilottanut tähän yllätysmomentin melko oivallisesti, mutta alun painostava ilmapiiri ja lopun "kepeys" ovat ristiriidassa toisiinsa nähden. 

 

Kerrontaa hankaloittaa toistojen lisäksi myös lukuisat takaumat, joissa Ana muistelee milloin mitäkin. Takaumat eivät mielestäni istu nopeasti etenevän kerronnan tyyliin lainkaan. Nopeasti etenevä juoni ei haittaisi, sillä olen kahdessa aikaisemmassa teoksessa jo tottunut siihen, että tarina etenee nopein harppauksin, mutta nyt James kuitenkin tuntuu lipsahtavan välillä jopa hienoiseen ylimalkaisuuteen ja useita päiviä kuitataan esimerkiksi (täysin turhilla) sähköpostiviesteillä. Jotenkin teoksesta jää kiireinen tuntu, sellainen, että James on kiivaasti halunnut kirjoittaa tämän, mutta että ainakaan mitään uutta eroottista sanomaa hänellä ei ole tarjottavanaan. Tämä aikaisemmista teoksista tuttujen eroottisten aktien ja tapahtumien melko selkeä toisteisuus näkyy tässä mielestäni liikaakin, ja James tuntuu halunneen peittää tältä kohdalta lopahtaneen mielikuvituksensa kaikella muulla.

Teoksen lopussa James vihjailee siihen suuntaan, että jatkoa saattaisi olla vielä tiedossa. Toivon totisesti, että James ymmärtäisi nyt jättää tämän Christianin ja Anan saagan tähän, sillä kuten sanottu, mitään uutta hänellä ei tunnu enää olevan tähän tarinaan tarjottavanaan. Teoksen lopussa on myös muun muassa näkökulmia Christianin mielenlaatuun. Nekin olivat mielestäni täysin tarpeettomia, kuin yritys vielä ripustautua Greyn maailmaan. Siistimpää lopetusta olisi voinut toivoa, sillä kokonaisuutena Christianin ja Anan tarina on ollut mielenkiintoista luettavaa.

♠♠♠

Lopettajat

Päivi Alasalmi: Lopettajat

138 s., Gummerus 1990

kansi: Liisa Holm

Kuten olen jo aikaisemmin blogissani todennut, Päivi Alasalmi on sellainen kirjailija, jonka tuotannon pariin palaan yhä uudelleen, vaikka useimmissa teoksissa jokin minua hiertääkin. Pidän kuitenkin Alasalmen tyylistä noin yleensä ja siksi Lopettajatkin pääsi luettavakseni, vaikka takakansi ei minua erityisesti houkutellut.

Lopettajien keskiössä on Karita ja Sami, nuori väkivaltaan taipuvainen pariskunta. Väkivalta ei ole vain heidän välistään, vaan purkautuu myös ulkopuolisiin jo pelkän liian pitkän katseen tai vahinkotönäisyn vuoksi. Erityisesti tämä teos kuvaa yhtä tiettyä kesää, jolloin tapahtumat saivat entistä rajumman käänteen ja tekivät railon toisistaan kaikesta huolimatta välittäneen parin välille. Lopettajien kantavia teemoja ovat väkivaltaisuus, alistaminen ja viha, jolle ei aina edes ole olemassa konkreettista suuntaa tai syytä.

Odotin tästä jotain väkivallalla mässäilevää kaikkitietävän kertojan kuvaamaa nykyhetkitarinaa, enkä tosiaan odottanut sitä innolla. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että tässä teoksessa on kolme kertojaa rinnakkain. He ovat Karitan paras ystävä Annika, Karitan äiti Erika ja Sami. Heidän kertomuksistaan muodostuu selkeä kuva siitä, miksi kaikki loppujen lopuksi meni niinkuin meni. Samalla tulee luoduksi selkeä henkilökuva Karitasta, siitä millainen nuori nainen hän on ja ehkä osittain myös miten hänestä on sellainen tullut. Karita on ehdottomasti päähenkilö, muut vain "tulkitsevat" häntä.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, että vaikka tässä teoksessa olikin läsnä väkivaltaa ja myös sanallisia tappeluita, niin tässä oli myös hetkellisesti valoa ja iloa. Jotenkin silti Karitan resuinen elämäntapa oli aika surullista luettavaa, vaikka en tätä erityisen raskaana teoksena kokenutkaan. Ajatuksia tämä kuitenkin herätti ja ehkä teki olon hieman levottomaksikin, kun seurasi hahmojen apaattista räpiköintiä eteenpäin. Kun kuitenkin heti alussa oli selvää mitä tulee tapahtumaan, pohti väkisinkin, että missä kohtaa he olisivat voineet tehdä toisin.

♠♠♠½

Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

317 s., Otava 2014

 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on ehkä eniten odottamani syksyn uutuuskirja, sillä olen tottunut luottamaan Härkösen kykyyn kirjoittaa toimivia romaaneita. Odotukseni palkittiin jälleen ja viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Häräntappoase on Härkösen paras romaani, mutta nyt koen Härkösen tavoittaneen onnistuneesti samanlaista nasevuutta ja iskevyyttä kuin esikoisromaanissaan: muissa teoksissa en ole tällaista samalla tavalla erottanut (kolumnikokoelmia lukuunottamatta).

 

Kaikki oikein kertoo aviopari Eevi ja Kari Puttosesta, jotka ovat tottuneet haaveilemaan rahasta, mutta se on ollut heille vain kaukainen unelma. Kun Eevi voittaa lotossa 7 miljoonaa euroa, he huomaavat, että rahalla on myös kääntöpuolensa. Kateellisten läheisten kanssa tulee riitoja ja Karille alkoholi maistuu aina vain paremmin. Edes etelänmatka ja materia eivät peitä sitä hyväksytyksi tulemisen tunteen kaipuuta, jota jokainen kohdalleen toivoo. Sekä Eevi että Kari kumpikin muuttuvat ihmisinä ja he joutuvat punnitsemaan monta asiaa uudelleen.

 

Oli välillä aika ahdistavaakin lukea miten Eevi ja Kari kipuilevat rahojen mukanaan tuomassa ristipaineessa: taustalla jäytää pelko rahojen katoamisesta ja loppumisesta, uusi elintaso halutaan kuitenkin näyttää, pohditaan mikä on kohtuullista rahankäyttöä ja miten suhtautua kateellisiin ystäviin sekä ennen kaikkea miten itse pitäisi toimia, jotta tulisi kohdelluksi edelleen samana ihmisenä kuin ennen tätä onnenpotkua. Eevin ja Karin parisuhdeongelmat tuntuvat painostavilta, samoin heidän persooniensa muuttumiset ja joskus etenkin Eevin aika alentuvakin suhtautuminen muihin ihmisiin tuntuu kamalalta. Tässä nähdään kuitenkin se, miten aidon oloisia Härkönen on hahmoistaan kirjoittanut. Heihin pystyy samaistumaan ja heidän tunteensa välittyvät lukijalle hyvin. Eevi ja Kari voisivat olla ihan keitä tahansa, joiden elämän suuri äkillisesti saatu rahamäärä sekoittaa.

 

Vaikka teoksessa on ahdistaviakin pohjavireitä, niin on tässä huumoriakin runsain mitoin. Kärkevä sanailu ja tehokkaat sanavalinnat tekevät teoksesta melkoisen hykerryttävän ja välillä nauroin ihan ääneenkin. Pidän kovasti Härkösen kipinöivästä kirjoitustyylistä, joka tekee tästäkin romaanista hyvin mieleenpainuvan. Sen lisäksi, että Härkönen taitaa huumorin, niin hän tekee samalla myös tarkkanäköisiä ja tosia huomioita ihmisluonteen syvimmästä olemuksesta.

 

Kuten jo edellä totesin, odotukseni tulivat todellakin palkituiksi täydelleen. Hieman välillä vieroiksuin joitakin asioita etenkin henkilöhahmoissa, mutta jälkeenpäin niitä on vaikea enää erotella. Kokonaisuus siis toimii todella hyvin, mutta siitä huolimatta pisteeni ovat

 

♠♠♠♠½

 

***

Tämä teos sai minut jälleen ajattelemaan, että mitä itse tekisin, jos voittaisin lotossa. Voiton mahdollisuus on kylläkin nollan luokkaa, kun en edes lottoa. Mutta kuitenkin, onhan se joskus aika hauskaa huvitella ajatuksella, että mitä tekisi, jos rahaa yhtäkkiä ilmaantuisi. Tosin esimerkiksi 7 miljoonaa euroa on niin käsittämättömän suuri summa rahaa, että en ihan oikeasti osaa edes ajatella mitä kaikkea se voisi mahdollistaa. Vastikään ennätyssuuri 61 miljoonan euron Eurojackpot-voitto meni Espooseen. Miettikää oikeasti, 61 miljoonaa! En voi mitenkään päin käsittää tuollaista rahasummaa.

 

Mutta jos nyt voittaisin esimerkiksi pari miljoonaa euroa rahaa, haluaisin ensimmäiseksi hankkia oman asunnon sekä uudet autot ainakin itselleni ja veljelleni romukasojemme tilalle. Haluaisin myös lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Ulkomaanmatkakin voisi olla kiva. Mutta vielä enemmän haluaisin osata suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni neutraalisti enkä haluaisi tehdä asiasta numeroa, vaikka kaiken säilyttäminen muuttumattomana olisikin käytännössä varmaankin lähes mahdotonta. Mutta aina voi silti haaveilla! :-)

 

Mitä te haluaisitte voittorahoillanne tehdä?

Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

288 s., Otava 1998

Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet tai ylipäätään koko Kuopio -sarja on ollut sellainen, jonka olen halunnut lukea jo kauan. Nyt sain vihdoin aikaiseksi tarttua sarjan avausosaan, sillä kirjallisuuden genrejen kurssilla valitsin ryhmäni kanssa tämän vetämämme lukupiirin kirjaksi. Täytyy sanoa, että vaikka tämä kirja on jotenkin hyvin vähäeleinen, niin tämä vei ainakin minut täysin mennessään.

Mustat morsiamet sijoittuu 1920-1930-luvun Kuopioon. Päähenkilönä nähdään Anna, maalta kaupunkiin töiden perässä muuttanut nuori nainen. Anna ei odota tulevaisuudeltaan suuria, mutta sitten hän törmää Lassiin, mieheen jolla on kuumat kädet ja pikimustat silmät. Hän rakastuu, menee naimisiin ja huomaa, että mies on uskollinen muullekin kuin hänelle: kommunismille. Tuo aate vie Lassia ja muuttaa myös Annan elämän suuntaa.

Mustat morsiamet on mielestäni jotenkin vähäeleinen teos, vaikkakin tässä tapahtuu paljon. Tunnelma on jotenkin tiivis ja tarkasti tunnelmia luoden kirjoitettu, mistä johtuen vähäeleiseksi kuvaileminen tuntuu hieman ristiriitaiselta. Tapahtumien tiheys tuntuu puristavan kaiken kasaan ja välillä miltei salpaavan hengen, mutta samalla tarina etenee ja hengittää.

Tämä kirja on siitä erikoinen, että en oikein tiennyt mitä odottaa tältä. En osannut aavistaa mihin tarina etenee ja mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä. Sitä en kuitenkaan koe haitaksi tälle kirjalle, sillä vaitonaisuus sopii tähän kirjaan. Ehkä vähäeleisyyden vaikutelma tulee osittain juuri tuosta vaitonaisuudesta.

Odotan mielenkiinnolla seuraavan osan lukemista. Haluaisin lukea sen vaikka heti, mutta lienee parasta sulatella tätä kirjaa vielä hieman. Vaikka tämä kirja olikin sellainen tasainen ja kohtalaisen helppolukuinen teos, niin samalla tuntuu, että olen tietyistä tulkinnoistani hieman epävarma. Olen hyvin vakuuttunut Kähkösen kirjoittajankyvyistä ja varmasti jatkan tämän sarjan parissa ennemmin tai myöhemmin.

♠♠♠♠

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

174 s., Otava 2013

julkaistu aiemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena

kansi: Sanna Mander

Olen lukenut kaikki Riikka Pulkkisen aikaisemmin ilmestyneet teokset, mutta suhtautumiseni hänen teoksiinsa on ollut hieman ristiriitaista. Totta ei kauheasti sykähdyttänyt, mutta Rajasta pidin ja Vieraskin oli ihan sujuvaa luettavaa. Oikeastaan minulla ei ole ollut kauheasti moitittavaa hänen teoksiensa suhteen, mutta en ole kyllä ylistyssanojakaan keksinyt. Ehkä nyt alkaisi olla niiden aika, sillä jatkokertomuksesta muokattu Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli mielestäni mainio teos.

Aikaisemmin Riikka Pulkkisen kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän vakavia, mutta tämä teos oli jotain vallan muuta. Oli ilahduttavaa huomata miten hyvin Pulkkinen hallitsee myös kepeyden ja vallattomuuden sekä huumorin. Tämä kirja sisältää kepeydestään huolimatta monia totuuksia ihmissuhteista ja ihmiselämästä, joten siinä mielessä tässä on sitä samaa tuttua otetta kuin Pulkkisen muissakin teoksissa. Tuo hienoisesti vallaton arjen filosofia oli mielestäni tämän teoksen parasta antia.

Iiris Lempivaara on hieman alle 30-vuotias nainen, joka joutuu kokoamaan itsensä uudelleen, kun Aleksi jättää hänet seitsemän vuoden jälkeen ja ilmoittaa, että ei ole koskaan rakastanut. Iiriksen matkalla kohti eheämpää minää on mukana sisko Jennifer, paras ystävä Elina sekä naapurinmummo Marja-Liisa. Iiris huomaa kuitenkin, että vaikka matkalla on mukana ystäviä, on tärkein oivallettava itse.

Iiriksen "selviytymistarina" tai "uudelleen syntyminen" on sangen vallatonta, hän tekee ja toimii, mutta joutuu välillä pysähtymään ja miettimään asioita uudelleen. Iiriksen kohelluksista on hauska lukea, oikein hymy nousi huulille, mutta samalla kuitenkin filosofoinnit elämää nähneen Marja-Liisan kanssa tuovat kirjaan syvyyttä ja jonkinlaista liikuttavuutta. Ystävyys voi muodostua, vaikka ikäeroa olisikin melkein 60 vuotta. Ja mitä tulee rakkauteen ja ihmissuhteisiin, niin samat tosiseikat pätevät vuosikymmeniä. On hienoa, että Pulkkinen on tuonut tähän uusia ulottovuuksia erilaisten elämäntilanteiden kautta. Ne tuovat Iiriksen eteen erilaisia tilanteita ja kasvattavat häntä, joten kirja menee tasaisesti eteenpäin. Kokonaisuus toimii!

♠♠♠♠½

Railo

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

556 s., Otava 2011

isotekstinen

Valitsin taas vaihteeksi lukuun isotekstisen teoksen, sillä sellaisen lukeminen on silmille ihanan rentouttavaa välillä. En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia, joten päätin aloittaa Railolla. Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta aika paljon ja lukukokemus oli hyvä, vaikka alkuun hieman epäröinkin, sillä en ole aina kuullut niin hyvää palautetta Hämeen-Anttilan teoksista. Olen iloinen, että "ennakkoluuloistani" huolimatta päätin kokeilla ja todeta itse, mitä mieltä olen hänen tavastaan kirjoittaa, sillä taas tuli todistetuksi, että makuja on monia.

Railo kertoo kolmikymppisestä avioparista, Teposta ja Inkasta, jotka muuttavat Tepon haaveiden perässä miehen syvästi inhoamalle synnyinseudulle, jonne mies aikoo rakentaa hotellin ja mökkikylän. Inka ei ole innostunut muutosta Pohjois-Karjalaan, sillä pääkaupunkiseudulla heillä on jo valmis paketti taloineen ja juurineen. Muuton jälkeen Teppo on yhä enemmän kiinni rakennustyömaalla ja muissa bisnesasioissaan, kun taas Inka yrittää parin Kukka-tyttären kanssa sopeutua uusiin oloihin yksin. Tepon ja Inkan tilanne kehkeytyy sellaiseksi kuin arvata saattaa: parin välille halkeaa railo, joka saa alkunsa erilaisista unelmista ja pitkistä erossaoloista sekä siitä, että ikinä ei puhuta suoraan asioita halki.

Mielestäni Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Tarinan juonessa on todella helppo pysyä mukana, vaikka kirjailija tehostaakin tekstiään takaumilla, sillä juoni rakentuu loppujen lopuksi aika kevyistä ja ennalta-arvattavista elementeistä. Minua tuo ennalta-arvattavuus ei haitannut, sillä Hämeen-Anttila osaa myös upottaa tarinaan suuria yllätyksiä, jotka mullistavat asioita. Myös miljöön kuvaus on mielestäni onnistunutta, sellaista mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikkakin välillä aihepiirit (kuten parisuhdeongelmat) ovatkin vakavampia. Yleistunnelma oli jotenkin lämminhenkinen kaikista päähenkilöiden vaikeuksista huolimatta.

Yhdestä asiasta sen sijaan on pakko mainita. Se on se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että päähenkilöt ovat jo lähempänä neljääkymmentä, vaikka todellisuudessa Inka ei ole vielä edes 30-vuotias. Hämeen-Anttila antaa siis tämäntyyppisissä asioissa aika ristiriitaisia signaaleja, jotka hieman sotkevat lukijan luomia mielikuvia. Mielestäni kirjailija olisi voinut valita joko vanhemmat päähenkilöt tai käsitellä pariskuntaa ja heidän tuttaviaan nuorekkaammin. Tämä "sekavuus" vaikutti kyllä minun lukukokemukseeni jonkin verran, vaikka muuten tästä kirjasta pidinkin.

♠♠♠♠