torstai 30. huhtikuuta 2020

Hei ethän unohda minua

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua
13 h 2 min., HarperCollins Nordic 2019
alkup. Don't You Forget About Me, 2018
suom. Hanna Arvonen
lukija: Sanna Majuri
 
Olen jälleen siinä tilanteessa, että minulla ei ole käytössä mitään maksullista äänikirjasovellusta edes kokeilujaksolla, joten etsin kuunneltavani kirjaston Ellibsistä. Jos korona-ajassa on jotain hyvää, niin se on sitten se, että kirjasto on kasvattanut e-aineistotarjontaansa hurjasti ja kirjoista on hankittu aiempaa useampia lisenssejä paikkaamaan kasvanutta kysyntää. Olenkin nyt bongaillut yllättävänkin hyvin kuunneltavaa Ellibsin kautta. Ensimmäisenä otin kuunteltuun Mhairi McFarlanen teoksen Hei ethän unohda minua.
 
Minulla ei ollut mitään aikaisempaa tuntumaa McFarlanen kirjoihin, mutta tiesin niiden kiertävän jonkin verran lainalla meidän kirjastossa. Yllätyinkin ihan positiivisesti, sillä tämä oli monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Viihdyin kirjan matkassa hyvin ja minulle jäi jopa tunne, että voisin kuunnella McFarlanen kirjoja lisääkin, sillä ainakin tämä vei tehokkaasti mukanaan ihan muihin maisemiin.
 
Hei ethän unohda minua kertoo Georginasta, josta povattiin lukion vuosikirjassa todennäköisintä menestyjää. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Georgina on kuitenkin juuri potkut saanut surkean ravintolan tarjoilija, jolla ei ole sen enempää loppututkintoa, omistusasuntoa kuin nousujohteista uraakaan. Potkujen ansiosta Georgina pääsee kuitenkin irti surkean työpaikan ympyröistä, ja samaan aikaan toinenkin oravanpyörä pysähtyy, kun hän löytää poikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa.
 
Uudet tuulet siis puhaltavat Georginan elämässä ja kuljettavat hänet uuteen työhön vastikään avatussa pubissa. Yllättäen Georgina oivaltaa, että toinen pubin johtajista on poika, johon hän rakastui lukiossa. Lucasista on tullut se menestyjä, jota Georginasta povattiin. Hän on luonut kokonaisen ravintolaimperiumin veljensä kanssa. Vuosien varrella Georgina ei ole kyennyt unohtamaan Lucasia oikeastaan koskaan, ja ainoastaan Georgina tietää totuuden heidän välirikkoonsa johtaneiden tapahtumien taustoista.
 
Hei ethän unohda minua oli siis huomattavasti monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Juonessa on omat ennalta-arvattavuutensa, mutta paljon käsitellään myös niitä paineita, joita Georginaan kohdistetaan. Hänen ikäisellään naisella pitäisi olla vakaa työ, asiallisia jakkuja vaatekaapissa, omistusasunto ja mielellään myös vakaa parisuhde vakavasti otettavan miehen kanssa. Georginan ja Lucasin välirikkoon johtaneiden tapahtumien taustalla on myös sellaisia juonenkäänteitä, jotka pääsevät yllättämään. Viihteellisyydestään ja tietynlaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tämä teos ei ollut ihan niin täyttä pumpulihöttöä kuin alkuun epäilin. 
 
♠♠♠

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival
250 s., Kirjayhtymä 1980
Pesärikko 1
 
Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.
 
Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.
 
Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.
 
Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.
 
Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Elämää eteisessä, Miia Martikainen

Nelli Hietala: Elämää eteisessä, Miia Martikainen
212 s., Karisto 2019
kansi: Kati Rapia
 
Nelli Hietalan nuortenkirjasarja lukiolaistyttö Miia Martikaisesta on edennyt jo kolmanteen osaansa saakka. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista eikä tämä kolmaskaan ollut pettymys. Nyt odotankin jo innokkaasti pian ilmestyvää neljättä osaa, sillä viihdyn Miian seurassa oikein hyvin!
 
Miia Martikainen pääsee ylioppilaaksi ja hänestä tuntuu, että nyt maailma on hänelle auki. Parhaan ystävän Annan kanssa on suunniteltu kesälle huikeita seikkailuita ulkomailla, mutta kaikki muuttuu heidän osallistuttua Maailma pulassa -festareille, joita Miian poikaystävä Taneli on mukana järjestämässä. Festareilla hillitty ja hallittu Anna tapaa karkkikojussa työskentelevän Eduardon, johon hän ihastuu. Eduardon ilmestyttyä kuvioihin Miian ja Annan suunnitelmat tekevät täyskäännöksen, joka vaikuttaa myös Annan Jere-veljeen.
 
Elämää eteisessä, Miia Martikainen on yhtä hyväntuulinen teos kuin sarjan aiemmatkin osat, vaikka Miia pohtiikin sitoutumista tosissaan. Pitäisikö vasta ylioppilaaksi päässeen nuoren sitoutua johonkuhun ihan tosissaan ja mistä tietää, että valitsee oikein? Miian tunteet vetävät häntä kahtaalle, sillä Tanelin kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan Jere on jo pidempään herättänyt väristyksiä vatsanpohjassa. Miia on viimeistään nyt astumassa aikuisuuden maailmaan ja edessä on isoja valintoja.
 
Mielestäni Miian hahmosta on hirveän helppo pitää. Hän on omaa paikkaansa etsivä nuori nainen, joka ei epäröi yrittää. Hän ei arastele mennä kohti päämääriään, vaikka matkalla joskus tulisikin pettymyksiä.  Vaikka Miialle sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista, niin ei hän mikään koheltaja ole. Hän on itse asiassa aika fiksu tyyppi, joka osaa perustella kantansa ja ajatella asioista laajasti. Roolimalliaineista.
 
♠♠♠♠

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen (toim.): Päiväkirjaklubi
365 s., Nemo 2019
kansi: Piia Aho
 
Päiväkirjaklubi, jonne kuka tahansa voi tulla lukemaan omia nuoruuden päiväkirjojaan, perustettiin vuonna 2014. Päiväkirjaklubin illoissa on jaettu kaikenlaisia tarinoita noloista ja koomisista traagisiin ja liikuttaviin. Eeva Vekin ja Risto K. Järvisen toimittamaan teokseen Päiväkirjaklubi on koottu parhaita paloja. Niistä henkii vahvaa ajankuvaa ja nuoruuden itsetietoisuutta. Lukijan on mielestäni helppo tempautua mukaan näihin todellisiin tarinoihin, jotka ehkä toistavat kaikuna jotain omasta nuoruudesta.
 
Voi Päiväkirjaklubi millaisiin muistojen syövereihin minut sinkautitkaan! Luin tätä kirjaa ahmien ja osa teksteistä meni todella ihon alle: nauroin ääneen teini-iän paatokselle, samaistuin nuoruuden suuriin draamoihin ja ihastelin sitä avoimuutta ja vilpittömyyttä, joka päiväkirjan sivuille vuodatetuista teksteistä heijastuu. Minulle Päiväkirjaklubi tuntui kaikin puolin hyvin vahvalta ja vahvistavalta lukukokemukselta. Sen myötä kävin lopultakin hakemassa kotikotoa vanhan huoneeni yläkaapeista vanhat päiväkirjani itselleni ja sen jälkeen olen palannut niihin jo muutamaan otteeseen.
 
Kun jälkikäteen mietin yläasteaikojani, minusta tuntuu kuin olisin aina ollut värkkäilemässä jotain vihkojeni kanssa. Joihinkin liimailin kuvia ja lehtijuttuja, tein listoja ja jopa piirtelin, mikä ei ole minulle oikein luonteenomaista aktiviteettia, joskus kirjoitin pidempiä tekstejä päiväkirjamaisesti. Kun kävin keräilemässä vanhat vihkoni ja päiväkirjani, hämmästyin miten vähän niitä oli ja miten moni oli jäänyt suurelta osin tyhjäksi. Kuitenkin niissä oli riittävästi kaikkea sellaista, mikä sai minut virnistelemään typeränä. Muistot vyöryivät ylitse ja se oli aika ihanaa, vaikka jotkin kohdat muistuttivat mieleen kirpaiseviakin hetkiä, joita olin paperille purkanut. Oli myös kiinnostavaa huomata, että olin kirjoittanut tosi paljon kirjastokäynneistä, lainaamistani kirjoista ja kirjoista, joita haluaisin lukea.
 
Olen ollut päiväkirjailijana kausiluonteinen. Alakoululaisena kirjoittelin lähinnä tarkkoja tapahtumakuvauksia, mutta niitä vihkoja en enää löytänyt. Luulen kuitenkin, että ne ovat edelleen tallessa, en vain tiedä missä. Yläasteikäisenä alkoi tulla pohdiskelevampaa sävyä. Muistan kokeneeni oloni hyväksi, kun sain purkaa ajatuksiani paperille, mutta jotenkin se sitten vain taas jäi. Vähän yli 20-vuotiaana aloitin uudelleen pariksi vuodeksi ja kirjoitinkin paljon ja avoimesti. Luin nekin päiväkirjat uudelleen, mutta se ei tuntunut niin hyvältä kuin yläasteaikaisten muistojen verestäminen.
 
Olin nuorempana Demi-lehden ahkera lukija ja edelleenkin saatan napata sen kahvitauolle mukaan, jos olen kaikki "aikuisten" lehdet jo lukenut. Vaikka kätköistäni löytyi vain kaksi Demi-lehden kalenteria, niin muistan miten olevinaan coolilta tuntui hankkia sellainen ja alkaa kirjoitella päivittäin jotain pientä ylös. Yhdistän nuo kalenterit aina yläastevuosieni kesälomien hyvällä tavalla tylsiin, aurinkoisiin ja pysähtyneisiin hetkiin. Niistä löytyi monia hykerryttäviä tekstipätkiä, ja ajattelinkin jakaa niitä ja vähän muidenkin vihkojeni antia Päiväkirjaklubin hengessä tähän loppuun. Kirjoitusasut ovat sellaisia kuin päiväkirjoissanikin.
 
15.4.2005
Tuli luettua tänään 2 kirjaa; Enkeliyöt 119.s. ja Montonen ja yks enkeli 123.s. -- Kello on about 11.00. illalla. -- Olispa jo aamu, että pääsis kirjastoon.
 
25.5.2005
Kattoin tänään Kyllä isä osaa -sarjan. Se on vuodelta 1994. Se on tosi hauska. Se isä on sellanen höntti. -- Kerran se poltti naamansa aurinkolampulla. 
 
14.7.2005
Ei mitää erikoista. Saldosta tuli täyteen 75 % 
(Oi aikoja, jolloin vielä puhelinliittymissä oli saldorajat!) 
 
28.7.2005
Perheemme oli rattoisalla kesälomareissulla, jonka huipensi ikimuistoinen majapaikka. Kyllä, muistan sen elävästi ilman tätä tekstiäkin:
Piti herätä  varhain, koska me lähdettiin siitä "mökistä" hippulat vinkuen. Se arvon "mökki", jossa piti olla pesutila olikin vain parakki, jossa oli kirpun kokoinen lavuaari. Ja koko hökkeli oli vinos, täynnä hämähäkin seittiä ja, jossa oli koin syömät lakanat." 
 
29.8.2006
Tänään satoi vettä. :P Meillä oli Ki*********lla liikuntaa. Nar***** laittoi mut ja Katsun meneen ylimääräisen kierroksen, ku me ei oltu juostu muka tarpeeksi.
(Jätetään loppu paljastamatta, mutta nähtävästi tilanne oli koettu suurena vääryytenä.)
 
31.8.2006
Meillä oli tänään koulukuvaus. Mä jouduin eturiviin istumaan. Vähä ärsytti. Noh, tuskin se kovin kauhee on.
(Kyllä se muuten oli :-D)
 
4.10.2006
Oli kemian koe. En osannu yhtää mitää.
(Enkä ikinä oppinutkaan.)
 
26.6.2007
Äsken tuli O.C.:n vipa jakso. Se oli jotenkin niin surullista. Ei enää koskaan uusia jaksoja.
(Nuorempana tämmösiäkin jaksoi sureksia :D)
 
ajoittamaton
Mä sain just luettua uusimman Harry Potterin. (puoliverinen prinssi)
Se loppu oli aika kenma ku Dumbledore kuoli. Ja sitte ku Harry ei aio enää palata tylypahkaan. KEEKOA! 
 
Nuorempana olisi ollut ihan täydellinen kauhistus, jos joku olisi päässyt näitä päiväkirjoja ja muistivihkoja lukemaan, mutta nyt tuntuu ihan sopivalta jakaa ainakin näitä kevyempiä kohtia kaikelle kansalle. On niissä kyllä edelleen sellaisia asioita, joita en olisi valmis altistamaan muiden katseille, mutta vuodet ovat tuoneet etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Olen iloinen, että olen säästänyt näitä, sillä niissä on niin paljon nostalgiaa ja sellaisiakin tapahtumia, joita ei muuten enää muistaisi. Olen kuullut monien hävittäneen teinivuosien kirjoituksiaan, koska eivät halua kenenkään lukevan niitä. Kuka tietää mikä näidenkin kohtalo aikanaan on, mutta ainakin vielä pidän kiinni ajatuksesta, että nämä ovat liian ainutkertaisia hävitettäväksi. Ehkä näinä poikkeuksellisina aikoina (mikä kulunut fraasi) tekisi hyvää taas aloittaa tämä harrastus uudelleen, jotta saisi ajatuksia purettua kunnolla.
 
Suosittelen Päiväkirjaklubia etenkin kaikille niille, jotka ovat joskus päiväkirjaa pitäneet. Uskon, että tämä on teille erityinen lukukokemus, vaikka on tässä tarttumapintaa ihan jokaiselle, joka on joskus nuoruuden myrskyissä etsinyt rauhallisempia vesiä. Tykkäsin hurjasti tämän kirjan ideasta!

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
10 h 22 min., Gummerus 2020
alkup. The Little Shop of Happy Ever After, 2016
suom. Paula Takio
lukija: Anniina Piiparinen

Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja tuntuu olevan yksi viihdekirjallisuuden isoista nimistä vuonna 2020. Se on näkynyt ahkerasti Instagramin feedissä, mutta oikeastaan kirja herätti mielenkiintoni jo ennakkoon, sillä kirja sijoittuu kirjastojen, kirjakauppojen ja kaikenlaisen kirjallisuuspöhinän maailmaan. Yksi sellainen, kiitos!

Nina on kirjastonhoitaja, joka joutuu jättämään rakkaan työnsä, kun hänen työpaikkansa, pikkukirjasto Birminghamissa, suljetaan. Keskuskirjastossa avautuu pari paikkaa, joista jokainen työpaikkansa menettänyt tietysti kilvoittelee. Ninakin hakee paikkoja, vaikka tietääkin, ettei se työ ole häntä varten. Hän arvostaa perinteistä, kirjojen ja asiakaskohtaamisten ympärille kiertyvää kirjastotyötä eikä koe suurta keskuskirjastoa omakseen. Nina päättää kääntää elämänsä suunnan tässä taitekohdassa ja pian hän onkin pakettiauton onnellinen omistaja ja aloitteleva kirjakauppias. Työpaikan lisäksi vaihtuu asuinpaikka, kun skotlantilainen pikkukylä vetää kiertävää kirjakauppiasta puoleensa.

Pidin tästä kirjasta, vaikka en ihan niin paljon kuin etukäteen oletin. Teoksen alku ei oikein innostanut minua, mutta viihdyin todella Skotlannissa Ninan matkassa. Miljöö oli jotenkin tosi kiva, samoin kirjallisuuden ja kirjaskenen ympärille rakentuva aihe. Pidin myös teoksen romanttisesta väreestä, joka oli tosin kovin ennalta-arvattava, mutta silti tosi kiva. Ninan kyky kääntää vastoinkäymiset voitokseen teki tästä kirjasta oikean hyvänmielen kirjan. Onneksi hänen tarinansa saa jatkoa, sillä englanniksi on jo viime vuonna ilmestynyt The Bookshop on the Shore ja tänä vuonna on tulossa 500 Miles from You. Ainakin Nextoryssä Colganin tuotantoa oli hyvin tarjolla, mutta taidanpa odottaa suomennosta. Uskon, että sellainen on varmaan pian tämän ensimmäisen osan suomentamisen myötä tulossa!

♠♠♠♠

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Sota ja seksi

Sari Näre: Sota ja seksi
10 h 40 min., Tammi 2020
alkup. 2016
lukija: Toni Kamula
 
Suomen sotavuosista kerrotaan usein yhdenlaista kuvaa. On kotirintamalla kaiken jaksavat naiset ja rintamalla maata henkensä uhalla puolustavat miehet, on järkyttäviä vammautumisia, sankarihautajaisia ja pulaa kaikesta. Sari Näre on ottanut tarkasteluunsa sotavuosien vaikutuksen seksuaalisuuteen ja suomalaiseen sukupuolikulttuuriin. Tutkimuksessaan Näre on käyttänyt autenttisia korsuperinneaineistoja, joiden kautta kuuluu sotavuosien ihmisten ääni. Aiheen lisäksi tuo seikka on omiaan tekemään teoksesta hyvin intiimin kuvauksen.
 
Millaista oli elää sotavuosina erossa puolisostaan tai rakentaa omaa seksuaali-identiteettiään, kun mahdollisuuksia seksuaaliseen kanssakäymiseen ei oikeastaan ollut ja tuota puutetta paikattiin härskeillä kertomuksilla. Millaista oli elää rintamalla olosuhteissa, joissa yksilöllä ei ollut juuri minkäänlaista yksityisyyttä. Millaista oli naisena kaksinaismoralismin paineessa, kun heiltä edellytettiin siveystalkoita ja miehet kaipasivat fyysistä läheisyyttä. Näistä ja monesta muusta aihetta koskettavasta asiasta tämä kirja kertoo monipuolisesti tutkivalla otteella.
 
Oli mielenkiintoista, mutta myös aika hämmentävää kuunnella tätä kirjaa. Nykyaikana seksuaalisuudesta puhutaan hyvin avoimesti ja sukupuolikulttuuri ja seksi ovat mediassa näkyvästi läsnä. Tietenkin ne ovat asioita, joita on ollut jo vuosikymmeniä sitten, mutta oli jotenkin oudon hämmentävää kuulla näistä asioista aivan erilaisessa ajassa ja kontekstissa. Aika paljon oma ajatus sotavuosista muuttui tämän myötä. Joku voisi ehkä ajatella, että mitä tätä aihetta nyt tutkia, mutta minä ajattelen, että jo oli aikakin. Jos tämän aiheen konkretisoituminen nykyihmistä hämmentää, on jo todellakin korkea aika, että aiheesta on tehty ja julkaistu tutkimus. Mielestäni Näre on tehnyt hyvää työtä.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
363 s., Otava 2017
alkup. In a Dark, Dark Wood, 2015
suom. Oona Nyström
 
Synkän metsän siimeksessä on ensimmäinen Ruth Waren kirja, jonka olen itse lukenut, kaikki muut olen kuunnellut äänikirjoina. Vaikka Ruth Ware lukeutuu suosikkijännärikirjailijoini, olen vierastanut ajatusta lukea tämä äänikirjana julkaisematon kirja itse, sillä olen vain kerta kaikkiaan todella huono jännärien ja dekkareiden lukija. Onneksi maaliskuussa lopulta ryhdistäydyin, sillä mielestäni Synkän metsän siimeksessä lukeutuu Waren parhaimpiin teoksiin.
 
Synkän metsän siimeksessä on eräänlainen suljetun paikan draama, jossa päähenkilö Nora matkustaa syrjäiselle vapaa-ajan asunnolle viettämään ystävänsä Claren polttareita. Tai oikeastaan pitäisi sanoa entisen ystävänsä, sillä Nora ei ole ollut Claren kanssa tekemisissä vuosikausiin ja kutsu oli todellinen yllätys. Polttareissa kuitenkin jokin menee kuolettavasti vikaan, eikä Noran temppuileva muisti tahdo millään loksauttaa palasia paikoilleen. Kiduttavassa epävarmuudessa Nora yrittää pinnistellä muistiaan saadakseen selville totuuden tapahtumien kulusta.
 
Synkän metsän siimeksessä oli minulle hyvin jännittävä lukukokemus, joka vei hyvin mukanaan. Teoksen asetelmassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Waren viimeisimmässä teoksessa Lukitut ovet. Siinäkin päähenkilö kertaa menneisyyden tapahtumia ja lukija solahtaa täydellisesti niihin mukaan, kunnes palataan jälleen nykyhetken tilanteeseen ja lukija jää pohtimaan missä oikein mennään ja mitä ihmettä on tapahtunut. Mielestäni tässä kerrontaratkaisu oli todella onnistunut ja omiaan koukuttamaan lukijansa.
 
Synkän metsän siimeksessä on monia arvioituksia alkaen päähenkilön menneisyydestä ja ilmeisen varjelluista salaisuuksista ja jatkuen varsinaisen tapahtumamiljöön hyytävyyksiin ja erikoisiin henkilöhahmoihin. Mielestäni kokonaisuudessaan tämä kirja oli todella onnistunut jännäri, joka sai minut odottamaan, että koskahan Warelta mahtaa ilmestyä jälleen uutta lukemista!
 
♠♠♠♠½

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella
7 h 37 min., WSOY 2017
alkup. Turtles All the Way Down, 2017
suom. Helene Bützow
lukija: Anna Saksman
 
Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.
 
Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.
 
Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.
 
En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.
 
♠♠♠

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
120 s., Suuri Kurpitsa 2019
(Taustalla olevan taulun on maalannut taiteilija Kristiina Mäkimattila.)
 
Tutustuin Reetta Niemensivun sarjakuviin viime kesänä ja pidin niistä kovasti. Olen ihaillut Niemensivun kuvituksia myös muissakin kirjoissa ja hänen piirrostyylinsä miellyttää minua kyllä hyvin paljon. Hänen uusin teoksensa on 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden maailmassa liikkuva Maalarisiskot.
 
Päähenkilönä tässä teoksessa nähdään Suomen tunnetuimpiin naistaiteilijoihin lukeutuva - ellei jopa tunnetuin naistaiteilija - Helene Schjerfbeck. Hänen matkassaan lukija pääsee tutustumaan Pariisin taiteilijapiireihin. Naistaiteilijat muodostavat oman yhteisönsä ja he kutsuvatkin toisiaan maalarisiskoiksi. Helenen matkassa tutustutaan myös muihin tunnettuihin taiteilijoihimme  Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Maalarisiskoissa kuvataan näiden siskojen ystävyyttä, opintoja ja elämän suuria unelmia ja onnenhetkiä mutta myös isoja pettymyksiä.
 
Pidin tästä teoksesta. Maalarisiskojen myötä Pariisin taiteilijapiirit näyttäytyvät kovin erilaisina kuin mitä aikaisemmin olen lukenut, sillä ne kuvaukset ovat olleet miespuolisten taiteilijoiden elämästä. Lukiessani suorastaan ahmin viittauksia Helenen, Helenan, Marian ja Adan elämänvaiheisiin, mutta viihdyin myös miljöössä oikein hyvin. Teoksen värimaailmakin on juuri minun makuuni, aivan ihanan pehmeitä ja yhteensointuvia värejä!