Kohtalon vaaka

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Nyt alan olla loppusuoralla Kaarlo Sarkian runoihin tutustumisessa, sillä olen käynyt läpi suurimman osan Sarkian runoista tai näin ainakin oletan kokoelmien perusteella. En tiedä oliko loppujen lopuksi niin kovin viisas ajatus lähteä tutustumaan heti kerralla lähes kaikkiin hänen runoihinsa ja vieläpä aika nopealla tahdilla, sillä ainakin minä turrun runoihin yleensä melko nopeasti. Kohtalon vaaka sisältää monta sellaista runoa, joista en saanut juuri mitään irti, koska en jaksanut kunnolla keskittyä niihin. Etenkin pitkät ja moniosaiset runot väsyttivät ja heikensivät keskittymistä, mutta toisaalta tässä kokoelmassa on myös paljon runoja, jotka puhuttelivat minua.

Kohtalon vaaka sisältää runsaasti sellaisia runoja, jotka käsittelevät jotenkin elämän varjoisampia puolia, kuten sotaa ja Sarkian sanoin "rumuutta" eli siis ikävempiä tunteita ja kokemuksia. Sotaa kommentoivat runot olivat mielestäni mielenkiintoisia, niistä välittyy selkeästi Sarkian oma ajatus sodasta ja pohdinnat siitä, mitä järkeä missään on, jos sota kuitenkin niittää kaiken mukanaan. "Rumuusrunoista" en erityisemmin innostunut, sillä en jaksanut ruveta niitä kovinkaan syvällisesti tulkitsemaan. Myöskään ulkomaille sijoittuvat runot eivät antaneet minulle yhtään mitään.

Lempirunoni tästä kokoelmasta on Kurjet muuttavat. Mielestäni kyseinen runo on kaunis, siinä on hyvä rytmi ja tunnelma. Runo on nähdäkseni myös sangen monitulkintainen, kun sitä oikein ajatuksen kanssa tutkailee. Samoin teoksen osa Sielun kukat sisältää hyviä runoja, ne kuvaavat sopivan herkästi erilaisia tunteita ja niissä on sisältöä. Erityisesti näistä runoista sykähdyttivät Kyynel, Sydän ja Vala. Tämän osion runot olivat myös sopivan mittaisia, ne eivät vaatineet ihan hurjaa keskittymistä tulkintojen syntymiseksi, vaan aukesivat ja jäivät hyvin mieleen.

Tämä kokoelma pitää siis sisällään mielestäni melko erityyppisiä runoja: herkkiä, kaipaavia ja jollain tapaa tulevaisuudenuskoisia, mutta samalla myös epätoivoisia, synkkiä ja raadollisia runoja. Koska ne ovat niin erityyppisiä ja minua puhuttelee lähinnä ensiksi mainitun kaltaiset runot, minun on hyvin vaikea antaa mitään lausuntoa kokoelmasta kokonaisuutena. Jos sanon henkilökohtaisen mielipiteeni, niin siinä on niin hyvää kuin heikompaakin ainesta. Toisaalta runouden lukeminen on niin tulkinnanvarainen kokemus, että on paha mennä sanomaan mikä on hyvää ja huonoa, joten puhun lähinnä omasta näkökulmastani.

Unen kaivo

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

149 s., WSOY 1936

Kuten aiemmin Sarkian runoista kirjoittaessani totesin, halusin tutustua hänen runouteensa vielä lisääkin. Otin käsittelyyni Unen kaivon, sillä se oli loogisesti seuraavana yhteisniteessä ja lisäksi lainasin myös erillisniteen vahingossa: kaikki puhui Unen kaivon puolesta. Täytyy sanoa, että runot itsessään eivät minulle puhuneet sen enempää Sarkian taitojen kuin itsensäkään puolesta.

Unen kaivon runot ovat minun makuuni jotenkin liian mahtipontisia, sillä yleensä minua runoissa puhuttelee herkkävireisyys ja -vaistoisuus. Tämän kokoelman runot tuntuvat voimakkailta, vimmaisilta ja jopa hyvin armottomiltakin. Minun on jotenkin vaikea löytää tästä kokoelmasta sitä samaa tunnetta, josta kirjoitin Kahlittu & Velka elämälle -yhdistelmästä. Toisaalta Unen kaivo osoittaa, että Sarkialla on kykyjä kirjoittaa erityyppistä runoutta, herkkää ja voimakasta. En kuitenkaan voi mitään sille, että tämä kokoelma oli minulle pettymys.

Tässäkin kokoelmassa on mukana kaipaavia ja surumielisiäkin runoja, mutta päällimäiseksi kuvaksi kokoelmasta jää voimakkuus. En tiedä johtuuko se joistakin tietyistä runoista vai mistä, sillä kun selailen tässä samalla tätä kokoelmaa, niin en voi ymmärtää tuota tunnetta. Runoissa käsitellään monen muun asian ohella myös herkkiä tunteita, joiden pitäisi kaiketi pehmentää kokonaisvaikutelmaa. Ehkä Unen kaivon runot ovat kuitenkin suorempia ja lopullisempia aiheiltaan, sillä kuolema on myös läsnä useammassakin runossa. Kokoelmasta tekee myös melko raskaan se, että siinä on suhteellisen paljon pitkiä, useiden sivujen mittaisia runoja. En ole milloinkaan pitänyt kovin pitkistä runoista, mikä tietysti saattaa osaltaa estää runojen tulkintaa kohdallani.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa Unen kaivosta, sillä kuten huomata saattaa, se jätti minut sangen ristiriitaisten tunteiden valtaan. Selailin jo yhteisniteestä Kohtalon vaaka -kokoelman runojen nimiä. Ne vaikuttavat lupaavammilta, mutta yritän nyt olla luomatta liian suuria ennakko-odotuksia minkään suhteen, ettei taas kävisi niin kuin nyt. Unen kaivo ei ehkä puhutellut minua erityisemmin myöskään siksi, että odotin siltä jotain samaa kuin aiemmin lukemiltani Sarkian runoilta.

Kahlittu & Velka elämälle

Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.

Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.

Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.

Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!