Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle
yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.
Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.
Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.
Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.
Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.